Ficin nimi: Enkelin siivin
Kirjoittaja: Ewelyn
Tyylilaji: Romancea ja pienoista draamaa.
Fandom: Twilight
Ikäraja: K-11 melko varmasti.
Paritus: Alice/Jasper
Vastuuvapaus: Hahmot ja paikat kuuluvat suurimmalta osin Meyerille, minä vain leikin niillä.
Yhteenveto: "Sinä tiedät kaiken. Se on ihmeellistä, siihen ei ymmärrykseni yllä."
A/N: Loppuosan teksti on melkeinpä kokonaan lainattu Raamatusta. Iso osa on Psalmin numerosta 139. ("Herra, sinä tunnet minut") Ja tekstin melkein viimeiset sanat kuuluvat myös Raamattuun, Jesajan kirjaan, 54:10.
~*~
”Jasper…” Alice mutisi surullisesti ja kiepahti mieheen päin balettitanssijan tavoin. Sirosti, pehmein askelin.
”Niin, neiti?” Kuului vastaus ikkunan ääreltä, josta Jasper katseli ulos mietteliäs ilme kasvoillaan.
”Miksi sinä välttelet minua?”
Jasper säpsähti, mutta ei liikahtanutkaan ikkunan luota.
”Haluan tietää, mitä sinä salaat minulta”, Alice henkäisi. ”Olenko tehnyt jotain?”
”Ei, et sinä…” Jasper murahti ja puraisi heti huultaan.
”Jasper. Nyt sinä kerrot minulle. Tuo ei ole kivaa!” Alice kivahti ja tanssahteli sohvan luokse vihaisena. Hän istuutui sen reunalle kiukusta täristen vilkaisten vain Jasperin suuntaan ärtyneenä.
”Olet vihainen minulle”, Jasper tokaisi havaittuaan rakastetussaan virtaavat tunteet. Hän pyrähti alle sekunnissa Alicen vierelle, loi tähän huolestuneen katseen. ”Minä-”
”Ei, uskallakin rauhoittaa minut. Se ei auta mitään”, Alice keskeytti ennen kuin Jasper ehti ensimmäistäkään sanaa pidemmälle.
”Hyvä on”, Jasper murahti ja kääntyi tuijottamaan naista suoraan silmiin. ”Olen pahoillani kun olen… satuttanut sinua tuolla tavoin. Mutta-”
”Kuitenkin sinulla on joku toinen”, Alice kuiskasi ja piilotti kasvonsa käsien taakse. ”En yhtään ihmettelisi.”
”Kyse ei ole siitä. Kuvitteletko sinä tosiaan, että maailmassa voisi olla joku ihanampi ihm- vampyyri kuin sinä? Se on valhetta, jos kuvittelet niin. Vaikka tapasinkin sodan aikana monia kauniita naisia, yhtäkään ei voinut verrata sinuun. Sinä olet heihin verrattuna oikea aurinko, joka sokaisee kaikki”, Jasper henkäisi kiihkeästi ja painoi kätensä Alicen poskille. ”Aurinko, joka tainnuttaa minut edelleen ja joka… joka… tuo elämääni valon. Alice, vasta nyt minä näen kunnolla eteeni.”
”Jasper…”
”Ei, älä sano mitään. Lupaan selittää kaiken”, Jasper kuiskasi ja painoi huulensa Alicen otsaa vasten hellästi. ”Kuule, jos minä olisin vielä ihminen, olisin varmasti pyörtynyt nähtyäni sinut ensi kertaa. Kun sanotaan, että katse voi tappaa – tai minun tapauksessani sokaista – niin se pitää paikkansa ainakin sinun kohdallasi. En ole koskaan kokenut mitään niin voimakasta ja lumoavaa kuin sinun katseesi minuun… Siinä oli ihan kaikki… Hämmennys, odotus…”, Jasper virnisti viimeksi mainitun sanan kohdalla. ”Outoa kyllä, myös rakkaus ja pelko.”
”Älä imartele siinä”, Alice ärähti, mutta ei voinut olla naurahtamatta. ”Tiedätkö mihin minä sinussa rakastuin?” Hän vetäytyi Jasperista kauemmas nähdäkseen tämän ilmeen. ”Hymykuoppiin.”
Jasper naurahti bassomaisella äänellään ja kietaisi käsivartensa naisen ympärille tiukasti ja omistavasti.
