Title: Ikkunan tällä puolen
Author: yönkäpälä
Genre: Angst.
Rating: S
Disclaimer: Kaikki, jonka tunnistatte Rowlingin luomaksi, on Rowlingin luomaa. Kaikki, jonka tunnistatte jonkun muun luomaksi, on jonkun muun luomaa. Teksti on kuitenkin minun. En saa tästä rahaa, tuskin edes mainetta tai kunniaakaan, ja onneksi Suomessa ei edes typeristä asioista haasteta oikeuteen ihan niin vain.
Warnings: Viittaus perheväkivaltaan ja onnettomaan lapsuuteen. Negatiivista elämänasennetta ja itsesyytöksiä. Ja genren huomioon ottaen se tuskin oli mikään yllätys.
Summary: Särkyvän lasin, raivon ja luhistumisen äänet alakerrasta saivat pojan katsomaan tiiviimmin kaukaisuuteen.
A/N: Toinen ficcini FanFic100:een, tällä kertaa sanalla joulu. Minulla oli kirjoittaessa mielessäni tietty Prince -sukuinen puoliverinen, joskin tämän tekstin ensimmäinen versio on niin kaukaa, etten tiedä, oliko mielessäni erityisesti ketään silloin ensimmäisellä yrityksellä. Edittiä ylityöllistäessäni jätin nimet kuitenkin lisäämättä, ja selvyyden varmistamiseksi mainittakoon, että jokainen 'poika' ja 'hän' viittaa samaan lapseen. Duhh.
No, siinä se nyt on, kertokaa, mitä piditte. Etenkin jos ette.
~*~*~
Tummahiuksisen pojan katse oli ollut jo pitkään harmaan ikkunalasin toisella puolen. Lasin takana avautui lämmön ja valon juhlan tunnelma herkimmillään: pehmeään lumeen verhoutunut katu, sitä valaisevat katulyhdyt ja samettitaivaan alla suutelemaan pysähtynyt nuori pariskunta, joka jatkoi kulkuaan käsi kädessä. Kotien lämpö hehkui ikkunoista ja avonaisten verhojen takana liikehtivät hahmot muistuttivat jokaisella liikkeellään rauhasta ja rakkaudesta. Vielä hetki sitten lumessa telmineet lapset oli kutsuttu takkatulien lämpöön, ja kadun ylle oli laskeutunut viipyilevä hiljaisuus, jolla ei ollut kiire mihinkään. Jos seisoi ulkona oikein hiljaa, saattoi kuulla kaukaisten tiukujen helinää tai ovelta ovelle kulkevan laulukuoron.
Kaikki oli hyvin.
Pojan takaa kuulunut tyly käsky siirtyä juhlapöytään palautti hänet maailmaan lasin tälle puolen. Vastahakoisesti hän irrotti itsensä ja ajatuksensa tuolla jossain asuvasta lämmöstä ja rauhasta, jätti illuusion, jossa hän kuului osana siihen. Palasi tietoon siitä, ettei hän kuulunut noiden onnellisten perheiden joukkoon kadun toisella puolella. Ei olisi koskaan voinut kuulua, eikä saadessaan valita olisi koskaan valinnut kuuluvansa siihen. Poika kuului äitinsä ihmeelliseen maailmaan, vaikka isä uskotteli heille kaikille jotain muuta.
Lasin tälle puolen oli rakennettu tunnelma, joka eli kodeissa luonnostaan. Rähjäisen ovenpielen ylle oli ripustettu risainen joulutähti, takan ylle kuihtumaisillaan oleva misteli ja sängynpäätyyn kulahtanut joulusukka. Olohuoneen pölyisimpään nurkkaan oli hylätty vihreä muovikuusi, jonka perheen pää oli hakenut varastosta ja käskenyt poikaa koristelemaan. Poika oli kurtistanut kulmiaan nuhruisille enkeleille ja tuntenut kurkkuaan kuristavan kullattujen paperinpalasten vuoksi, mutta ripustanut ne valittamatta. Hän oli oppinut, ettei isä halunnut tietää mitään hohtavasta tähtisateesta tai erivärisin liekein palavista kynttilöistä, jotka olivat niin monen vuoden ajan eläneet hänen kuvitelmissaan ja osoittautuneet lopulta todeksi.
Radiosta saattoi rätinän alta tunnistaa rallatuksia joulupukista, seimestä ja joulurauhasta. Radion lisäksi vain ruokailuvälineiden kilahtelu toisiaan vasten täytti latautunutta hiljaisuutta, joka oli laskeutunut perheen ympärille. Vanhemmat eivät puhuneet, toinen myötätunnosta poikaa kohtaan, toinen nauttien olostaan liikaa tuhlatakseen sanoja. Illan mittaan toinen katkaisisi hiljaisuuden juhlaryypyn –joka ei eronnut tavallisesta kuin hinnaltaan- jälkeen ja saisi naisen itkemään tai hermostumaan, yleensä molempia. Poika toivoi itkua, sillä siitä kuului vähemmän yläkertaan, jossa hänen pieni huoneensa sijaitsi.
