// Alaotsikot: S. Narcissa/Lucius/? angst, draama, one-shot.
Kirjoittaja: Tuukka-täti
Ikäraja: sallittu
Tyylilaji: angstia ja draamaa
Vastuuvapaus: En omista hahmoja enkä saa tästä rahallista korvausta.
Yhteenveto: Mitä jos Malfoy Sr. olisikin lähtenyt toisen matkaan?
Narcissa possuilee ruoan kanssa ilman yhtään ystävää.A/N: Tämä oli kauan sitten jo melkein valmis, kun aloin lukea Sofi Oksasen Stalinin lehmiä. Hämmästyin hiukkasen siitä, kuinka paljon samaa omassani on, vaikka luin sen vasta tämän kirjoittamisen jälkeen o.O wtvr, tässä se on. Aakkoshaasteeseen, randomkymppiin sekä kuolarihaasteeseen, woot! Omistettu ihanaisille kamuilleni, varsinkin Lilsille sekä Ametrinelle. Hyvää uutta vuotta
Mistä se alkoi?
En tiedä. Ehkä olin vain liian kiireinen syödäkseni terveellisesti silloin, ja se ikään kuin jäi vain päälle. Tai löysin eräänä iltana sievän rasian suklaisia pieniä noidankattiloita kaapin perältä ja jäin koukkuun niiden humalluttavaan aromiin, joka heikolle ruumiille oli kuin huumetta. Ehkä.Narcissa Malfoyn laiha ja kalpea hahmo seisoi suuren ikkunan ääressä kuten niin usein aiemminkin, pienestä tytöstä lähtien. Samat jylhät muotokuvat olivat katselleet tätä samaa näkyä jo toisen vuosikymmenen aja, nähneet, miten tämä hento naisenverso oli heidän arvostelevien silmiensä alla varttunut pienestä tytöstä viehätysvoimaiseksi nuoreksi naiseksi. Nyt kuitenkin, jos olisivat välittäneet, he olisivat voineet havaita tämän olemuksessa jotain erilaista. Silmät olivat kirkkaat, posket hehkuivat tavallista punaisempina. Vaaleat kiharat olivat liioitellun huolitellut.
Koko hänen ilmeensä säteili jokaiselle, että tänään hän ei odottanut vain jotain tapahtuvaksi, vaan juuri Häntä saapuvaksi. Ja se sai kädet jännittymään puisen ikkunanpuitteen päällä.
Hänen aiemmin päivällä leipomansa piparit lepäsivät siististi aseteltuina alhaalla keittiön pöydälle lasketulla tarjottimella. Jokaista koristi huolellisesti taioin muotoiltuna joko Malfoyden tai Mustien sukuvaakuna.
Hajuvesi tuoksui.
Pöllö naputti ikkunaan, ja Narcissan silmät suurenivat. Hitain liikkein hän avasi ikkunan.
Ei tänään.
Ei, ei tänään!
Tänään ei
mikään saisi mennä pieleen. Isä ei pitäisi vastoinkäymisistä, ei todellakaan pitäisi.
”Mikä se on, tyttö?”
Isä istui nojatuolissa salin takan edessä ja otti kirjeen Narcissan tärisevistä sormista luoden tähän epäilevän katseen. Kaikki, mikä äsken oli loistanut hänessä, loisti nyt korkeintaan poissaolollaan. Hän perääntyi saman tien pergamentin ojennettuaan, ja jäi odottamaan ovensuuhun. Salin pöytä oli katettu valmiiksi, korkeat kynttilät, hopeiset astiat.
Oli hiljaista. Narcissa tuijotti eteensä tyhjin silmin. Hänen ainut aseensa, jonka hän oli oppinut vuosien varrella. Välinpitämättömyys.
Isän kasvot olivat lukemattomat hänen viimein puhuessaan.
”Vai niin”, hän sanoi hiljaa, kuin nauttien viillosta ennen vuotavaa verta, kuin vuorikiipeilijä joka seisoo huipulla ja katsahtaa vielä maisemaa, ennen kuin lähtee kapuamaan takaisin. Tämä sai kylmät väreet kulkemaan Narcissan selän yli aina niskaan asti ja hän perääntyi kohti ovea vain yhden pienen askeleen. Ei isä heille koskaan mitään tekisi, sen hän tiesi… Sen toisen puolesta hän pelkäsi, Hänen, joka oli tehnyt vakavan virheen kääntäessään selkänsä hänen isälleen.
”Vai löysi herra Malfoy pojalleen paremman. Paremman kuin tämä meidän Narcissa. Niinkö?”
Häpeä poltti kuumana kasvoja.
Illalla Narcissa istui keittiössä. Ei itkenyt, ei huutanut, ei juossut pois, mitä se olisi auttanut, mitä hyötyä siitä olisi, mitä oli tapahtunut, hänet oli hylätty, mitä voisi tehdä ei mitään, pöydällä oli vadillinen pikkuleipiä, hienoja sukuvaakunapikkuleipiä. Ja hän alkoi syödä. Yksi kerrallaan, rouskis, rouskis. Hän ei kuullut omia ajatuksiaan syödessään, ja se oli hyvä. Käden jatkuva liike lautaselta suuhun rauhoitti. Taikina oli rapeaa, kuorrute makeaa. Elämä ei ollut niin kylmää, kun hänellä oli siinä vadillinen pipareita jotka rouskuivat hampaissa ja maistuivat hyvälle.
Milloin se alkoi?