”Nyt minä lupaan selittää kaiken, koska en pysty sanomaan sinusta enää yhtään mitään. Sanat eivät riitä kuvailemaan sinua tarpeeksi”, Jasper hymisi ja naurahti jälleen huomatessaan rakkaansa varoittavan katseen. ”Olen vältellyt sinua, koska… En tiedä miten suhtautuisit tähän…”
”Antaa tulla.”
”Hyvä on. Olen vältellyt sinua, koska olen salaa tehnyt yhtä projektia…” Jasper nousi seisomaan nostaen Alicen syliinsä samalla vauhdilla. ”Näytän sinulle.”
”Mitä- Miten minä en ole voinut nähdä sitä ennalta?”
”Koska olen aina päättänyt seuraavan päivän ohjelmasta vasta silloin kun todella aion tehdä jotain. Äkkinäisiä ja nopeita päätöksiä, muistathan?”
”Ai niin…” Alice mutisi happamasti. ”Onko se lahja?” Hän kysyi tällä kertaa silmät loistaen.
”Hmh, siihen suuntaan. Mutta ole nyt ihan hiljaa siinä.”
Jasper käveli tahallisen hitaasti metsää kohti välittämättä Alicen äkäisestä mutinasta.
”Taloko se on?” Hän arvasi ja kohotti kulmiaan.
”Ei.”
”Menisit edes kovempaa”, Alice murahti ja huokaisi syvään mukamas kyllästyneenä.
”Sen voin toteuttaa. En halua sinua kimppuuni”, Jasper sanoi hymyillen ja nopeutti vauhtinsa juoksuun. ”Välitän kuitenkin sen verran hengestäni.”
”Tiedän, se on oikein iso ja valtava vaatehuone, jossa on paljon upeita vaatteita!” Alice kiljaisi ja hänen suupielet levisivät iloiseen hymyyn.
”No jaa, sekin kuuluu siihen”, Jasper mutisi kierrellen.
”Hyvä on, lupaan pitää suuni kiinni”, Alice sanoi heläyttäen ilmoille kauniin naurunsa. Kuin sanojen vakuudeksi hän veti sormillaan huultensa läpi, heilutteli sormiaan ilmassa, joissa oli näkymätön avain, ja heitti sen sitten metsään.
”Diivailija”, Jasper kuiskasi itsekseen ja pysähtyi projektinsa eteen. ”Selvä, perillä ollaan. Tuossa on se vaatehuoneesi.”
Alice loikkasi kikattaen tämän sylistä ja juoksi suoraan valtavaan vaatehuoneeseen, joka oli melkein yhden talon kokoinen. Seinästä seinään, katosta kattoon, roikkui siisteissä pusseissa mitä hienoimpia luomuksia, selvästi merkkivaatteita.
”Esme osti nuo vaatteet”, Jasper selitti naisen takaa ja kietaisi kätensä tämän vyötärölle. ”Minun makuni ei riitä tuohon.”
Alice ei vastannut, käveli vain sisälle henkeään haukkoen ihastuksesta. Hän hipaisi mennessään silkkistä iltapukua, hyväili sormillaan muitakin matkan varrella tulevia vaatteita.
Alice pysähtyi peräseinän luokse, jossa – kuin kunniapaikalla – roikkui kaunis purppuranpunainen juhlamekko. Helma, joka näön perusteella ulottui vähän alle polvien, oli liehuvaa satiinia, olkaimeton yläosa mustaa silkkiä. Vyötärön kohdalta meni hopeinen harso, joka ulottui aina helmaan asti.
Mekko, joka oli ilmiselvästi häikäissyt Alicen, odotti häntä kimallellen kuun valossa kauniisti.
”Pue se päällesi. Me olemme nimittäin menossa tanssiaisiin.”
Alice henkäisi kiivaasti, yllättyneenä, ja otti puvun käsiinsä kuin pienen lapsen.
”Minua ei sitten haittaa, jos puet sen tässä päällesi”, Jasper ilmoitti virnistellen ovelta. Hän astui yhden askeleen sisälle, mutta pysähtyi sitten tajutessaan, että Alice ei halunnut tällä hetkellä ketään häiritsemään pyhättöönsä.