Kaikki kolme tiesivät, ettei poika sanoisi sanaakaan koko iltana, ja oli parempi niin. Hän ei halunnut itkettää äitiään, kuten isä teki, ja oli kyllin vanha tietämään, ettei isää pitänyt suututtaa. Poika olisi hiljaa myös siksi, ettei halunnut kuulla äänestään sitä vierasta sävyä, joka siihen oli iän karttuessa ilmestynyt. Muutaman vuoden päästä hän ehkä tunnistaisi sen, osaisi nimetä kadotetun lapsenuskonsa jättämän karvaan maun katkeruudeksi, mutta nyt hän tiesi vain, ettei arkoja kohtia saanut tökkiä, sillä se teki kipeää.
Selkä ikkunan takana aukeavaan maailmaan päin käännettynä poika piti katseensa juhlapöydässä, varoen katsomasta vanhempiinsa. Edelliset joulut murskautuneine odotuksineen olivat iskeneet kasvoille niin kauan, että toivo oli viimein luikkinut kauas pois, palaamatta koskaan. Poika ei halunnut katsoa vanhempiaan ja löytää sisältään tunteita, jotka olisivat saaneet hänet tuntemaan syyllisyyttä. Hän vihasi jo muovikuusta ja kaikkea sitä, jonka isä oli asettanut esille korostaakseen omaa maailmaansa. Hän vihasi jo taikuutta, joka ei muuttanut mitään, vaikka sillä oli kaikki potentiaali ottaa asiat hallintaansa ja voittaa. Hän ei voinut yhdistää palasia ja joutua vihaamaan vanhempiaan.
Minuutit kuluivat hidastettuina, ruoka tuntui takertuvan kurkkuun. Poika kieltäytyi kuuntelemasta hilpeän rupattelun aloittanutta isäänsä, joka ei antanut vaimon ja pojan olla, mitä olivat. Ihme, että oli päästänyt lapsen kouluun kaksi syksyä sitten, jolloin kirje oli tullut ja todistanut äidin vakuuttelut todeksi. Näkemään kaiken, jolla oli väliä. Rakastumaan maailmaan, johon äiti ei uskaltanut myöntää kuuluvansa.
Muovikuusen, rallatusten ja vaitonaisen juhlapöydän sijaan poika kuvitteli mielessään joulun, joka olisi kuulunut hänelle. Hohtavat tähtisateet ja kynttilät, jotka leijuivat juhlaväen yläpuolella. Kauniit, mahdottomat ja taianomaiset lahjat, jotka voittivat nuhruisen tennispallon ja tammipelin koska tahansa. Vieraat, jotka tulivat takan kautta nauraen ja toivat oman lisänsä rakkauden ja lämmön värittämään tunnelmaan. Ystävät, jotka jäivät koko illaksi ja palasivat seuraavana vuonna.
Syötyään poika nousi pöydästä ja käveli yläkertaan sanomatta sanaakaan. Jouluisin ei koskaan vaadittu kiittämään.
Jouluyönä poika istui pienen huoneensa ikkunan vierellä, kasvot suunnattuina ulos lumen valaisemaan yöhön. Ikkunalasin läpi siivilöityvässä haaleassa valossa oli helppo uskoa lapsen unohtuneen haaveisiinsa, niin kauas nuo silmät näyttivät katsovan. Pojan ajatukset eivät kuitenkaan olleet seuranneet katsetta ikkunan toisella puolella avautuvaan maailmaan, vaan yrittivät olla jossain muualla niin paljon, että epäonnistuivat täydellisesti. Haavemaailmasta ei ollut hävittämään todellisuutta.
Särkyvän lasin, raivon ja luhistumisen äänet alakerrasta saivat pojan katsomaan tiiviimmin kaukaisuuteen.
Kukaan ei tulisi yläkertaan, ei selittämään tai lohduttamaan, korkeintaan varmistamaan, että poika varmasti nukkui. Isä ei välittänyt poikansa tekemisistä niin kauan kuin joulusukkaa ei jätetty leijumaan vuoteen yläpuolelle, ja oli parempi, että äiti pysyi alakerrassa. Äidin silmiin nimittäin syttyi aina syyllisyyttä ja tuskaa, jos tämä näki pojan itkeneen, eikä poika vihaisi äitiään vielä moneen vuoteen tarpeeksi sitä halutakseen.
Säpsähdykset muuttuivat vavahduksiksi ja kyyneleiksi, vaikka poika hoki itselleen, että oli itkenyt tarpeeksi jo vuosia sitten. Itku ei ollut koskaan auttanut, tehnyt asiat vain pahemmiksi lohduttamatta vähääkään. Voimattomat nyyhkäykset todistivat siitä, ettei hän voinut tehdä asialle mitään. Hän oli liian heikko, avuton taikuudestaan huolimatta, surkea pelkuri, jonka olisi pitänyt tehdä jotain. Hän oli heikompi, kyllä, mutta hänellä oli myös voima. Liian vähän rohkeutta, liikaa pelkuruutta, liikaa avuttomuutta, typeryyttä ja tahtoa olla lapsi vielä vähän pidempään, vaikka hänellä ei ollut mitään oikeutta olla tekemättä asioille jotain.
Poika ei ollut oppinut tunnistamaan katkeruutta tai syyttämään vanhempiaan, mutta hän tiesi kyllä, mitä itsesyytökset olivat.
