Title: Mies, jonka ympäriltä tuolit viedään
Author: Siiseli
Genre: Angst
Rating: PG-11 (K-11)
Disclaimer: teksti on omaa mielikuvitusta, samoin hahmo - mutta otsikon olen lainannut Zen Cafélta.
Warnings: mainintoja itsemurhasta
Beta: karmanhurtta - kiitos hänelle
Summary: Se oli se joku Kivelän Pete
A/N: Tämä fic syntyi hetken mielijohteesta luultavasti vuosi tai pari sitten, kun taas törmäsin siihen siivoillessani tiedostoja. Kunnostin tekstin ja päätin lyödä sen esille. Tätä ficiä voi fiilistellä kappaleen Mies, jonka ympäriltä tuolit viedään - kanssa ja biisistähän on fic saanut nimensä. Minun on pitänyt jo kauan jatkaa Peten tarinaa, koska se on jo suunninpiirtein suunniteltukin valmiiksi, mutta katsotaan nytten mitä ihmiset pitävät tästä. Tälläinen angstiläjäys tähän kohtaan, mutta toivottavasti pidätte tästä (:
Mies, jonka ympäriltä tuolit viedään
Taas se sama synkkä poika kulki kädet painettuina hupparin taskuun, pää kumarassa kohti alkoa. Eihän se sieltä mitään saanut, kun ikääkin oli vasta viisitoista, mutta silti se sama poika notkui siellä aina. Ehkä se kuvitteli saavansa jotain kylän juopoilta. Se hautautui aina itsesääliin. Joissakin pippaloissa sitä näki ja sielläkin vain umpikännissä. Se puhui harvoin kellekään, eikä oikeastaan kukaan tiennyt mikä sen elämässä mätti. Kaikki vain tiesivät sen nimeltä, se oli se joku Kivelän Pete.
Koulua se kävi joskus, silloin kun sitä huvitti. Poissaoloja oli kertynyt jo paljon ja poika oli jo kerran luokallensakin jäänyt. Opettajat olivat huolissaan siitä. Se oli eristäytynyt muista. Kuunteli tunneilla, teki tehtävät, mutta istui aina yksin. Se ei sanonut juuta eikä jaata mihinkään, se vain oli. Jos se ei ilmestynyt tunnille, kaikki tiesi missä se oli. Se oli ryyppäämässä. Poika ei välittänyt siitä milloin joi, keskellä viikkoa vai viikonloppuna. Tuntui kun se olisi kyllästynyt elämäänsä. Jotenkin oli surullista katsoa sitä tarpomassa yksin.
Joku sen entisistä kavereista oli kertonut, ettei sillä mennyt hyvin. Ennen se oli ollut iloinen ja puhelias vesseli, mutta nyt se oli hautautunut itsesääliin ja masennukseen. Kaveri tiesi kertoa, että pojan isä oli hirttänyt itsensä niiden kotiin ja samoihin aikoihin Petellä oli ollut muutenkin hankalaa. Sitä oltiin kiusattu ja sen tyttöystävä oli jättänyt sen. Siitä oli alkanut sen muuttuminen. Se sulkeutui omaan suruunsa. Se elätti äitinsä varastamalla kaupoista ja velkaantumalla juopoille, mutta aina sillä oli varaa juoda. Tiedä sitten mistä se rahaa kaivoi.
Yhtenä päivänä se tuli hakattuna kouluun. Opettajat kyseli mitä oli tapahtunut. Se ei kuitenkaan mitään sanonut, totesi vain joutuneensa pieneen tappeluun, muttei mitään kummempaa. Se näytti niin vaivaiselta, sääliksi sitä kävi. Miksi sillä ei voisi olla edes yhtä ystävää, jolle se puhuisi ongelmistaan? Se on jotenkin epäreilua. Minullahan oli kavereita, vaikka muille jakaa, mutta sillä ei ollut yhtäkään.
