Nimi: Haurasta telepatiaa
Kirjoittaja: Peacock
Genre(t): romance, angst
Ikäraja: sallittu
Paritus: Lily/Severus
Vastuunvapaus: kaikki, mikä on tunnistettavissa Rowlingin omaisuudeksi, on myös hänen. En rikastu tällä tekeleellä.
A/N: Miusta alkaa pikkuhiljaa tuntua, että olen rakastumassa Lily/Severukseen. Mutta miusta myös tuntuu, että tämä ficci on jokseenkin outo ja täysin poikkeava muista kirjoituksistani.
Anyway, kommentoida silti saa. (: Ja tämä osallistuu
Vuodenaika -haasteeseen lempivuodenajallani talvella.
* * *
Haurasta telepatiaa
Mustan myrskylyhdyn samettimainen liekki pysyi vakaana liekkikulkueena vanhan tammen lumesta alistuneiden oksien alla. Sinertävää valkeutta oli kaikkialla; jokaisessa notkelmassa, jokaisen talon katolla, jokaisen puun runkoa vasten tavoitellen korkeuksia, jokaisen haudalle lasketun ruusun päällä. Lumivaippa oli tukahduttanut kirkkaina loistaneet ruusut aiheuttaen niille äkillisen paleltumiskuoleman. Lumi oli kaunis tappaja.
Kalpea käsi haparoi koristeellisesti muotoillun takorautaportin salvan auki. Maailman murheet tuntuivat jäävän taakse siinä hiljaisuuden tyyssijassa. Vainaat hengittivät arkuissaan hitaasti sitä happea, joka oli heille sinne suotu – kuin tietäen, että se oli rajallista. Paksu lumivalli taasen tuntui tukkivan vainaiden hengitystiet, mutta silti kaiken sen kuoleman läheisyydessä he hengittivät. Eivät ehkä konkreettisesti, mutta vaikkei henkimaailmaan uskoisikaan, poisnukkuneet olivat siellä – voimistuen siitä, kun tiesivät jonkun sellaisen astuneen heidän rajamailleen, jonka sydämen jokainen lyönti oli omistettu yhdelle niistä vainajista, joita sinne oli haudattu. Tämä yksi vainaja käskytti lumen vakaasta otteesta huolimatta keuhkojaan hengittämään, hengittämään antaakseen merkin siitä, että hän oli siellä eikä ollut unohtanut.
Solidaarisuuden nimessä muut kuolleet lakkasivat hengittämästä antaen tälle valitulle paremman mahdollisuuden tulla kuuluksi. Niin kuin se olisi ollut tarpeen, sillä hautuumaalle tullut ihminen ei ollut siellä huvikseen vaan tiesi tarkalleen, missä häntä kutsuva vainaja nukkui vaikka lumi oli piilottanut katkeruudessaan hautakivien kaiverrukset.
Kukaan ei ollut raivannut tietä haudan luokse – hahmo hautausmaalla oli ensimmäinen. Henkilön kaavunhelmat sotkeutuivat lumeen ja lumi takertui niihin takiaisen lailla. Lumihiutaleiden joukkoarmeija hyökkäsi hänen hiuksiinsa hänen kumartuessaan käpristyneen pihlajan ali. Lumi tuntui olevan tuohuksissaan siitä, että niiden valloitusalueella liikkui jokin, jonka elämänilo ei ollut vielä täysin kadonnut mutta siltikin sukupuuton partaalla. Ennen kaikkea tämä henkilö osasi ajatella itse.
Severus laskeutui polvilleen laajahkon mutta yksinkertaisen hautakiven eteen. Hän silmäili kiveä hetken maansa myyneenä kunnes pyyhki puolet kivestä lumesta puhtaaksi. Lumi iski takaisin jäätävänä kipuna, mutta Severuksen ruumiinlämpö selviytyi silti voittajana.
Hautakivi paljasti erehtymättömän todisteen siitä, että kaivattu vainaja oli poissa. Poissa nyt ja aina – ei Severus tulisi häntä enää näkemään, vaikka riistäisi itseltään hengen. Hän oli päässyt jo sen epätoivoisen ajatuksen yli – elämä oli tässä ja nyt.
Lily huokaisi haudassaan raskaasti. Severus oli aina ollut pessimisti eikä uskonut koskaan sellaiseen, josta hän ei itse tiennyt. Kuinka realistiseksi ja mielikuvituksettomammaksi ihmiseksi tuosta voi enää tulla?
Severus oli tarkoituksella jättänyt pyyhkimättä hautakiven oikean puolen. Hän ei halunnut suututtaa ja masentaa itseään ihmisestä, jota hän oli aina vihannut mutta tämä ihminen oli tullut rakastetuksi henkilöltä, jonka vuoksi Severus olisi ollut aina valmis kuolemaan. Mutta niin oli ollut myös tämä kilpakosinnan voittaja ja oli saanut toteuttaa kirjoittamattoman vihkivalansa. Mutta se ei ollut kuitenkaan pelastanut Lilyä ja se aiheutti Severukselle katkeransuloisia tunteita. Katkeruutta siitä, ettei Lily ollut pysynyt hengissä. Suloa siitä, että James oli ikuisesti kuollut.
Hautakiveen kirjoitettu suorastaan järjetön sanoma sai Severuksen ahdistuneeksi. Ei kuolemaa voinut voittaa; jokainen joutuu häviämään siinä taistelussa. Ei kuolema tuntenut armoa tai antanut toista mahdollisuutta.
”Olit aina liian itsevarma”, Severus mutisi huultensa välistä, mutta vaikka hän pystyi rajoittamaan ja hillitsemään sanojansa, kyyneleet eivät olleet hänen ohjastensa päässä. Siinä samassa kun kyyneleet koskettivat lumen pintaa, lumi vetäytyi kavahtaen pois. Pois, niin kuin kyyneleet olisivat itsensä Saatanan apulaisia.
”Minä rakastan sinua”, Severus huokaisi murtuneena ja suuteli lumipeitettä siitä kohtaa, missä arveli Lilyn pään sijaitsevan.
Maan uumenista kohosi vastauksena heikko lämpö ja kaunis kuiskaus.
