Valvotut yöt, tuskaiset kohtaamiset, vuodatetut tunteet, S

[Eeyore]

Vastuunvapaus: Kaikki tunnistettavissa oleva kuuluu Rowlingille, minä en saa tästä rahaa vaan kirjoitan omaksi ilokseni.

Oma sana: Menin ja osallistuin sitten tuohon vuosi raapalehtien II:n ja koska en halua finin täyttyvän pienistä yksittäisistä raapaleistani, niin ajattelin kerätä niille ihan oman topicinsa. Tänne ilmestyy silloin tällöin ikärajaltaan maksimissaan K-7 raapaleita tai raapalesarjoja, tyylilajiltaan angstia, horroria ja muuta tämän osastoon ominaisuuksiin liittyvää.

******************************************************************************************

Nimi: Dolor
Ikäraja: S
Tyylilajit: Angst, tuplaraapale
Paritukset: Lucius/Narcissa
Varoitukset: Kuolemasta puhuminen ja syvä suru/ikävä.
Yhteenveto: "Ikävä tappaa, sanoi minulle joku joskus."

Oma sana: Tämä pariraapale syntyi puhtaasta ikävästä, jonka tahdoin vuodattaa johonkin suuntaan ja ajattelin sitten yrittää tällaista tapaa. En tiedä, helpottiko se elämääni, mutta ainakin sain kulutettua aikaa, siirrettyä ajatukseni hetkeksi aikaa muuanne ja täydennettyä haasteita. Osallistuu vuosi raapalehtien II:n, FF10 II:n Lucius/Narcissa parituksella ja sanalla 1. Auringonnousu ja samalla parituksella sataseen ja sanalla 32. Auringonlasku. Sana dolor on latinaa ja tarkoittaa kärsimystä, tuskaa, kipua tai särkyä (jos nyt en ihan väärässä ole...)


Dolor

Tahdoin vain käpertyä kasaan, nukahtaa, antaa ajan kulua ja herätä vasta sitten, kun se olisi kulunut ohi. Sattuva totuus oli kuitenkin se, ettei se tulisi koskaan olemaan ohi.
Milloin se olikaan edes tapahtunut? Oliko siitä päivä, viikko... vai jopa kuukausia? Ehkä vuosia, en enää tiennyt ajankulusta mitään. Narcissa oli poistunut luotani aivan liian yllättäen, aivan liian nuorena, aivan liian pian. Dracostakaan en ollut kuullut mitään tämän muutettua omilleen; olin jäänyt aivan yksin.

Seinät kaatuvat taatusti päälleni ja ilma käy vaikeaksi hengittää... Miten vain voisin siirtää kelloja siihen saakka, kunnes pääsisin rakkaani luo? Minun itseni ei tullut siihen puuttua, vaan valitettavasti ironisen kohtalon.

Ikävä tappaa, sanoi minulle joku joskus. Pyytäisin häntä syömään päänsä, sillä ikävä ei tapa, se vain samalla vahvistaa ja kiduttaa sinua niin kauan, kunnes tulet hulluksi. Kuin sinut istutettaisiin suljettuun huoneeseen, käskettäisiin olla liikkumatta ja päähäsi tippuisi tappavan tasaiseen tahtiin vesipisaroita. Ei nopeasti, muutaman sekunnin välein. Kivikin kuluu siihen osuvien pisaroiden, elämän sekuntien aikana, ja niin tapahtuu myös minulle.

Tahtoisin huutaa, mutta ääntä ei lähde. Olen itkenyt lukemattomat kyyneleet, mutta en ole voinut vielä hukuttautua niihin; minä vain makaan ja haihdun hiljaa pois kenenkään minua enää muistamatta. Auringonnoususta auringonlaskuun elämäni on kuljettava, mutta tunnen jääneeni ainaisen iltahämärän viileyteen.

[Eeyore]

Nimi: Ei enää samanlainen
Ikäraja: S
Paritukset: Eijole.
Henkilöt: Fred ja Molly
Tyylilaji: Angst, H/C, triplaraapale
Varoitukset: Masentuneisuus
Vastuunvapaus: Kaikki mikä on tunnistettavissa kuuluvaksi Rowlingille, kuuluu hänelle. Minen saa tästä minkäänlaista korvausta.
Yhteenveto: Kaksoset ovat aina olleet täysin samanlaiset, juuri siitä syystä. Ennen se on ollut hauskaa, mutta nyt Fred on vähitellen saanut tarpeekseen.

Oma sana: Kai se jossain vaiheessa alkaisi riipaisemaan. Alkoi tuo H/C tuolla genrehaasteessa jo hyppimään sen verran silmille, että siitä oli kirjoitettava. Osallistuu siis genrehaaste kakkoseen H/C:llä, Weasleyn perhepotrettiin Fredillä ja vuosi raapalehtien II:n


Ei enää samanlainen

Nuo samaisen pisamat, jotka hänellä olivat olleet aina. Samanlainen punainen tukka, nenä sekä silmät. Samanlaiset korvat. Kaikki näytti täysin samalta kuin hänen veljelläänkin.

Ennen se oli ollut hauskaa, sekoittaa ihmisten mielet ja vaihtaa lennosta nimeään leikisti, olla samanlainen kuin toinenkin. Mutta ei enää. Se ei ollut hauskaa, kun heidät sekoitettiin tahattomasti toisiinsa, huudettiin väärällä nimellä tai naureskeltiin, kun heitä ei tulisi koskaan erottamaan mikään toisistaan. Mikään.

Fred nosti kättään lähemmäs peiliä ja painoi sormenpäänsä hellästi vasten sen viileää pintaa. Ne olisivat saattaneet yhtä hyvin olla myös Georgen sormet, he olivat keskenään niin samanlaiset.

