Nimi: Hän elää ja hengittää
Fandom: Twilight
Pairing: Bella/Edward
Rating: tositosilievä K11, mutten kehdannut pistää sallituksikaan sentään
Genre: tavallaan romance, tavallaan fluffy, tavallaan vähän angst
Discalaimer: Meyer keksi kaiken ja minä katselen kateellisena vierestä
Summary: Uusikuun loppua Edwardin näkökulmasta
A/N: Jotenkin tämä on vähän jännä, mutta... no, kuulisin mielelläni muiden mielipiteitä (:
Hän elää ja hengittääTunne, kun olin luullut menettäneeni hänet iäksi… Ja siitä, miten se oli tapahtunut… Kun tiesin, että se oli kaikki minun syytäni, ja ikään kuin se ei olisi ollut tarpeeksi, minua itseänikään ei ollut enää ollut jäljellä, ei mitään muuta kuin tuskaa, joka ei kuitenkaan ollut tarpeeksi suurta rangaistakseen minua riittävästi siitä, mitä oli mennyt tekemään. Ikinä, koskaan ennen, en ollut tuntenut mitään sellaista. Se ei ollut ollut edes tunne, se oli ollut raastavaa kipua, kaipuuta olemattomuuteen ja turtuuteen, niin syvää itseinhoa että ajattelu oli haastavampaa kuin koskaan aiemmin, ja silti se oli ollut ainoa keino päästä eroon. Ja pahinta oli, että olotila oli muuttunut hetkittäin: ensin kipu, sitten jähmettyneisyys, kaiken kristallinkirkas ja yhtä terävä näkeminen, mutta aivan kuin olisin lukenut sen jonkun muun mielestä kuin omastani – ja sitten, välittömästi, syyllisyys siitä, etten kärsinyt tarpeeksi.
Ja sitten helpotus, kun ajattelin saaneeni hänet takaisin, päässeeni pois tästä maailmasta sinne, missä hänkin oli, vaikka tiesin että hän olisi vihainen minulle ja menisi pian pois, mutta silti…
Ja sitten ymmärrys, ettei mitään aiemmista ollut koskaan tapahtunut, että olimme molemmat hengissä ja hän ei ollutkaan missään vaiheessa lähtenyt tästä maailmasta – ja että se saattaisi kuitenkin olla edessä, täysin minun takiani.
Ja nyt…
Tunsin hänen vartalonsa, aistin hänen jokaisen luunsa, jonka voisin murtaa, ja ennen kaikkea kuulin hänen verensä, tunsin sen lämmön ja sykkeen, kun se pulppusi pitkin suonia ympäri hänen kehoaan, lämmittäen häntä, liikkuen hieman liian nopeasti koska hän oli kiihtynyt, peloissaan, säikähtänyt ja itki. Hän oli aina ollut minulle kuin upein paperitaideteos origamitaitelijalle, jota oli pideltävä varovasti jotta mikään ei vahingoittuisi, mutta nyt hän oli sitä enemmän kuin koskaan ennen. Tunsin hänen verensä voiman, ja sen sijaan että olisin tuntenut kipua kurkussani ja tuntenut sietämätöntä halua maistaa sitä, minä aistin vain elinvoiman ja ilon sisälläni, kun tunsin tuttua kipua enkä ollutkaan hukkunut lopulliseen menetykseen.
Olin kiitollinen keskittymiskyvystäni. Siitä, että saatoin punoa Alicen kanssa suunnitelmia, ja niissä oli jotain järkeä, vaikka todellisuudessa annoin huomiota ja arvoa ainoastaan sylissäni lepäävään maailman arvokkaimpaan olentoon. Hän oli aivan lähellä, piti minusta kiinni, ja oli aivan puhki; näin sen mutten huomannut, sillä keskityin vain opiskelemaan hänen piirteitään, huomaamaan kaikki menettämäni pienet muutokset. Ja minä pelästyin näkemääni: hän oli vanhentunut, aivan selvästi, mutta aivan eri tavalla kuin hänen olisi pitänyt. Hänen ihonsa oli kalpeampi kuin ennen, mutta väärällä tavalla. Hän oli varmasti viettänyt paljon aikaa sisällä. Ja minä näin paljon muutakin, mitä hänessä ei olisi pitänyt olla – mutta siitä huolimatta kaiken peitti se kauneus, joka hänestä säteili, vaikka hänen silmänsä olivat turvonneet ja lähes väsymyksen nujertamat.
Kaikesta huolimatta hän piti minusta kiinni, katsoi minuun niin kuin en ansainnut hänen katsovan. Enkä minä voinut muuta kuin iloita ja olla onnellinen, että hän oli vihdoin siinä, niin pitkän ja laskemattoman ajan jälkeen. Minä laskin pääni ja haistoin hänen hiuksiaan, jotka tuoksuivat oikealta ja hyvältä ja ehkä myös herkulliselta, mutten edes huomannut sitä. Hengitin syvään ja painoin huuleni aivan niihin kiinni, ja tunsin kaikilla aisteillani, tunsin kuinka veri liikkui ja Bella huoahti pienesti. Hän ei tuominnut, päinvastoin.