En tiedä. Maapallo on ollut olemassa 4 500 000 000 vuotta. Ei kai siis ainakaan ennen sitä.Kaikki talon peilit olivat taioin himmennettyjä, piilossa häilyvien tummien usvakuvioiden takana Hän inhosi peilejä, koska ne kertoivat totuuden, pelkän totuuden joka hänen oli pakko kohdata, kun hän seisoi siinä tuijottaen sen pienestä silmästä toiseen, avuttomana sen valtavan hyllyvän olemuksen edessä, jota eivät vanginneet mitkään vyöt eivätkä rautaliivit. Hän olisi pystynyt laskemaan ikänsä kasvojen rypyistä kuin puun rungon tai kalan suomujen vuosirenkaista. Noiden vuosien aikana kaikki se, mikä joskus oli ollut hallittua, siistiä ja sievää, oli nyt vuosien saatossa kulunut pois, kuin rannasta jota laineet jäytävät vuorokauden ympäri. Se oli turhaa, sitä ei tarvittu eikä sille ollut tilaa, joten se oli väistynyt sen tieltä, mikä nykyään oli valloillaan. Enää ei ollut tarvetta kiiltäville ja siloisille hiuksille, maidonvalkealle ja täydelliselle iholle, vadelmantuoksuisille, punaisille kynsille, joita nyt käytettiin vain pakkausten avaamiseen.
Ei Narcissa mikään luolaihminen ollut, ei todellakaan; hän kävi aamulla suihkussa, pukeutui tavalliseen työkaapuun ja lähti töihin.
Miksi se jatkuu?
En tiedä. Miksi pitää kysyä? Miksi pitäisi tietää? Miksi se yksi ja ainut pullapitko, josta pitelen ja jonka varassa roikun tällä kielekkeellä, pitäisi katkaista? Miksi ainoa lapseni otettaisiin minulta pois? Onko minulla muka muuta kuin ruoka?Narcissalle ei ollut olemassa iloa. Oli vain aurinkoleipiä, molemmilta puolilta paistettuja sopivan tummia mutta silti aurinkoisia aurinkoleipiä. Ei ollut olemassa surua. Oli vain paksua mustikkakiisseliä, jonka surumielinen sinisen sävy sai kauniin linnun lopettamaan laulunsa ja huokaamaan hiljaa oksallaan.
Kotimatkalla hän kävi leipomossa. Viinereitä, suklaasammakoita ja noidankattiloita, sokerikuorrutettuja sitruunasieppejä, vadelmavanukasta, mitä tänään ottaisi, vaiko vähän kaikkea?
Kotona hän suuren nojatuolin nurkkaan käpertyneenä viimeisteli illan suoritusta lusikoimalla loput täytekakun rippeet lautasen reunalta. Pehmeä ja valkea kermavaahto toi hänen maailmaansa edes hieman sitä pehmeyttä, jota hän oli etsinyt koko risaisen elämänsä lävitse, lämpimät hillomunkit kertoivat lempeästi, että kaikki tulisi olemaan hyvin, pikkuinen, älä ole onneton. Maailmassa oli vielä sokeria ja mansikoita.
Mihin se johtaa?
Olisin voinut päästä palvelemaan Pimeyden lordia. Häntä, suurta herraa, jonka voimista ja mahdista olen vain kuullut, jonka kaikki nuo uskomattomat teot todistavat. Olisin voinut olla vahva. Mutta joukkoon ei huolita minunlaisiani. Heikkoja. Häpeällisiä.
Älkää, älkää katsoko syyttävästi, älkää tuijottako! Tiedän, olen kamala, olen hirviö, kuoriutunut kaunottaresta, syönyt vanhan kuoreni pois. Ja sillä uusi kuori vahvistui, syömällä, syömällä, syömällä, niin teen edelleen. Syönsyönsyön. Niin kuoresta tulee vahva. Muuri minun ja maailman välille. Rakennettu marengeista, hedelmäkakuista. Muurattu kurpitsahillolla ja piparitaikinalla. Vahva muuri, paksu, korkea, läpitunkematon. Sen läpi ei tule kukaan koskaan. Ei enää. Mihin se päättyy?
Steriilit valkoiset käytävät huusivat hiljaisuutta, joka kaikui moninkertaisena palo-ovista ja turvalukituista ikkunoista. Hoitaja kumartui valtavan, vaalean naisen yläpuolelle, tarkisti pulssin, kohensi tyynyjen asentoa ja hymyili rohkaisevasti.
”Jäit henkiin, kaikki on hyvin. Sydän kuulostaa jo normaalilta, mutta olet tarkkailussa siltä varalta, että kohtaus uusiutuu. Iltapäivällä luoksesi saapuu ylihoitaja keskustelemaan terveydentilastasi… lepää nyt. Sinulla oli onnea.”
Nainen jatkoi kierrostaan, paksut verhot sulkeutuivat rahisten ja askelet loittonivat.
Narcissa avasi silmänsä. Siinä se istui, vuoteen vierellä ja katseli häntä, kun hän käänsi päätään ikkunan suuntaan, mutta ei kuitenkaan aivan nähnyt sitä. Pää oli syvällä muhkean tyynyn sisällä, untuvainen pehmeys peitti näkökentän vuoteen molemmilta puolilta, vain kattoon saattoi katsoa. Mutta siinä se oli, vierailijoille tarkoitetulla tuolilla. Hänen luonaan, seurannut tänne asti.
”Onnea”, se sanoi hiljaisella äänellä, ”niin, sinulla oli onnea.”
Myös minulla oli onnea. Jos sinä kuolet, minä katoan. Sen se kertoi sanattomasti, silmillä, joita Narcissa ei nähnyt. Sitten se nousi, käveli pehmeästi ovelle lavuaarien sekä liikuteltavien seinäkkeiden välistä ja katosi. Mutta Narcissa tiesi, että siellä se olisi taas odottamassa häntä, kun hän pääsisi kotiin.