Identtiset kaksoset jokaista piirtoa myöten. Ei. Ei jokaista. Fredin mieli oli veljeään synkempi, murtuneempi, rikkonaisempi. Mutta silti, kaikkien mielestä he olivat täysin samanlaisia.

"Fred!" kuului Mollyn huuto alakerrasta, mutta tämä ei kuullut. Hän katseli kokovartalopeilistä alastonta vartaloaan, joka ei ollut kuitenkaan täysin uniikki; sellainen kuului myös eräälle toiselle.

Kyynel vierähti Fredin poskelle; miksi? Olisiko ollut liikaa vaadittu, jos heillä olisi edes jokin eroavaisuus? Edes... yksi luomi?

Askeleet kuuluivat portaikossa, kun Molly lähestyi heidän huonettaan.

"Fred, kuulitko?" Askeleet lähestyivät ja kohta ovelta kuului napakka koputus.

Fred ei vastannut mitään. Molly avasi oven ja oli vetäistä sen kiinni nähdessään, ettei Fred ollut pukeissa, kunnes huomasi tämän masentuneen ilmeen.

"Mikä hätänä, Fred?"

"Äiti", Fred sanoi ääni murtuen kääntyen häntä kohti. "En halua enää olla samanlainen."

Äitinä Molly ymmärsi tilanteen varsin hyvin ja asteli nopeasti syleilemään Frediä, ennen kuin tämä purskahti itkuun.

"Voi Fred", Molly sanoi rutistaen poikaansa lujasti. "Sinun pitää ymmärtää se, että te olette Fred ja George, kaksi eri henkilöä. Jokainen piirto teissä saattaa olla samanlainen, mutta minulle te olette kuitenkin aina kaksi eri henkilöä. Jos toinen teistä poistuisi tästä maailmasta, se jättäisi kolon elämääni. Ette te pysty korvaamaan toisianne, koska olette uniikkeja."

Fred sulki silmänsä kiitollisena ja ymmärsi, mitä äitinsä tarkoitti; vaikka olisi samanlainen, olisi hän silti uniikki.

[Juulia]

Pidin Dolorista, vaikka oletin ensiarvoisesti, että näkökulma on Narcissan. Olen kai jotenkin liian orientoitunut lukemaan Lucius/Narcissaa Narcissan POVilla
Haluaisin oikeastaan quettaa koko raapaleeen, sillä tykkäsin hirveästi siitä tunnelmasta ja niistä kaikista ihanista kielikuvista. (Tosin tuo "syömään päänsä" -ilmaisu nauratti, en olisi osannut odottaa sellaista näin vakavaan raapaleeseen Mutta ei se paha ollut tähän yhteyteen, piristävä enemmänkin)

Ei enää samanlaisessa oli selvästi edellisempää kevyempi tunnelma. Olisin mielelläni lukenut Frediltä syvällisempääkin pohdintaa, mutta raapaleet on aina raapaleita. Kyllä tämäkin tunnelman onnistui hyvin välittämään
Viimeinen lause oli lohdullinen. Fred ymmärsi ajauksen, ja sen avulla hänen oli varmaan helpompi kestää samanlaisuus.

Tulen ehdottomasti lukemaan useammankin tänne ilmaantuvan raapaleen!

[A.P.]

Ihan heti on pakko sanoa, että pidin molemmista ficeistä. Molemmat olivat vihreetöntä ja kerronta oli hyvää. Kuvailet ihanasti molemmissa .

Dolorissä tunnelma oli raskas ja se oli muutenkin surullinen, mikä oli nähtävästi ficin tarkoitus. Olet luonut aivan ihanan tunnelman, sellaisen painostavan, omalla tavallaan ahdistavan. Tuntui itsekin hyvin painostavalta ja tunsin eläytyväni Luciuksen rooliin. Luciuksesta sai sellaisen kuvan, että mies olisi rapistunut ja kuitunut, ja jonkun ihmeen takia mieleeni nousi kuva vanhasta harmaahiuksisesta miehesta, jonka kädet tärisee. Kuten Juulia, oletin ensiksi, että kertojana toimisi Narcissa, koska olen aina pitänyt naista miestään tunteellisempana ja kiintyneempänä mieheensä.

Seinät kaatuvat taatusti päälleni ja ilma käy vaikeaksi hengittää...

Tästä tuli lempikohtani. Se tuntui jotenkin - omalla tavallaan - varsin helpottavalta, mutta samalla ahdisti myös minua itseäni.

Tykkäsin tästä myös, mutta jätti jollakin tavalla hieman kylmemmäksi kuin aiempi. Olet hyvin kuvaillut tässäkin ja tunsin myös samaistuvani kertojaan, vaikken itse tiedäkään miltä tuntuu olla tismalleen samanlainen kuin toinen, mutta kirjoittaja olet saanut senkin tunteen vangittua hyvin teksiin. Olen aina kuitenkin pitänyt Fredia hieman vapaamielisempänä, riettaampana, sekä iloisena (ja jollain tavalla henkisesti ehjempänä) kuin Georgea.

Fred nosti kättään lähemmäs peiliä ja painoi sormenpäänsä hellästi vasten sen viileää pintaa.

Tämä oli ehdoton lempikohtani.

