Nimi: Sydänräjähdys
Ikäraja: Sallittu
Genre: Drama, angst
Paritus: Sirius/Remus
Kirjoittaja: Paineside
Disclaimer: Kaikki mikä on tunnistettavissa Rowlingin materiaaliksi kuuluu hänelle. Loput on minun.
A/N: Tunsitte ehkä nimellä Sydämeni räjähti pirstaleiksi, laseiksi, mutta puhdistusmetodeja läpikäydessäni poistin joka ikisen viestini finistä ja näin ollen sain hieman aikaa miettiä ficcien nimiä uudestaan.
~*~
Jos emme asuisi tässä sateisen harmaassa Englannissa, olisi niin sanotusti hiljaista. Kellon tikitys kuuluisi selkeämmin, teepannun pihinä porautuisi inhottavasti omiin ajatuksiin ja minä ehkä kuulisin Remuksen tuskastuneet huokaukset – niin, Luojan kiitos me olemme Lontoossa.
Jos kuulisin kaiken ympärillä tapahtuvan, pääni varmaankin räjähtäisi. Minä olen aina ollut se, joka kuuntelee vain omaa ääntään ja itse asiassa nauttii siitä. En ole koskaan välittänyt arvokkuudesta, maineesta tai ikuisesta kunniasta, joka joillekin suurille velhoille on myönnetty kirjoittamalla heidän nimensä mihin tahansa paksuun teokseen. Mitä ihmiset oikein ajattelivat minusta? Entä mitä he ajattelevat nyt, kun olen kaukana heistä, kaukana kaikista niistä naisista, joiden luottamuksen petin, joille annoin turhaa toivoa ja joiden silmistä en koskaan jäänyt pyyhkimään kyyneleitä?
Naiset – mitä helvettiä minä oikein ajattelin. Tai mitä en ajatellut.
Klonk. Remus laskee teepannun pöydälle. Ääni on jotenkin vaimea, mistä päättelen, että hän on laskenut pöydän päälle sen virkatun, ikivanhan pannunalusen. Tyypillistä Remusta.
Hän kutsuu minua keittiöön.
”Niin?” kysyn ovensuusta, vaikka tiedän jo, että hän tarjoaa minulle teetä ja vakavaa keskustelua.
”Ota teetä”, hän sanoo vaivautumatta kääntymään minuun päin. Minun tekee mieli kieltäytyä, mutta jotenkin tiedän, että jos teen sen, Remus asennoituu hieman erilailla kuin toivoisin. Siksi ynähdän myöntävästi, ja hän ottaa metallipannun käteensä ja kaataa höyryävän teeni kuluneenoranssiin kuppiin. Hän kaataa paljon teetä itselleenkin ja istahtaa sitten alas. Minä jään katselemaan teestä nousevia, helmeileviä höyrykaaria, jotka kuumuudellaan saavat hien kohoamaan kasvoilleni. Pystyn tuntemaan Remuksen turhautuneisuuden.
”Istu alas”, hän sanoo matalalla äänellä. Vedän pöydän alta tuolin alleni ja istuudun sille, mutten vieläkään irrota katsettani teekupistani.
”Otatko sokeria tai maitoa?” Remus kysyy pakonomaisesti. Mietin, pitkittääkö hän keskustelua tahallaan. Luultavasti.
”Voisin ottaa maitoa”, vastaan. Tahattomasti katseeni liukuu Remukseen. Katson, kun hänen arpiset kätensä tarttuvat kermanvalkeaan kannuun, josta hän kaataa maitoa teeheni. Hänen kätensä näyttää omituisen jäykältä, joka luullakseni johtuu siitä, että oikeasti Remus tärisee helvetisti, muttei halua näyttää sitä minulle. Eipä tietenkään.
”Sirius, sinä taidat tietää, mitä minä aion kohta sanoa”, hän aloittaa kankeasti. Tuijotan hänen harmaita silmiään, jotka ovat päättäväisesti lukittuneet maitokannuun.
”Niin”, minä sanon, vaikka tiedän, kuinka typerältä se kuulostaa. Remus huokaisee lähes äänettömästi.
”Puhun lyhyesti”, hän yrittää taas aloittaa puheenvuoroaan. Minun tekisi mieli olla se ärsyttävä, lapsellinen Sirius, joka sanoo tällaisissa tilanteissa väliin jotain äärimmäisen typerää, mutta hillitsen itseni ja annan aikuisuuden Mustata itseni, Mustana. Sen sijaan vedän tuskallisen hitaasti henkeä, odotan sitä, mikä kohta karkaa hänen huuliltaan todellisuudeksi.
”Sirius Musta, sinä et ansaitse minun ystävyyttäni.”
Henkäisen ihan liian kovaäänisesti. Remus katsoo minua lähes kivettyneenä, jotenkin säälivänä, ja minä olen valahtaa lattialle helpotuksesta.
”Ei, Sirius, sinä et ymmärtänyt, mitä minä sanoin”, Remus sanoo vakavana. ”Sinä et ansaitse minun ystävyyttäni. Sirius, mitä on ilman ystävyyttä, kerro se minulle.”
En ymmärrä häntä. Hän ei sanonut lausetta, jonka odotin lopettavan kaiken. Kyllä minä tiedän etten ansaitse häntä missään muodossa. Hän ei taida itse tajuta mitä sanoo.
”Sirius, ilman ystävyyttä ei ole mitään.”
Ja sinä hetkenä sydämeni räjähti pirstaleiksi
Laseiksi, jotka jalkapohjia viiltäen kutittavat
Kukittavat verellä sen meren,
jota me kaksi emme koskaan ehtineet nähdä
ennen kuin minut jo vangittiin
Hankittiin lukko minun mieleeni
