Ficin nimi: Aikuista ei lyödä
Kirjoittaja: jossujb eli meikä
Fandom: Sherlock Holmes
Ikäraja: S
Genre: Drama, ficlet
Päähenkilöt: Mycroft (ikää 16) ja Sherlock (ikää 9)
Vastuuvapaus: Kaiken tunnistettavan omistaa sir Arthur Conan Doyle, leikin vain hänen leluillaan ja palautan ehjinä takaisin. Enkä rahaakaan kirjoittelusta saa.
A/N: Näin edellisyönä silmittömiä painajaisia, joten turvauduin mustekynään ja tyhjään ruutuvihkoon. Tuotos yllättävää kyllä vaikutti lukukelpoiselta, jahka sain surkeasta käsialastani jotain selvää. Sitä paitsi minusta on kiva kirjoittaa Sherlockista pienenä. Juontaa kai siihen Young Sherlcok Holmes -elokuvaan jonka näin takavuosina, vaikka se ei minusta ollutkaan erityisen hyvä.
Aikuista ei lyödä
“Missä se poika on?” tanakka mies karjui äänen kaikuessa tynnyrimahasta matalana kuin kontrabasso.
“Juoksi kaiketi karkuun. Sinunlaistasi pirttihirmua katsellessa itsekin tekisi mieli paeta ja vikkelään”, lopen tylsistyneen näköinen nuorimies nostamatta katsettaan kellastuneesta Sapfon runokokoelmasta.
“Sinäkin siinä jumalaton, tylsämielinen huoranpenikka! Kun saan sen pienen beelzebubin kiinni saatte molemmat oikein isänne kädestä, mies murisi ja repi kirjan lukevan käsistä heittäen sen ryminällä seinään. Vain tuhahtaen nuorukainen risti kätensä pistävästi mulkoillen ison miehen harppomista tiehensä nyrkit ilmaa halkoen.
“Selvän teki, Sherlock. Hirmu meni jo.”
Sohvan alta sotkuinen ja pölyinen pojannulikka.
“Huh! Hetken jo luulin jääväni satimeen! Hiha jäi kiinni ovenripaan”, poika huokaisi harmistuneena lerputtaen repaleista hihaansa.
“Kiitä sukkelia jalkojasi, jätit mokoman mursun kakkoseksi. Vaan mitä vähäjärkistä olet mennyt tekemään kun taas pitää piilotella kuin arka rusakko?”
“Tongin papereita”, nuori ja likainen Sherlock totesi poissaolevasti noutaen seinään iskeytyneen Sapfon runoteoksen. Hän selaili sitä sieltä täältä jalat ristissä lattialla istuen.
“Minä en ymmärrä näistä mitään.”
“Ei pidäkään, pikkuveli hyvä”, vanhempi poika mutkattomasti huomautti ja pörrötti pölyistä kiharapäätä.
“Sitä paitsi laitoin kyllä kaikki paperit ihan paikoilleen. Jokseenkin ainakin.”
“Uteliaisuus ajaa sinun vielä perikatoon. Löysitkö edes mitään?”
Sherlock kohautteli olkiaan lukiessaan runoista intohimoisimpia naama nyrpeillä rypyillä.
“En mitään. Muuta kuin laatikollisen kirjeitä kauppatalon emännältä. Imeliä kuten nämä runot, taisivat olla rakkauskirjeitä. Mitä isä edes tekee kauppatalon emännän tyhmillä rakkauskirjeillä?
“Katsos, isällä on suhde emäntään”, isoveli vastasi suoraan kiertelemättä ja nykäisi sitten kirjan takaisin. Sivu oli mennyt sekaisin ja se tietysti harmitti.
Sherlock näytti miettiväiseltä.
“Jaa. Eikö äitiä sitten haittaa?” hän kysyi isoveljen etsiessä oikeaa sivua.
“Toki. Siksi sinä saatkin selkääsi.”
“Onpa epäreilua.”
Siihen vanhempi vain myhähti myöntävästi ja paijasi selkää.
“Eivätkö aikuiset sitten saa selkäänsä, Mycroft?”
“Hupsu. Ei aikuisia lyödä.”
“Ei edes hyvin tuhmia?” Sherlock varmisti nipistäen Mycroftia reidestä. Veli näpäytti nuorempaansa takaraivolle.
“Tuhmat aikuiset eivät jää kiinni. Ellei sitten vielä tuhmemmat lapset käy tonkimassa paperikoreja.”
“Julmaa.”
Mycroft ravisti pikkuveljeään nenästä piristykseksi hymyillen. Sherlock hymyili takaisin.
Jostain kuului raivoisaa kiroilua.
“Sinuna nyt kaivautuisin uudemman kerran sohvan alle. Kuulen jo ukon tallustelun.”
“Oui, oui, frère aîné”, hoikka poika huikkasi kauden mahalleen lattialle. “Merci, Mycroft.”
“S'il vous plaît”, Mycroft kuiskasi avaten runokirjansa satunnaiselta sivulta sulkien samalla korvansa kirosanojen sateelta.
FIN