[Eeyore]

Juulia, tuo pään syöminen jostain syystä tarttui minulle jostain ja olen käyttänyt sitä ehkä vähän liikaakin Ja mielenkiintoista, että kaksi henkilöä jopa luuli henkilön olleen Narcissa ^^ Funtsin tuota jälkimmäistä ja siitä tosiaan olisi saanut pidempääkin, mutta jos sellaisen tekisin, se todennäköisesti ei tulisi olemaan H/C-ficci. Ihanaa että pidit, ja kiitoksia kovasti kommentistasi
A.P., kiitoksia myös sinulle! Dolor oli ehkä jopa helpompi kirjoittaa kuin Ei enää samanlainen, koska silloin todellakin olin tunnekuohuissani ja tahdoin sen purkaa johonkin. Silloin kyllä syntyy parhaimmat tekeleet Kuvasi Luciuksesta oli mielenkiintoinen ja kummallista kyllä, valotti minullekin ficciä vähän enemmän Kopsasit myös yhden oman lempikohtani

***************

Nimi: Melankolinen kotoisuus
Ikäraja: S varalta
Tyylilaji: Pienoinen angst, tuplaraapale kertaa 3
Paritukset: Lucius/Narcissa
Varoitukset: Synkkyydestä, pienestä epätoivosta.
Vastuunvapaus: Kaikki tunnistettavissa oleva kuuluu Rowlingille, minä kirjoitan vain kirjoittamisen ilosta.
Tiivistelmä: Ei naisella mitään tätäkään paikkaa vastaan ollut sen melankolisuudestaan huolimatta; jokin siinä tunnelmassa oli hyvin kotoista ja rauhoittavaa.

Oma sana: Sain inspiraationi tähän katsellessani Ville Valon laulamista Ikkunaprinsessasta, jonka videossa oli tuollaisia katuvaloja, mitä tässä Ja halusin muutenkin kirjoittaa jotenkin... tunnelmallisesta tapahtumasta paikan suhteen, toivottavasti siis onnistuin siinä. Osallistuu vuosi raapalehtien II:n, sataseen sanalla 66. Sade ja OTP10:n Lucius/Narcissalla.


1.
Viileä sade oli jokin aika sitten tauonnut ja nyt lammikoista heijastuivat pimeän yön valaisevat katuvalot; ne olivat nostalgiaa huokuvia, neljä lamppua joka ilmansuuntaansa ja kauniit koristelut. Yhden tällaisen valossa sijaitsi rautapulteilla maahan kiinnitetty karu puiston rautapenkki, jonka tummat istuinosat olivat vielä kosteat.
Hiljaisuudesta lähestyivät tasaisesti asvalttiin kopsahtelevat korot ja pian pimeydestä ilmestyi hillitty naisolemus, joka ei halunnut herättää huomiota edes yksinäisyydenkaipuisessa yössä. Nainen saapui penkille, pyyhkäisi hieman huivillaan pisaroita pois ja istahti.
Kului vain hetki, kun pimeydestä kuului taas askeleita, tällä kertaa pidempiä ja voimakkaampia; ne kuuluivat myös olemukseltaan yhtä hillitylle miehelle kuin nainenkin oli, ja tämä istui toiseen päähän märkää penkkiä sitä edes pyyhkimättä.

Hiljaisuus oli herkkää ja sateenkosteaa, mutta siitä huolimatta tuntui kuin sanoja olisi tuhlattu paljonkin.
Tummanpuhuva takki kahahti, kun nainen käänsi ylväästi pystyssä olevaa päätään kohti miestä.

"Saattaa alkaa sataa uudestaan. Lähellä on kahvila, voisimme jatkaa tätä siellä."

Mies oli hetken aikaa hiljaa ja kuunteli yötä, sen tuomaa rauhallisuutta, turvaa ja myötätuntoa.

"Vain jos minä saan tarjota."

He nousivat yhtaikaa ja kävelivät pitkin pimeää, täynnä taivaan kyyneleitä olevaa tietä hieman erillään toisistaan; sanoja ei taaskaan tarvittu, sillä he tiesivät toisen olevan siinä kaikesta huolimatta.

Vain rautainen penkki jäi himmeään valoon odottamaan seuraavia siihen istuvia yöllisiä kulkijoita.


2.
Pieni kello helähti raskaan oven avautuessa ja he astuivat sisään hämärään, punatiilirakenteiseen kahvilaan; siellä ei heidän lisäkseen ollut muita, mutta siitä huolimatta tunnelma oli seurallinen ja kotoisa.
Mies astui tiskin äärelle, jonka takana seisoi toista jalkaansa varova vanhempi miesmyyjä.

"Mitä herrasväelle?"

Nainen katseli ympärilleen; jokaisessa pyöreässä pöydässä oli uusi tai jo hieman palanut kynttilä siltä varalta, että asiakas saisi varata vapaasti pöydän itselleen. Oikealla puolella kahvilaa johti huone johonkin, mitä verhojen takaa ei voinut nähdä, ja vasemmalla puolella oli hieman pienempi huone syrjään vetäytyville. Keskellä niitä roikkui seinällä vanhoja, mustavalkoisia kuvia kahvilan aikaisemmilta ajoilta tai sitä ympäröivästä jo paljon muuttuneesta maisemasta, sekä matala kirjahylly. Nainen asteli uteliaana lähemmäs ja siveli hyllyn puhdasta pintaa.

"Mitä sinä otat?"

Nainen käännähti ympäri ja katsoi miestä. "Kaakao kermavaahdolla, kiitos."

Mies nyökkäsi ja teki tilauksen. Nainen palasi takaisin valokuvien pariin ja katseli niitä haltioituneena, mutta myös hieman surullisena; miksi kaiken piti muuttua ja olla välillä niin vaikeaa? Oliko hänkään tekemässä oikeaa päätöstä ja kenen mielestä se edes olisi oikea? Hänen? Miehen? Heidän vanhempiensa? Tulisivatko heidän tapaamisensa aina olemaan yhtä salaisia? Ei naisella mitään tätäkään paikkaa vastaan ollut sen melankolisuudestaan huolimatta; jokin siinä tunnelmassa oli hyvin kotoista ja rauhoittavaa. Surkeudessa nainen hyvin usein olikin elänyt elämässään.


