Ois paratiisi meillä täällä näin, jos elettäisiin aina lähekkäin k11

[Sophisme]

// Alaotsikko: angst sillai pikkusen ... one-shot

Author: Sophisme
Raiting: k-11
Genre: One-shot, angs luultavasti
A/N: Tämmönen tarinainen vaan. Kommentoikaa ihanaiset (: haluan oppia teiltä niin monia asioita. Laulun sanat Chisun kappaleesta Yksinäisen keijun tarina

Ois paratiisi meillä täällä nain, jos elettäisiin aina lähekkäin

Aurinko kutitteli tytön varpaita, joiden kynsien kirkkaanpinkki lakka ei ollut vielä aivan kuiva. Kiinni painetut silmät olisivat kimaltaneet kuin kirkas hiekkapohjainen puro, jossa siellä täällä kimmeltää kultahippusia, jos valo olisi päässyt niihin asumaan. Nyt saattoi nähdä vain vaaleaa  ihoa ja oinaan sarvien lailla kaartuvat tumman pähkinäpuun väriset ripset. Tyttö näytti kaikin puolin nauttivan torkkuvasta tuulesta, joka silloin tällöin päästi unisen huokauksen, ja taivaalla loikoilevasta polttavasta auringosta.

Kuitenkin, jos katsoi tarkkaan, saattoi nähdä kristallin sirpaleen tulevan tumman esirippunsa alta ja valuvan pitkin pehmeää ihoa ja putoavan lopulta vihreään nurmeen. Siellä se kristallin pala kimmelsi koppakuoriaisten ilona. Kukaan ei ottanut häntä tosissaan. Eihän naurava tyttö voi olla surullinen.

Kukaan ei tiennyt, että tyttö nukahti iltaisin kyynelpurojen kostuttamaan pumpulinpehmeyteen. Ei hymy huulillaan, niin kuin moni näytti kuvittelevan. Ja joka aamu tyttö katsoi peiliin, vihaten kasvoja, jotka riivasivat häntä päivä päivältä enemmän.
”Minä jaksan. Jaksan vielä hymyillä.”
Sanat, jotka alun perin oli luotu vakuuttamaan, antamaan voimia, tuntuivat nykyään vain tyhjiltä kuorilta. Tytön sydämessä paloi kuitenkin toivon liekki, että joku näkisi hänen pahan olonsa ja haluaisi auttaa – välittäisi. Että joku näkisi sen surun, joka hänen silmissään eli, vaikka huulet kuuliaisesti jatkoivat jäätynyttä hymyään. Suru, joka oli muuttanut silmät mustiksi, oli jo vetänyt hupun päähänsä ja valkoinen, luinen käsi oli puristunut puisen varren ympärille. Se odotti aikaansa.

Kerran koitti se päivä, jolloin tyttö ei jaksanut enää. Silmien tummuus oli peittänyt kasvot kokonaan, jalkoihin oli sidottu lyijypainoja.
”Mikä sulla on?”
Ja tyttö kertoi murheistaan: siitä kuinka pahalta tuntui jäädä ulkopuolelle. Olla vain hymyilevä tyttö ilman nimeä. Silloin hän sai kuulla ne sanat, kuin Saatana itse olisi ilkkunut hänen korvaansa.
”Ei naurava tyttö voi olla surullinen.”
Ne sanat viilsivät mustat, vuotavat haavat. Haavat, joista valuva veri syövytti kultaiset neulat, langat ja siimat, kauniit vaaleanpunaiset laastarit. Mikään ei pystynyt kursimaan umpeen noita haavoja, joista kaikki musta myrkky valui nyt ulos ja saastutti kaiken elävän tytön ympäriltä.

Kallio oli korkea. Maa sen alla kova. Tyttö ojensi jalkansa kallion reunan yli kuin siro ballerinakeiju. Ja hitaasti, kun päivä vaihtui yöksi, tuo keiju putosi maahan keijupölyn lennellessä ympäri maailmaa levittäen naurua kaikille. Tuo näky lensi kevyesti kohti maata kuin todistaen; nauravakin tyttö voi olla surullinen.

Ois paratiisi meillä täällä näin,
vaan ei kaikki koe sitä näin.
Sillä faunin, peikon, keijunkin
suru joskus kiinni saa
ja vie mukanaan

Suru-uutinen levisi kuin rutto. Talven laskeutuessa maan ylle tyttö otettiin viimein tosissaan. Liian myöhään. Tuon tytön tarina kosketti kaikkia ja sai ihmiset ymmärtämään itsekkyytensä. Yhdessä he kohottivat maljansa ja lupasivat edesmenneen muistoa kunnioittaen,
”Kukaan ei jää enää yksin.”
Mutta miksi se yhden hengen vaati ennen kuin muistettiin...