Otin itseäni niskasta kiinni, kävelin pojan eteen ja hänet pysäytin. Pete kohotti katsettaan ja kysyin häneltä suoraan tahtoisiko hän puhua. Poika murahti minulle, että voin painua víttuun ja minua ei kaivata. Petyin sen torjuvasta asenteesta, mutta ilme joka sen kasvoilla oli sanojen jälkeen oli unohtumaton. Siinä ilmeessä oli samaan aikaan jotain kummaa salaperäisyyttä, pohjatonta surua ja anteeksipyyntöä. Näin ensimmäisen kerran pojan silmät kunnolla. Ne olivat olleet kauniit iloisina, mutta eivät nyt.
Seuraavana aamuna kohtasin pettymyksen. Peteä ei näkynyt koulussa, eikä kukaan tiennyt missä se oli. Ei sillä ettei se olisi tehnyt aiemminkin näitä katoamistemppuja, mutta juuri nyt tahdoin nähdä pojan, sen kauniit silmät ja piristää sitä. Tahdoin nähdä jälleen elämän ilon niissä silmissä, tahdoin kuulla sen nauravan. Puolilta päivin hän ilmestyi taas tunneille, entistä riutuneempana kuin koskaan. Katselin häntä koko päivän ja pohdin mitä hänelle on tapahtunut. Miksi ihminen menee noin huonoon kuntoon noin nuorena?
Koulun päätyttyä olin päätökseni tehnyt, lähdin seuraamaan Peteä. Olin päättänyt ottaa hänestä selvää. Poika kulki edelläni laahustaen, hän ei edes kiinnittänyt huomiotaan minuun. Reppu roikkui löysästi tuon nuorukaisen olalla. Poika suunnisti askeleineen syrjäisempään metsikköön, josta löytyi itse kyhätyn näköinen taloa muistuttava laatikko, rakennettuna puusta. Astuin oksan päälle ja se rasahti kova äänisesti. Pete valpastui ja pyörähti ympäri silmäillen minua rauhallisesti. Silmät muodostivat selvästi kysymyksen; miksi?
Se ei ollut vihainen, se ei huutanut, se vain tuijotti minua. Olin hetken hiljaa. Kun puhuin, ääneni oli vain pientä piipitystä. Sanoin haluavani vain auttaa sitä ja nähdä sen hymyilevän taas. Pete pysyi hiljaa. Ei se kai osannut vain reagoida. Se sanoi minulle vain anteeksi, tulit väärään aikaan, sen elämä on jo ohi. Ei kukaan siitä välitä. Se kehotti minua häipymään, mutta en tahtonut. Tahdoin pysyä sen luona ja auttaa sitä, mutta se ei halunnut apua. Vihdoin se huokaisi ja kertoi aikovansa tappaa itsensä.
Silmiini tulvahti kyyneleet. En tahtonut Peten kuolevan, hän oli minulle tärkeä, vaikka olikin niin välinpitämätön ja ei edes tuntenut minua. Poika epäröi hetken, mutta astui sitten askeleen lähemmäs ja sulki minut syliinsä. Kylmät kädet silittivät selkääni. Huomasin pojankin kehon tärisevän. Se itki. Sen kova ulkokuori oli pehmennyt, tai niin kuvittelin. Painoin pääni sen luiseen rintaan ja annoin omien kyyneleideni kastella sen paidan.
Kohotin katsettani pitkän ajan kuluttua, näin pojan itkuiset kasvot, mutta hänen kylmillä huulillaan väreili hymy, hento, hieman arka hymy. Minäkin hymyilin. Hymyilin ilosta, olin nähnyt Peten hymyilevän, olin saanut lohduttaa poikaa, vaikken ollut käyttänytkään siihen sanoja, olin vain saanut olla hänen kanssaan. En kysynyt häneltä aikoiko hän tappaa itsensä, en kysynyt häneltä mitään, olin vain siinä. Se tuntui hyvältä.