3.
Ikkunaruuduissa oli pieniä pisaroita ja ruutujen nurkissa ohuita hämähäkinseittejä. Pöytä sijaitsi pienen kahvilan syrjäisimmässä nurkassa, mutta toi turvaa ja seuraa sitä kaipaaville. Pöydällä paloi jo kovin kulunut kynttilä ja sen loimu heijastutti pöydässä olijoiden kasvot pieniin, paksuihin ikkunaruutuihin. Mies hämmensi kahviaan jo hieman tummuneella lusikalla niin, ettei se kilissyt kupin reunoihin, ja nainen maisteli antaumuksella saamaansa kuumaa kaakaota.

Pöydän pinta oli himmentynyt vuosien saatossa eikä siihen ollut raaskittu laittaa liinaa; mies siveli toisella kädellään karheaa alustaa ja tuijotti naisen pöydällä olevaa kättä.

"Oletko ajatellut asiaa?"

Nainen laski kupin huuliltaan ja nuolaisi huuliaan.

"Olen."

Vaikkei miehestä sitä näkynytkään, tämän sisällä pyörähti jokin jännityksen vastaava tunne, jollaista tämä ei muistanut kokeneensa kovinkaan usein.

"Khm, saanen tiedustella vastausta."

Nainen kohotti katseensa ja henkäisi varovasti; tämän silmistä heijastui kynttilän liekki ja kasvoilla tanssivat varjot.

"Tahdon", nainen vastasi. "Riippumatta siitä, vaikka perheemme eivät halunneet nimen oman meidän menevän naimisiin. Bella valitsi Rodolphuksen ja minä sinut."

Mies nielaisi peittääkseen innostuksensa ja kaivoi taskustaan kotelon; hän avasi sen varovasti, otti esille siron timanttisormuksen ja laittoi sen naisen vasempaan nimettömään. Molemmat soivat toisilleen hymyt siitä huolimatta, että tiesivät tulevaisuuden olevan vaikeaa ja he joutuisivat karkaamaan vihille.

Tummaan lasi-ikkunaan alkoi napsahdella suuria pisaroita ja kynttilän liekki lepatti hienoisessa vedossa.

[Eeyore]

Nimi: Elämäntehtävämme, rakastettumme, työmme
Ikäraja: S
Tyylilajit: Tietynlainen angst, hiukkasen horror, synkkyyttä, triplaraapale
Paritukset: Vain etäisenä mainintana Lucius/Narcissa
Varoitukset: Vallan nouseminen nuppiin? No ei, synkkyys.
Vastuunvapaus: Kaikki mikä on tunnistettavissa kuuluvaksi Rowlingille, kuuluu hänelle. Minen saa tästä minkäänlaista korvausta.
Tiivistelmä: Me olemme rottiasi, työntekijöitäsi, mahdollisia luotettujasi ja vihollisesi vihollisia, melkein kuin siis ystäviä sinulle.

Oma sana: Oon liekeissä! Nyt näitä raapaleita nimittäin tuntuu onneksi syntyvän, tosin noh, tuota vuosi raapalehtien haastetta niin en ole raapaissut kuin vasta pintaa, mutta joka tapauksessa, on onneksi tuntunut helpolta vielä kirjoittaa ^^ Eli osallistuu siis vuosi raapalehtien II:n ja sataseen sanalla 88. Työ. Lyriikat on Thousand Foot biisin Krutchin E for extinctionin kertosäkeestä.


Elämäntehtävämme, rakastettumme, työmme

Seisoin ringissä muiden kaltaisteni kanssa. Me ympäröimme sinua, johtajaamme, joka pidät meistä huolta, mutta rankaiset tarpeen tullessa. Olet se, johon me luotamme ja jonka nimissä me tätä teemme. Me olemme rottiasi, työntekijöitäsi, mahdollisia luotettujasi ja vihollisesi vihollisia, melkein kuin siis ystäviä sinulle. Tiedän sen sisimmässäni, vaikka et luota kehenkään muuhun niin hyvin kuin itseesi.

When we move
We camouflage ourselves

Teemme tätä omasta halustamme, mutta emme kuitenkaan aina ole olleet tällaisia; sinä loit meidät. Otit siipiesi suojaan ja teit meistä tällaisia, kuin me olemme tänä päivänä. Et pakottanut, mutta annoit vaihtoehdon ja sait meidät pauloihisi; uutuudenviehätys, vaara ja valta, ne olivat ne kolme asiaa, miksi minäkin olen tässä. Salaperäisyys, mutta tietynlainen avoimuus tekevät tästä mielekästä ja tunnen kuuluvani johonkin yhtenäiseen seistessäni tässä ringissä. Olemme muuttuva elementti tilanteen ja tapahtumien mukaan, mutta silti olemme aina se, miksi sinä meidän halusit.

We stand in the shadows waiting

Meitä pidetään pimeän puolen kulkijoina, vaikka koenkin, että en ole koskaan ollut valaistuneempi tai selvämielisempi ollessani muualla kuin kuolonsyöjissä, en edes Narcissan tai poikani Dracon kanssa. Tämä on oikea perheeni.

We live for this and nothing more

Kaikilla meillä on toisenlainen elämä kuolonsyöjien ulkopuolella, mutta tämä on se, minkä vuoksi me oikeasti elämme. Jos minulta vietäisiin yhtäkkiä kaikki tämä, en tietäisi, mitä tekisin. Suurin mielenkiintoni elämästäni olisi viety ja suurimman osan ajasta vapaina päivinäni varmasti vain potkisin tyhjää. Mikään ei ole niin mielenkiintoista kuin tämä, ei niin mustaa ja synkkää, mutta kuitenkin palkitsevaa kuin oleminen kuolonsyöjänä.