Minä halusin koskettaa häntä, pidellä sylissäni ikuisesti, olla päästämättä koskaan irti. Halusin tuntea hänen kasvonsa, sillä en luottanut pelkän yhden aistin tuovan niitä oikeasti takaisin. Hänessä oli kuitenkin jotain varovaisuutta, joka esti minua tekemästä niin kuin aioin. Hänen silmiensä takana piili jotain, ja vaikka hän oli aivan lähelläni, hän ei silti hakenut lisää läheisyyttä niin kuin hän joskus oli tehnyt.
Ja tietysti minä ansaitsin sen. Sain olla iloinen siitä, että hän soi edes tämän minulle. Mutta minä en kestäisi ilman, en enää, kun olin jo yrittänyt. Minun pitäisi hyvittää hänelle jotenkin – vaikka tiesin, ettei se olisi mahdollista. Että en tulisi ikinä elämään niin pitkään, että voisin korvata tekoni. Mutta minä yrittäisin. Minä saisin hänet luottamaan jälleen – jos hän haluaisi.
Viimein minä sain viedä hänet pois siitä kauheasta paikasta. Olisin niin halunnut suojella häntä kaikelta pahalta, kaikelta, mikä satuttaisi häntä, mutten ollut onnistunut – taaskaan. Kun lähdimme pois, minusta tuntui jälleen hyvältä. En pelännyt niin paljon enää: en, kun olin päässyt kuulemasta niitä kamalia ajatuksia, jotka halusivat riistää minulta minun ainoan elämäni. Elämäni, joka käveli vierelläni ja oli uskomattoman urhea, paljon urheampi kuin ihmisen olisi pitänyt olla siinä tilanteessa. Olin ylpeä hänestä. Hän oli melkein kuin mitään ei olisi tapahtunut, tai ehkä sen teki vain väsymys. Hän oli niin väsynyt, etten edes halunnut kuulla, milloin hän oli viimeksi nukkunut. Niinpä en kysynyt, nautin vain hänen tuoksustaan ja läsnäolostaan ja opastin ja tuin häntä, eikä hän kavahtanut kosketustani, tosin ehkä vain siksi, että hän oli liian väsynyt valittaakseen.
Kun Alice kaasutti ulos Volterrasta, kaikki oli hyvin. Minä sain vielä toistaiseksi pidellä häntä, olin vihdoin saanut hänet turvaan ja hän voisi olla aivan rauhassa. En voinut käsittää, miksei hän antanut uupumukselleen periksi, kun hänellä vihdoin oli tilaisuus. Ehkä hän ei enää luottanut minuun niin paljon, että olisi uskaltanut nukkua, kun olin paikalla. Minusta olisi ollut ehkä mukavampi katsella hänen untaan kuin hänen taisteluaan ihmistarpeitaan vastaan, mutta toisaalta nautin suunnattomasti siitä, että sain kohdata hänen väsyneissä silmissään katseen, jollaista en ollut saanut niin pitkään aikaan nähdä ja jollaista en olisi missään tapauksessa ansainnut.
Minusta tuntui entistä syyllisemmältä, kun Bella tilasi lentokoneessa kokiksen karkottamaan unen ja painajaiset. En voinut uskoa, että olin antanut sen tapahtua. Että olin päästänyt hänet kohtaamaan asioita, jotka olivat niin pelottavia, ettei hän uskaltanut nukkua. Halusin nostaa hänet syliini, silittää hänen hiuksiaan ja juosta paikkaan, jossa mikään ei voisi satuttaa häntä ja jossa hän voisi nukkua käsivarsillani turvassa kaikilta maailman vaaroilta.
Harmi vain, että hän ei varmasti olisi pitänyt siitä. Siksi minä häntä niin paljon rakastinkin.
Hän oli hengissä. Hän eli ja hengitti, aivan minun lähelläni. Minä hoin sitä itselleni, ja olin täynnä kuplivaa onnea, niin että olisin mieluusti juossut ympäri lentokonetta ja huutanut mantraani niin kovaa kuin vain pystyisin. Mutta ehkä sittenkin mieluummin pidin hänet vain siinä, luonani, ja suutelin hänen ranteitaan, joissa veri kulki kohisten, hengitin hänen hiustensa tuoksua, opiskelin uudestaan hänen jokaisen piirteensä, annoin itseni hukkua ihmiselle harvinaisen syviin silmiin, uskottelin itselleni että hän antaisi minulle anteeksi.
Mutta hän oli pelokas. Hän sulki silmänsä, kun kosketin hänen poskeaan ja leukaluutaan, mutta vaikka hän ei käskenyt minua pois ja uskoin tulkitsevani oikein hänen sileän ilmeensä, en voinut olla täysin varma. Ehkä hän sittenkin kärsi, ei halunnut minun tekevän niin? Hän vaikutti onnelliselta, mutta ei silti tuntunut kaipaavan minun läheisyyttäni samalla tavalla kuin minä kaipasin hänen. Ehkä oli sittenkin liian myöhäistä. Ehkä olin jo pilannut kaiken.
Yhden ainoan kerran hän kosketti minua. Yhden kerran. Enkä muista koskaan kokeneeni vastaavaa: kaikki ajatukseni katosivat, ja tilalle tulivat vain onni, kiitollisuus, toivo. Ehkä ei sittenkään ollut liian myöhäistä.
