2
Tuhkaa otettiin sormenpäihin, hierottiin huuliin, nenään, silmäkuoppien kaariin.
Astoria kostutti sormensa punaisella syljellä ja upotti sen mustaan, painoi Drecon huulille, kielelle, sieluun asti.
He kurottuivat suutelemaan ja äkkiä piiri ja Herran liekit, Doktriini ja toverit olivat poissa ja se kaikki kietoutui totuudeksi heidän huultensa välissä ja he tiesivät.
Pimeys ja tuli tanssivat teatterin hämärässä.
He kantoivat kuoleman siementä ja vallankumouksen liekkiä sisällään. Niitä ei tarvinnut etsiä, ei löytää, ei pakottaa esiin. Niiden oli vain annettava kasvaa.
Pansyn silmät olivat muuttuneet tummiksi. Hän siveli kallonkaltaisiksi maalattuja kasvojaan ja kuiskasi:
”Olemmeko me nyt puhtaita?”
Blaise pudisti päätään, vihaten.
”Mikään ei ole puhdasta ennen kuin Herra kulottaa maailman saastasta. Mutta me voimme auttaa, me voimme tehdä osamme. Minä olen kirjoittanut listan.”
Lattialle kertyi pergamentteja, suunnitelmia, salaisuuksia. He kaikki olivat tehneet listoja.
Verenpettureista. Kuraverisistä. Herran vihollisista.
Taloista, jotka piti puhdistaa vallankumoksen tulessa perustuksiaan myöten. Suvuista, jotka piti hukuttaa pimeyteen viimeistä synnistä siinnyttä vesaansa myöten. Teoista, jotka odottivat sovitustaan.
”Me voisimme aloittaa tänä yönä”, Blaise kuiskasi ja ääni piirsi värisevään ilmaan punaisen rajan. Alkupisteen, joka merkitsi, että heidän sotansa aikajana alkaisi tästä hetkestä.
Ehkä se johtui tuhkasta, ehkä itsensä Herran voimasta, mutta he kaikki näkivät sen sydämillään, tunsivat verellään, kuulivat hengellään.
Sota alkaisi tästä.
Pansy oli se, joka avasi suunsa ensimmäisenä.
”Ksenofilius Lovekiva. Se mies pilkkaa Herraa julkisesti, painaa sitä lehtiin ja liimaa sylkemäänsä saastaa lyhtypylväisiin ja ikkunoihin. Hän ei ansaitse puhdasta vertaan.”
Hämärässä nyökyteltiin, tartuttiin käsiin, piirrettiin kuoleman merkkejä kasvoihin ja sydämiin. Draco tunsi liekkien pauhun kohoavan sydämessään.
Hän oli ruokkinut tulta, kantanut pimeyttä, levittänyt vallankumousta. Ja hänen toverinsa tekisivät samoin.
”Meidän pitäisi polttaa hänen painokoneensa punaiseksi, savuavaksi ruosteeksi”, Blaise sylkäisi.
”Meidän pitäisi upottaa hänet hiilisäkissä jokeen, ettei hän ikinä nousisi näkemään, kuinka Herran pimeys kerran synnyttää uuden valon”, puhui Gregory.
”Hänen saastaisia valheita levittävä kielensä pitäisi leikata irti”, sihisi Pansy.
”Ken oikeutta puolustaapi, se käyköön suojaan lippumme,
Viel' kerran totuus voiton saapi, se vahva ompi uskomme,
on taistelumme pyhä, jalo.”
Vincentin ääni oli syvä ja musta kuin yö.
Hän ei ollut sanonut koko aikana mitään, mutta hänen laulunsa antoi toverijoukolle rohkeutta ja voimaa enemmän kuin mitkään sanat. Jos hänkin kuullut Herran totuuden, asia oli varma.
He kaikki tiesivät.