We are what you created

Tämä on meidän elämäntehtävämme, meidän rakastettumme ja sen lisäksi vielä niin sanotun virallisen palkkalähteemme ohella toinen työmme, jota teemme oikeasta halusta ja mielenkiinnosta.

Kohotat kätesi ja me kaikki kumarramme sinua kunnioituksesta, arvostuksesta sekä pelosta. Tunnen oloni samaan aikaan surulliseksi ja onnelliseksi, koska minulla on oma tehtäväni, mutta sen menettäessäni minä en olisi enää mitään.

[Eeyore]

Nimi: Tyttö putkistoista
Ikäraja: S
Paritukset/Päähenkilö: Ei paritusta, Murjottava Myrtti päähenkilönä
Tyylilaji: Angst, triplaraapale
Varoitukset: Masennus, kevyt viittaus sutinointiin ja kuolemaan.
Tiivistelmä: Julmuus, nimesi on elävä ihminen!

Oma sana: Minulla oli jo pitkään idea tähän ficciin, mutta oikeastaan sain sen paperilla vasta ihan äskettäin. Ajattelin tehdä uuden aluevaltauksen, vaikkakin vain triplaraapaleen muodossa, ja kirjoittaa Murjottavasta Myrtistä jotain... hmm, syvällisempääkin ja inhimillisempää, mitä yleensä on luettu. Osallistuu aavehaasteeseen siis Myrtillä ja vuosi raapalehtien kakkoseen. Puumerkkinsä saa jättää loppuun luettuaan.


Julmuus, nimesi on elävä ihminen!

Kuinka usein olen kuullutkaan, ettei aaveilla voi olla tunteita - hehän ovat kuolleet jo aikaa sitten, eikä eloton voi tietää elollisten ajatuksista enää mitään. Miten monesti olenkaan saanut kuulla vääntäväni tekoitkua ja kuulla naurua perässäni, tai olevani julma, kun vastavuoroisesti ilkun muiden suruille. Niin kuin he yhtään parempia olisivat; jokainen tekisi samoin, jos olisi kuollut nuorena ja tuomittu elämään putkistoissa ja tässä surkeassa vessassa, jonne ei edes kovin usein eksy ketään minun seurakseni! Olisiko ollut liikaa vaadittu, jos olisin kuollut kokonaan pois jäämättä hamuilemaan tänne enää elottomana, muiden kiusana? Nyt en koskaan voi tietää, millaista olisi syntyä uudestaan mahdollisesti parempaan elämään ja yrittää uudestaan.

Kukaan ei edes tiedä, millaista on olla pysyvä, pakollinen tuki ja olkapää; kuuntelen ihan vain itseäni viihdyttääkseni, miten huonosti muilla menee. Niin kuin se ei vielä olisi tarpeeksi, sillä lopuksi saan kuulla, miten helppoa ja hienoa minun "elämäni" on, koska minun ei enää tarvitse tuntea surua. Kuinka joku voisikaan enää edes muistaa, että minäkin olen ollut joskus lihaa ja verta; pystyin tuntemaan rakkautta yhtä lailla kuin nykyisinkin, mutten koskaan ehtinyt koskea poikaan kiintymystä osoittaakseni.

Niin kuin se helpottaisi oloani yhtään, että olen paatumaton romantikko; haaveilen päivät pitkät pysyvästä onnesta ja rakkaudesta, ja purskahdan itkuun tuon tuosta, kun tiedän, etten voi toteuttaa unelmiani. Ainoa ilon aiheeni muiden surujen lisäksi on, että joskus pujahdan valvojaoppilaiden kylpyhuoneeseen ja tarkkailen hyvännäköisten miesten kylpemistä. Uskokaa kuitenkin huviksenne, että monta kertaa olen kiehunut vihasta nähdessäni hetkiä, joihin minulla tai kenellä muullakaan ei olisi asiaa. Pahinta on kuitenkin tietää, ettei minulla ole niihin mitään mahdollisuuksia, koskaan.

Joku voisi luulla, että ainaisena haamuna olemisena on hyvätkin puolensa; olen yrittänyt uskotella itselleni niin, mutten ole vielä tähänkään päivään mennessä kokenut lopullisesti hyvää tunnetta vakoiluista tai elävien ilkkumisista.

Mutta mitäpä sillä edes olisi väliä, minähän olen vain se murjottava tyttö putkistoista.

[Nukkemestari]

Voin kuulla Myrtin äänen kajatelevan putkistoissa.... upea! Kamala... Molmpia.

[Eeyore]

Nukkemestari: Kiitos kommentistasi, mukava kuulla, että on onnistunut kirjoittamaan kamalan upeaa, tai upean kamalaa!

***

Nimi: Turhautuneisuuden läpitunkeva kosteus
Ikäraja: S
Tyylilaji: Angst, tuplaraapale x4
Paritukset: Charlie/Neville
Varoitukset: Surumielisyydestä, loukkaamisesta.
Yhteenveto: Ehkä kaikki oli vain pahaa unta.

Oma sana: Saan taas kerran kiittää Nevillaa tämän parituksen tyrkkäämisestä minulle. Ja siitä oli itse asiassa aika mielenkiintoista kirjoittaa. Taisin jopa tykästyä paritukseen enemmän kuin osasin arvatakaan... Ääh, toivottavasti nyt ei tullut liian kliseistä, koetin kyllä varoa sitä... Lyriikat on Linkin Parkin biisistä Leave Out All The Rest. Osallistuu vuosittaiseen raapalehaaste kakkoseen ja Slash10:n.


1.

After my dreaming
I woke with this fear

Ehkä kaikki oli vain pahaa unta.

Charlie ei halunnut tietää, tai muistaa. Hän olisi myös halunnut sanoa ettei häntä kiinnostanut, mutta siinä tapauksessa mies olisi valehdellut myös itselleen, ja sitä hän ei halunnut tehdä.