Ois paratiisi meillä täällä näin
jos elettäisiin aina lähekkäin
Ja vaikka faunin, peikon, keijunkin
suru silloin kiinni saa
se ei vie mukanaan

[Kukkamaaria]

Kukaan ei tiennyt, että tyttö nukahti iltaisin kyynelpurojen kostuttamaan pumpulinpehmeyteen. Ei hymy huulillaan, niin kuin moni näytti kuvittelevan. Ja joka aamu tyttö katsoi peiliin, vihaten kasvoja, jotka riivasivat häntä päivä päivältä enemmän.
”Minä jaksan. Jaksan vielä hymyillä.”
Sanat, jotka alun perin oli luotu vakuuttamaan, antamaan voimia, tuntuivat nykyään vain tyhjiltä kuorilta. Tytön sydämessä paloi kuitenkin toivon liekki, että joku näkisi hänen pahan olonsa ja haluaisi auttaa – välittäisi. Että joku näkisi sen surun, joka hänen silmissään eli, vaikka huulet kuuliaisesti jatkoivat jäätynyttä hymyään. Suru, joka oli muuttanut silmät mustiksi, oli jo vetänyt hupun päähänsä ja valkoinen, luinen käsi oli puristunut puisen varren ympärille. Se odotti aikaansa.

Oli pakko lainata tuo, koska minusta itsestäni tuntuu aina välillä tuolta. Tuo oli niin surullinen kohta, että alkoi itkettää ku samalla aloin miettii et toi sopii mun tilanteeseen hyvin.

Tykkäsin tästäkin kirjoituksestasi ja tulen lukemaan lisää, voit olla varma siitä!

[Sophisme]

Voi kiitos, että jaksoit kommentoida tätäkin Kukkamaaria

Ihanaa, jos pidit tekstistä ja voi kuinka ihanaa, että joku jaksaa lukea tekstejäni.

Harmi, jos sinusta tuntuu tuolta välillä, tiedän tunteen. Tai siis eivätkös kaikki kirjoittajat tavalla tai toisella kirjoita omasta itsestään? Toivon silti, etteivät tekstini muutu liian angstisiksi.

Kiitos vielä kerran <3


S

[Saizzle]

Ne sanat viilsivät mustat, vuotavat haavat. Haavat, joista valuva veri syövytti kultaiset neulat, langat ja siimat, kauniit vaaleanpunaiset laastarit. Mikään ei pystynyt kursimaan umpeen noita haavoja, joista kaikki musta myrkky valui nyt ulos ja saastutti kaiken elävän tytön ympäriltä.

Musta on niin lukuiset kerrat tuntunut samalta. Pari kyyneltä taisin vuodattaa tuon lukiessani.

Jotenki... jänskästi kirjoitit. Teksti oli samaan aikaan tökkivää ja sujuvaa. Ihania vertaus kuvia olit myös löytänyt : )

[elendir]

Huomasinpa heti, että sinulla on täällä toinenkin teksti, enkä voinut vastustaa kiusausta...
Ihana kirjoitustyylisi on tässäkin raikasta ja taianomaista. Sait jollain ihmeen keinolla tuntumaan, kuin pieni keijukainen olisi kallistunut kallion reunalta liian painavan surutaakan vuoksi. (vähän sekavasti sanottu, mutta tuolta tämä tarina näyttää minun silmissäni lyhennettynä)  Tunteista osaat yksinkertaisesti kirjoittaa hyvin.
Lopun viimeinen lause kietoi tämän tarinan jotenkin nykyelämään, kun tuntuu, että aina täytyy tapahtua jotain kamalaa, ennen kuin huomataan korjata asioita. Tykkäsin viimeisestä lauseesta myös, koska se kietoo nykyhetkeen vähän taianomaisuutta ja osoittaa, että meidänkin maailmassa on suuria tunteita, vaikkei niitä helposti näekään.
Tuossa alussa oli kivoja nuo vertauskuvat tähtiin ja kimallukseen ja oinaksen sarvien vertaus kaartumiseen.
Kirjoitusvirheitä en huomannut ainuttakaan.

Kiitoksia myös tästä!

[Sophisme]

Saizzle

Kiva jos tykkäsit ja jaksoit kommentoida. Harmi, jos sinusta tuntuu samalta, tiedän tunteen.
Ja tökkivyys johtunee siitä, että käytän teksteissäni aika paljon (ehkä liikaakin) vajaita lauseita. Olen saanut siitä moitteita opettajilta. ("Tyylikeinoja saa käyttää, mutta yritähän vähän rajoittaa niitä" :D)

Ja elendir kiitos tästäkin (:

Ihanaa, jos pidit teksteistäni ja tyylistäni kirjoittaa (se jakaa aika rankasti mielipiteitä )Mutta niin, en osaa sanoa muuta kuin että kiitos kiitos.

Soph