”Se on ihana”, hän onnistui kuiskaamaan ja käänsi sitten onnesta sädehtivän katseensa Jasperiin. ”Kiitos, kiitos, kiitos!” Alice kiljaisi, mutta ei juossut halaamaan miestä, riisuutui vain nopeasti välittämättä Jasperin läsnäolosta.
Hetkeä myöhemmin puku oli jo Alicen yllä myötäilemässä tiukasti tämän hoikkaa vartaloa.
”Olet kaunis”, Jasper henkäisi ja tuli rakkaansa eteen silmät pilkehtien. ”Kauniimpi kuin kukaan muu. Ja nyt, jos sallit neiti, veisin sinut tuonne kuutamoon tanssimaan kanssani. Saanko luvan?”
”Tietenkin, rakkaani”, Alice kehräsi ja tarttui Jasperia kädestä. ”Tanssin sinun kanssasi vaikka läpi yön. Viis tanssiaisista, kunhan olet kanssani.”
Jasper väläytti rakastavan hymyn Alicen suuntaan ja johdatti tämän keskelle kuutamossa loistavaa metsää.
”Missä olenkin, minne menenkin, sen sinä tiedät, jo kaukaa sinä näet aikeeni. Kuljen tai lepään, kaiken olet mitannut, perin pohjin sinä tunnet minun tekemiseni”, Jasper kuiskaili hiljaa Alicelle ja sulki tämän syliinsä lujasti. ”Sinä suojaat minua edestä ja takaa, sinä lasket kätesi minun päälleni. Sinä tiedät kaiken. Se on ihmeellistä, siihen ei ymmärrykseni yllä.
Minne voisin mennä sinun henkesi ulottuvilta, minne voisin paeta edestäsi? Vaikka nousisin taivaaseen, sinä olet siellä, vaikka tekisin vuoteeni tuonelaan, sielläkin sinä olet.”
Alice hymyili ja painoi huulensa Jasperin korvaa vasten hellästi. ”Niin, ja vaikka nousisin lentoon aamuruskon siivin tai muuttaisin merten taa, sielläkin sinä minua ohjaat, talutat väkevällä kädelläsi. Vaikka sanoisin: ”Nyt olen pimeyden kätköissä, yö peittää päivän valon”, sinulle ei pimeys ole pimeää, vaan yö on sinulle kuin päivänpaiste, pimeys kuin kirkas valo.”
Jasper nauroi hiljaa Alicen kanssa ja kuiskasi tämän korvaan entistäkin kiihkeämmin. ”Minä olen saanut hahmoni näkymättömissä, muotoni kuin syvällä maan alla, mutta sinulta ei pieninkään luuni ole salassa.”
”Niin, rakas, ja katso… katso olenko vieraalla, väärällä tiellä… ja… ohjaa minut ikiaikojen tielle”, Alice henkäisi viimeiset sanat ja painoi päänsä Jasperin rintaa vasten hyvillään tämän olemassaolosta.
”Rakas, sydämeni valittu, kyllä minä katson. Lupaan, ettet joudu väärälle tielle. Lupaan, etten anna sen tapahtua”, Jasper mumisi ja otti Alicen kasvot käsiensä väliin hellästi. Hän painoi päätään alemmas, kunnes huulet melkein hipoivat toisiaan. ”Lupaan, että suutelen ja rakastan sinua olemassaoloni loppuun asti.” Sitten Jasper painoi huulensa tiukasti Alicen huulia vasten nauttien tämän huulten mausta. Appelsiinia, ruusua, laventelia ja… mangoa.
Alice vastasi suudelmaan yhtä rajusti ja vaativasti, kiihkeästi. ”Vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat, minun rakkauteni sinuun ei järky eikä minun rauhanliittoni horju”, Alice mutisi Jasperin huulia vasten ja hymyili sitten.
Hän naurahti puoliksi huvittuneena. ”Rakkaani, vaikka vuoret järkkyisivätkin ja kukkulat horjuisivat, niin sinä olet silti minun. Se ei muuta mitään.”
Alice nauroi ääni helisten ja kohotti kasvonsa niin ylös, että pystyi katsomaan Jasperia silmiin. ”Niin, sinä olet minun”, Alice myönsi silmät loistaen rakkaudesta. ”Mikään ei voi horjuttaa meidän rakkauttamme.”
Jasper painoi poskensa rakkaansa päätä vasten hymisten hiljaa rakkaudentunnustuksia.
~*~