Lohikäärmeenkasvattaja tiesi jokaisen askeleensa vievän häntä kauemmas tapahtuneesta ja vastuusta; hän tiesi olevansa joidenkin mielestä pelkuri, mutta onnitteli myös itseään, ettei asiasta tiennyt enempää kuin he kaksi. Kenenkään muun ei tarvinnut, koska asiaa ei enää ollut muuten kuin heidän muistoissaan.

Ruohikon kosteus imeytyi läpi paksujenkin kenkien, mutta kouliintuneena vaeltajana Charlie ei edes huomannut moista asiaa. Hänellä oli liian kiire pois, liian kiire unohtaa, liian kiire kuvitella, että kaikki oli ollut vain hänen unessaan.
Askeleet hidastuivat hivenen ja vatsassa mourusi ikävästi; vaikka Charlie kuvittelikin asian olevan näin, ei toisen ajatukset välttämättä edes seuranneet samaa rataa. Olihan hän eleillään tuonut asian hyvin selvästi ilmi, mutta asiaan olisi varmasti tarvittu myös sanoja.

Tarkemmin kun ajatteli, Charlie muisti sanoneensa jotain. Ehkä jopa huutaneensa. Hän ei yleensä huutanut vaan piti mielensä tyynenä, mutta tuskastuneisuutensa vuoksi oli ärähtänyt ja lähtenyt kävelemään.

Charlie pysähtyi ja tajusi, mitä hän itse asiassa olikaan aiheuttanut teoillaan sekä itselleen että Nevillelle.

What am I leaving
When I'm done here


2.

And don't resent me
And when you're feeling empty
Keep me in your memory

Sade oli lakannut jokin aika sitten ja laskeva aurinko sai maiseman hohkamaan seepiaa. Kosteus tuoksui hyvältä, mutta samalla myös toi mieleen menetettyjä tunteita.
Neville istui märällä nurmella eikä välittänyt siitä, että hänen housunsa olivat kastuneet ja hiersivät pahasti. Ei ollut enää väliä, että pinnalle syntyi naarmuja, kun sisällä ne olivat jo syviä ja pysyviä.

Poika oli kerännyt rohkeuttaan jo pitkään, antanut Charlielle hippusia tunteistaan ja ajatuksistaan, mutta tämä oli ottanut kaiken veljellisesti. Viimein, kun poika luuli, että kaikki olisi täydellistä ja hän voisi tehdä liikkeensä, jokin meni pahasti pieleen.

Pehmeä, hiukan nihkeä käsi tarttui toiseen ja puristi lujasti. ”M-minä pidän sinusta”, kuuli hän äänensä sopertavan. Toisen ilme oli ensin hämmentynyt, mutta sitten tietyllä tapaa jopa kauhistunut.
”E-ei”, matala ääni korahti. ”Se ei... se ei ole oikein.”

Askeleet alkoivat lähteä poispäin ja turhautunut ääni huusi pelottavat sanat ilmoille: ”Se ei vain toimi! Väärin, se on niin väärin! En vain halua sinua!”

Yhtäkkinen kahahdus havahdutti pojan ja hän oli varma, että jokin tuijotti häntä. Sameat silmät vilkuilivat ympärilleen odottavaisina, mutta laskeutuivat hetken päästä pettyneinä tuijottamaan nurmea. Turhaa kuvitelmaa kaikki vain.

I've never been perfect
But neither have you


3.

When my time comes
Forget the wrong that I've done

Charlie ei ollut arvannut, että hän olisi vielä palannut takaisin; askeleet olivat kuitenkin hidastuneet hänen tultua niityn laitaan ja pysähtyneet lopullisesti ennen esiin tulemista. Mies oli kyyristynyt kuin olisi ollut tarkkailemassa lohikäärmettä ja samoin elkein katseli niityllä istuvaa, ankealta näyttävää poikaa.

Tämä oli ollut varsin rohkea sanoessaan ne sanat, jotka nyt kummittelivat miehen päässä. Mitä hän edes olikaan pelännyt? Totuus oli, että hänkin piti Nevillestä - enemmän kuin ystävänä. Charlie ei vain tiennyt asiasta ennen kuin poika oli itse myöntänyt sen ja antanut hänelle hetken aikaa ajatella. Nyt kuitenkin tuntui siltä, että asioita oli myöhäistä peruuttaa tai yrittää korjata.

Charlien askel horjahti ja hän oli kaatua. Neville kohotti hämmentyneenä katseensa ja mies painautui matalaksi pensaiden taakse, vaikka yhtä hyvin olisi voinut ottaa itseään niskasta kiinni ja rynnätä niitylle. Jokin kuitenkin esti miestä, ehkei hän ollut vielä täysin valmis.

Katseen laskeuduttua takaisin nurmeen Charlie tiesi ettei pystyisi voittamaan itseään. Halu aloittaa alusta oli kiivas, mutta sanoja ei saanut takaisin. Niillä oli satutettu itseä sekä toista.

Charlie tiesi, ettei tulisi koskaan olemaan yhtä lempeäsieluinen kuin Neville.

Pretending
Someone else can come and save me from myself
I can't be who you are


4.

Tuuli kampasi nurmea ja pöyhötti Nevillen tuuheita hiuksia. Pitkät korret toivat mieleen Charlien punertavat kutrit, joita mies oli kasvattanut jälleen pidemmäksi. Neville ei olisi niin ankara kuin Molly käskiessään tämän leikkaamaan niitä lyhyemmiksi; hän piti siitä, kuinka Charlie näytti komeammalta resuisena kulkurina. Sellaisena, jolta Neville tunsi olevansa sisältään.

