// Alaotsikko: Suffle II, Herm/D, K-13 suurimmaksi osaksi
Ficin nimi: Kolme todellisuutta
Kirjoittaja: Lyn
Beta: Ei kukaan
Genre: Hieman angst, drama, AU, jonkinlainen deathfick, draama
Ikäraja: K-11
//zougati muokkasi vastaamaan uusia ikärajojaParitus: Draco/Hermione
A/N: Osallistuu
Suffle II-haasteeseen. Kyseessä siis kolme epäraapaletta, kappaleiden nimet toimivat jokaisen nimenä. Kommentointi sallittua.
P.S. Minä en omista hahmoja enkä kappaleita, vain ja ainoastaan koneeni.
-----------------------------------------
Livin’ La Vida LocaHän oli kaunis. Haluttava. Huumaava. Musta mekko näytti päälle maalatulta, ja punaiset huulet olivat vastustamattomat. Hän liikkui ihmisten seassa ja sai jokaisen huomion puoleensa. Tytöt katsoivat kadehtien, pojat himoiten, ja sitten he katsoivat minua. Kadehtien, sillä tuo langennut enkeli käveli suoraan minua kohti.
”Tanssitaan”
Se ei ollut toteamus, mutta ei se käskykään ollut. Hän tiesi, ettei minulla ollut oikeastaan valinnanvaraa, ei näinä iltoina. Ja minä vein hänet lattialle, uppouduimme molemmat kuumaan rytmiin. Näinä iltoina unohdin kuka hän oli, unohdin oman itsenikin. Täällä kukaan ei tuntenut minua, ei tuntenut meitä. Kotona tämä ei ollut mahdollista, siksi nämä illat olivat tärkeitä.
GuiltyKatsoin levollisia kasvojasi vielä kerran. Tämä jäisi meidän viimeiseksi kerraksemme, viimeiseksi yöksi. Olit itkenyt, huutanut, rukoillut, mutta minä en voi antaa periksi, en tässä asiassa. Olit minulle liian rakas, liian kaunis. Tahdon muistaa sinut aina tuollaisena, enkelinä. En tahtonut satuttaa sinua, en saada sinua tuntemaan tuskaa, mutta tämä oli pakon sanelemaa.
”En voi sanoa että olen pahoillani. Mutta toivon että ymmärrät.”
Sinä olit alkanut jo muuttua, etääntyä. Enkä minä halunnut menettää sinua. Katseesi alkoi olla etäinen, mietit aina muita asioita. Muita ihmisiä. En tiedä, rakastinko sinua, koska en tiedä, mitä rakkaus tarkoittaa. Toivon että lepäät rauhassa ikuisessa unessasi, rakkaani.
HauntedTiedän että olet täällä jossain. Aistin läheisyytesi. Tiedän että katselet minua, ja hengitykseni tihenee. Näin se aina menee. Selkäsi painautuu selkääni vasten, toinen kätesi nappaa sauvani ja laskee sen pöydälle. Huulesi hamuavat niskaani.
”Iltaa, neiti Granger.”
Äänesi saa minut värisemään. Tiedän että tämä on väärin, mutten halua liikkua, ja sinä tiedät sen. On olemassa monia asioita joita voisin ajatella, kuten uraani, tunteitani tai mielenterveyttäni, mutta kaikki ajatukset tuntuvat kadonneen jonnekin. Tässä hetkessä olemme vain me.