***

Charlie katsoi piilostaan pojan hiuksia, jotka ilta-aurinko oli värjännyt punaisiksi; tahaton kädenliike hipaisi omaa pehkoa kuin kokeillen, että sen väri oli edelleen sama ja että sen pituus ei olisi muuttunut mihinkään. Niiden pehmeys muistutti Nevillen sydämestä ja mies tiesi, ettei tämä olisi käskenyt leikkaamaan hiuksiaan. Ei todennäköisesti olisi raaskinut sanoa, että ne kutittaisivat hänen rintaansa kesken -

Miten pahat sanat saisikaan enää takaisin? Ne kuitenkin rusentaisivat sielua aina väliin ja kummittelisivat mielessä huolimatta siitä, miten hyvä hetki sillä hetkellä olisi. Auttamattomasti riitojen keskellä tulisivat esiin ja viiltäisivät jälleen kerran viatonta suhdetta.

***

Neville tiesi, että sanat olivat olleet vain säikähdyksen aiheuttamia ja halusi antaa anteeksi, vaikka ne olivatkin satuttaneet. Hän tiesi, että joku kerta Charlie palaisi vielä, sanoisi olleensa typerä ja Neville kieltäisi, sanoisi vian olleen hänen. Siitä he riitelisivät ja sopisivat sitten, ja olisivat onnellisia.

Pehmeä tuuli kuljetti niitylle hiljaisen anteeksipyynnön, mutta ei tapahtuneesta vaan omasta heikkoudestaan, jota Charlie häpesi.

[Eeyore]

Nimi: Ja sinulla oli vain minut
Ikäraja: S
Paritus: Lucius/Narcissa (no shit)
Tyylilaji: Angst, synkkä romanssi, raapale x3
Varoitukset: Surullisuudesta...
Tiivistelmä: Silmiesi kirkasta välähdystä en enää nähnyt.

Oma sana: Kun sitä johonkin hairahtuu. Joka tapauksessa tahdoin kirjoittaa raapaleita, niihin iski suorastaan pakkomielle tämän illan nimiin! Sitten haksahdinkin ficlet-haasteeseen, johon tämä osallistuu kyseiseen runoon (se on pätkittäin jokaisessa raapaleessa). Osallistuu sen lisäksi myös sataseen sanalla 047. Sydän ja angst25:n kyseisellä parituksella ja sanalla 6. Perhe.

***

Olet nuori
Ja minä rakastan vain sinua

En nähnyt muita, koska en halunnut nähdä. Suorastaan kieltäydyin muista naisista! Olin iskenyt silmäni sinuun jo muutaman tapaamiskerran jälkeen, mutta sinä et halunnut aluksi edes puhua minulle. Luovuttaminen ei kuulunut periaatteisiini, joten jatkoin vain piirittämistäsi.

Kerran huusit minulle myrskyisästi. En kuulemma enää saisi seurata sinua. Kysyin syytä ja sanoit, että se ahdisti sinua. En ymmärtänyt, miten toisen rakkaus olisi saattanut ahdistaa itseäni.
Toisella kerralla et enää huutanut. Vaikutit ennemminkin lyödyltä, pettyneeltä minuun. Sanoit, että maailmassa olisi muitakin naisia ja meillä olisi aikaa etsiä se oikea, koska olemme nuoria.

Mutta minä rakastan vain sinua.

***

Vanhenet
Ja minä vain rakastan sinua

Kilpakosijani saivat minut hullaantumaan sinuun entisestään; kuinka olinkaan voittanut heidät, kuinka olinkaan saanut sinut omakseni. Olit palkintoni, rakas sellainen.
Kerran sanoit minulle, että olisit voinut saada melkein kenet tahansa. Hämmennyin. Tietenkin olisit voinut, mutta loogisin valinta aviomieheksesi, tulevaksi perheen pääksi olin minä. Pudistelit päätäsi ja sanoit, etten ymmärtänyt. Vastasin, ettei minun tarvinnut; rakkauteni sinua kohtaan oli voimistunut entisestään ja tiesin menneisyydessäni tekemäni piirityksen olleen oikein.

Myöhemmin sillä viikolla löysin nuoruudessani sinulle kirjoittamani rakkauskirjeet roskiksesta. Poimin ne sieltä ja sanoin, että ne olivat vahingossa joutuneet sinne muiden papereiden seassa.

Silmiesi kirkasta välähdystä en enää nähnyt.

***

Ikä ei ole koskaan ollut este. Vanhetessamme olen vain huomannut, miten olet tullut vain lähemmäs minua. Muissa miehissä olevat katseesi ovat kadonneet, enhän minä pitänyt niitä suotavina. Myös heidän katseensa ovat kaikonneet jo vuosia sitten ja nyt olet lopullisesti minun.

Olet myös tullut hiljaisemmaksi. Draco sanoi kerran, että sydämesi ei ole enää eheä ja vastasin hänelle, ettei tietenkään. Vanhetessa sekin saa ryppyjä. Poika pudisteli vain päätään ja sanoi, ettei asiaa enää ehtisi selittämään minulle koskaan niin, että sen ymmärtäisin täysin.

Tiesin, että olin valinnut oikein, samoin Narcissa. Ei kai hän muuten olisi vaimoni.

Olet vanha
Ja vain minä rakastan sinua

[Kaarne]

Koska tuo runo kiehtoi minuakin (vaikka lopputulokseni olikin aika erilainen kuin sinun ), niin ajattelin, että olisi mielenkiintoista lukea, mitä sinä sait siitä aikaan. Tykkäsin tästä kovasti. Ensialkuun odotin tai oletin, että Luciuksen ja Narcissan suhde todella muuttuisi rakkaudeksi tarinan edetessä, mutta parempi ehkä näin. Tarina pysyi sävyiltään synkkänä, aavistuksen pahaenteisenä ja melankolisena loppuun saakka. Todella hienosti oivallettu, teksti ja runo täydentävät kauniisti toisiaan.

Lucius/Narcissa on paritus, jota en suuremmin ole lukenut keneltäkään muulta kuin sinulta, mutta osaatkin kirjoittaa sitä sen verran vaihtelevasti, etten ole ainakaan vielä kyllästynyt hahmojen yksipuolisuuteen. Tarinoissasi on niin paljon vaihtelua, että sitä täytyy kyllä ihailla. Lisäksi minusta on mielenkiintoista nähdä, miten erikoisia ideoita näihin teksteisi saat.

Ja hei tosiaan, onnittelut puolestavälistä - se on saavutus jo sinällään. ^^ Valtava urakka on nyt puoliksi takana (ja puoliksi edessä), eli se päättyykin joskus. Hiphei!

Kiitoksia tästä, tykkäsin kovasti. (Ja oli hienoa, että Dracokin oli tässä mukana, vaikkakin vain lyhyenä välähdyksenä.)

[Rins]

Raapaleficcipiiristä tämäkin!

Joo, eli toi "Turhautuneisuuden läpitunkeva kosteus - sarjan 3. osa" oli tosi ihana. Samalla tavalla kun noi muutkin samaa sarjaa, mutta tohon mä eniten keskityin.

Mä en ole koskaan ennen lukenu Neville/Charlieta, enkä ees ajatellu koko paritusta. Kieltämättä se on vähän kaukaa haettu, mutta oikein kivasti sen sait tähän silleen loogisesti.

Tää oli kans todella suloinen, vaikka tuolla oli jonkinlaista katkeruutta(?) ja haikeutta seassa. Mä tykkäsin kovasti (:

~teinirinsessa

[Ruskapoika]

Raapaleficcipiiristä iltaa!

Turhautuneisuuden läpitunkeva kosteus -raapalesarjasta oli tuo 3. raapale valittuna, mutten todellakaan pystynyt lopettamaan lukemistani siihen, joten kun aloitin sen lukemisen palasin suosiolla raapalesarjan alkuun ja luin kaikki neljä raapaletta. Aivan ihanasti kirjoitettu, kaunista lauseiden käyttlä. Laulun sanat sopivat saumattomasti yhteen raapalesarjan kanssa. Neville/Charlie oli oudompi paritus, mutta tämän pienen pätkän ansiosta hurahdin siihen päätä pahkaa. Sait tilanteen näyttämään loogiselta, eikä liian kaukaa haetulta.

Charlie tiesi, ettei tulisi koskaan olemaan yhtä lempeäsieluinen kuin Neville.

Hän tiesi, että joku kerta Charlie palaisi vielä, sanoisi olleensa typerä ja Neville kieltäisi, sanoisi vian olleen hänen. Siitä he riitelisivät ja sopisivat sitten, ja olisivat onnellisia.

Pehmeä tuuli kuljetti niitylle hiljaisen anteeksipyynnön, mutta ei tapahtuneesta vaan omasta heikkoudestaan, jota Charlie häpesi.

Ehdottomasti kauneimmat lauseet/kohdat raapalesarjasta. Kummassakin tulee ilmi jonkinasteista katkeruutta, varsinkin Charliella sitä huomaa, että hän tuntee sitä itseään kohtaan. Ja Neville on lempeäsieluinen<3

Kiitos tästä aivan älyttömän suloisesta lukuelämyksestä!

Teidän,
Ruskapoika

[Koiranruusu]

Raapaleficcipiiristä tervehdys

Turhautuneisuuden läpitunkeva kosketus sarjan kolmosta tässä nyt yritän kommentoida, vaikka kokonaisuus olikin pakko lukea siihen tutustuttuani, sen verran ihana se oli.

Jo hahmot itsessään tekivät tästä kiinnostavan, sillä vaikka kuinka itse kirjoitan Harry-sentrisiä ficcejä ovat Neville ja Charlie rakkaita hahmoja. Se, että he olivat tässä vielä parituksena, oli erittäin herkullista ja mielikuvitusta kutkuttavaa, tosin tällä kertaa päädyin niiskuttamaan raapaleen myötä.

Kauniisti kuvailtu tilanne ja miljöö, tunnelmakin välittyi voimakkaasti, joten on vaikea, jollei mahdotontakin, löytää kritisoitavaa tästä raapaleesta. Sillä vaikka kuinka toivoin, että tarinalla olisi onnelinen loppu, niin täyttymätön rakkaus oli suloisen riipaisevaa.

Charlien sisäinen ristiriita oli onnistuneesti saatu kuvailtua raapaleen rajoitetussa sanamäärässä, ja sille ei voi olla nostamatta hattua, koska ainakin itselleni se olisi äärimmäisen vaikeaa ja samaa näkee muillakin kirjoittajilla. Miten ihmeessä onnistut siinä?!? 

Kiitän erittäin lämpimästi ajatuksia herättävästä ja hyvästä raapaleesta. 

[LillaMyy]

Myöhäiset terveiset raapaleficcipiiristä! (:

Luin Turhautuneisuuden läpitunkevan kosteuden. Ja se oli eka kerta, kun luin Charlie/Nevilleä, mutta sait ko. parituksen kyllä toimimaan todella hyvin. Koko toi raapalesarja oli hyvä, mutta mun mielestä se kolmas osa oli kaikista paras. Se oli sellainen luonteva ja erittäin realistinen, koska voisin kuvitella ihmisen oikeastikin reagoivan Charlien tavalla, kun huomaakin ihastuneensa/rakastuneensa ystäväänsä. Ja biisivalintana Linkin Parkin Leave out all the rest oli todella osuva tuohon raapalesarjaan! (: