Fandom: Varjojen Kaupungit
Nimi: Olen pahoillani että rakastat minua
Kirjoittaja: minttuska
Beta: -
Ikäraja: k-11
Paritukset: Magnus/Alec
Genre: romantiikka, siirappi
Varoitukset: Juonettomuutta, yltiösiirappia
A/N: Itse olin vähän epävarma voiko näin juonetonta ja paksua siirappia tänne laittaa, mutta kuulemma se on hyväksyttävää.
Tätä kirjoittaessani kuuntelin Katy Perryn E.T.:tä ja tämän tarkoitus oli tulla sen pohjalta, mutta eipä tuolta nyt paljoa yhtäläisyyksiä löyty.
Nimestä olen ylpeä. (ihme ja kumma)
Olen pahoillani että rakastat minua
Alec istui sängyllään. Hän tuijotti käsiään ajatustensa turruttamana.
”Minä en näe nyt mikä tässä on se ongelma”, Isabelle sanoi turhautuneena ja heilautti paksut mustat hiuksensa taakse.
”Sinä et ymmärrä!” Alec ärähti. Isabelle napautti suunsa kiinni, katsoi veljeään puoliärtyneenä tiuskaisusta.
”No, jos sinä selittäisit, minä ehkä ymmärtäisin”, hän sanoi. Hän odotti, ei vastausta. Isabelle huokaisi.
”Okei, mitä on tapahtunut?” hän kysyi kärsivällisesti.
”Ei varsinaisesti mitään”, Alec mutisi hiljaa vastaukseksi.
”Onko Magnus tehnyt jotain?” Isabelle jatkoi kyselytuntiaan. Alec pudisti päätään.
”Ei, tai on tai… ähh.” Ota tuostakin sitten selvää, Isabelle ajatteli.
”Siis on? Mitä hän teki sinulle? Sillä jos se velho uskaltaa tehdä pahaa jotain Isabelle Lightwoodin veljelle, niin minä kyllä…”
”Ei, ei mitään sellaista”, Alec hymyili vaisusti Isabellen suojeluvaistolle. Isabelle lysähti takaisin sängylle, tämä oli ollut puolittain poimimassa piiskaansa saappaanvarrestaan.
”No mikä sitten on? Sinä viihdyt Magnuksen kanssa, etkö?” Isabelle kysyi.
”Niin, siinä se ongelma kai onkin. Minusta tuntuu, kuin jokin heräisi sisälläni aina kun Magnus on läsnä, kuin alkaisin hehkua… ymmärrätkö?”
”En todellakaan”, Isabelle naurahti. Alec hymyili vaisusti.
”Se on minullekin vähän hämärän peitossa”, hän sanoi.
”Sinä alat hehkua hyvällä vai pahalla tavalla?” Isabelle kysyi kiinnostuneena.
”Hyvällä tietenkin!” Alec ähkäisi. Isabellen huulille kaartui hymy.
”Sitten sinun pitäisi kertoa se Magnukselle, eikä minulle”, hän sanoi. Alec puristi huulensa yhteen viivaksi.
”Se ei ole niin yksinkertaista…” hän mutisi. ”Se ei ole niin yksinkertaista”, Alec mutisi itsekseen. Hän huokaisi ja heittäytyi makaamaan sateenkaaren väriselle päiväpeitteelle.
”Mikä ei ole niin yksinkertaista?” kuului hieman imelähkö ääni. Alec painoi leukansa rintaansa vasten, nähdäkseen Magnuksen joka oli saapunut makuuhuoneeseen kaksi kahvia kädessään. Tämä katsoi häntä piikkipää hieman kallellaan, kissansilmät kiiluen.
”Hmhh… ei sillä niin väliä”, Alec vastasi epämääräisesti ja ojensi kätensä vastaanottamaan kahvikupin.
”Varokin sitten kaatamasta tuossa asennossa”, Magnus varoitti ja ojensi toisen kahvimukeista poikaystävälleen. Alev kiersi kätensä kuuman kahvikupin ympärille ja laski kätensä alas, niin että kupin pohja lepäsi hänen rintansa päällä, katseli miten se kohoili hänen hengityksensä tahdissa. Magnus istahti hänen viereensä, katseli Alecia miettiväinen ilme kasvoillaan.
”Ei kun minä haluan tietää, mikä ei ole yksinkertaista?” tämä tivasi. Alecia hymyilytti, Magnus ei koskaan luovuttanut mitä hänestä tietoja ulos nyhtämiseen tuli.
”Mikä tässä maailmassa ikinä olisi yksinkertaista?” Alec vastasi kiertäen. Magnus pysähtyi hetkeksi.
”Totta”, tämä lopulta sanoi ja joi kahviaan. Alec huokaisi, ehkä velho tällä kertaa tekisi poikkeuksen ja jättäisi hänet rauhaan kysymyksiltä.
”Tiedätkö, sinua on aika mukava katsella siinä ja jos et näytä välittävän kahvista, minä keksin muutakin tekemistä joka on mahdollista tuossa asennossa”, Magnus sanoi suupieli kiiveten ylös. Alec päästi huvittuneen hyminä-äänen.
”Niin sinä epäilemättä teet”, hän sanoi, katsoi Magnusta virnuillen. Magnus oli selvästi iloinen siitä että Alec oli lähtenyt hänen leikkiinsä mukaan, poika kun turhan usein vain punasteli ja meni vaikeaksi.
”No miten on?” puolidemoni kysyi.
”Kahvi vai kuhertelutuokio poikaystäväni kanssa...”, Alec oli pohtivinaan. Magnus katsoi Alecia ahnaan odottavasti, Alecille tuli mieleen kissa joka tarkkaili hiirtä.
”Taidan valita kahvin”, Alec virnisti ja nousi istumaan, nosti kahvin huulilleen. Magnus katsoi Alecia pisteliäästi ja varjometsästäjälle tuli hankaluuksia niellä kahviaan. Nauru oli liian herkässä.
”Enpä usko”, Magnus sanoi ja sieppasi kahvikupin Alecin kädestä. Alec päästi yllättyneen äännähdyksen ja oli purskauttaa kahvit ulos. Magnus laski kahvikupin yöpöydälle, minne oli laskenut omansa jo jokin aikaa sitten ja kiipesi hajareisin varjometsästäjän syliin. Tämä kaatui Alecin hartioista alleen ja lukitsi tiukasti käsiensä väliin, laskien oikean sängylle Alecin pään toiselle, vasemman toiselle puolelle. Alec sai vaivoin nielaistua kahvinsa.
”Sinä et tainnut jättää minulle sitten valinnanvaraa”, tämä huomautti muka-pisteliäästi. Magnuksen kasvoille levisi pirullinen virne.
”Liian hidas, kultaseni”, tämä kumartui kuiskaamaan Alecin korvaan. Alec tunsi jonkin lämpimän leviävän sisällään, hymyili Magnukselle yllään. Magnus katseli varjometsästäjää allaan. Alec tuijotti kissansilmiin, hän huomasi miten hänen oikea kätensä nousi, tarttui Magnuksen leukaan. Magnus katsoi häntä lievästi yllättyneenä, Alec harvoin teki aloitteita. Alec tajusi että oli vetämässä velhoa suudelmaan ja pysäyttikin yhtäkkiä toimenpiteen. Tämä alkoi sivellä velhon leukaa, sileää ihoa. Magnuksen silmistä kuvastui lievä hämmennys, kun Alec laskikin kätensä takaisin alas.
Velho kallisti päätään, vei kaiken painonsa toiselle kädelleen ja nosti toisen sängyn päältä. Tämä tarttui Alecia leuasta ja hämmentyneenä Alec tajusi Magnuksen vetävän häntä ylös sen sijaan, että olisi itse kumartunut alas. Hän totteli kuitenkin kuuliaisesti, kipusi käsiensä varaan ja kallisti päätään painaakseen suudelman velhon huulille.
Suudelma oli sähköinen ja vahva. Alec tunsi sen tutun hehkun voimistuvan sisällään eikä hän olisi ihmetellyt vaikka hänen tukkansa olisi noussut samanlaisiksi piikeiksi kuin Magnuksen omat. Magnus vetäytyi suudelmasta ja hetken he vetivät henkeä. Lähes saman tien Alec kuitenkin nosti kätensä Magnuksen niskan taakse ja veti tämän suudelmaan, samalla nojaten taakse, vetäen velhon päälleen. He irrottautuivat suudelmasta ja Alec katseli kissansilmiä, avasi suunsa lauseeseen, Magnus tukki sen omallaan.
”Sinäh…”, tukahtunut henkäys. Magnus vetäytyi nopeasti suudelmasta, kai liian utelias kuulemaan mitä asia koski.
”Minä mitä?” tämä kysyi, katseli Alecin silmiin. Alec nielaisi.
”Sinussa on jotain… maagista.” Magnuksen kasvoille levisi puolihuvittunut virnistys.
”Minä olen velho, Alec pieni”, hän nälväisi ja kumartui näykkäisemään Alecin korvasta.
”Minä tiedän”, Alec henkäisi. ”Mutta se ei ole vain sitä”, hän sanoi. Magnus vetäytyi takaisin Alecin yläpuolelle, kallisti päätään odottaen.
Isabelle kurtisti kulmiaan, hänen ilmeensä oli kuin pelkkää kysymysmerkkiä.
”Se ei ole vain se tunne”, Alec sanoi. ”Siinä on muutakin. Magnus on niin…”
”Kimaltava?” Isabelle härnäsi. Alec loi tälle mulkaisun.
”Säkenöivä”, hän korjasi. Isabelle nyökkäsi hyväksyvästi.
”Kyllä, sitäkin”, hän myönsi. Tytön kasvoille levisi kiusoitteleva virne.
”Mutta sinun on myönnettävä, että kyllä hän kimaltaakin”, hän sanoi. Alec pyöritti silmiään.
”Sen nyt näkee jokainen, jolla on silmät päässä”, hän sanoi. Isabelle hymisi itsetyytyväisenä.
”Mutta minä olen nyt tosissani”, Alec sanoi.
”Oho, ollaanpa sitä nyt vakavissaan. Ettet vain olisi sairas, veli rakas? Ethän sinä yleensä suostu puhumaan meille muille mitään mikä liittyy sinun tunteisiisi ja Glittervelhoon?” Alec punehtui hivenen.
”Njoo… mutta kun minun on päästävä selittämään tätä jollekin. Kun minä en saa siitä itse mitään selvää. Minä en oikein käsitä…”
”Käsitä mitä? Omia tunteitasi?” Isabelle kysyi. Alec ei vastannut. Isabelle odotti hetken hiljaa, sitten:
”Magnuksessa on jotain”, Alec aloitti taas. Isabelle kallisti päätään odottavasti, odotti veljensä kasaavan ajatuksiaan.
”Hänessä on jotain mystistä, maagista…” Isabelle avasi suunsa.
”Eikä se johdu siitä että hän on velho!” Alec ärähti. Isabelle hätkähti, kylläpä Alec oli tosissaan.
”Hänessä on jotain erityistä, sellaista mitä en ole havainnut kenessäkään muussa. Hän on kuin… riimu, jonka merkitystä et tunne. Ja se on turhauttavaa, koska sinä näet koko ajan riimun ja sinusta tuntuu että sinun pitäisi tuntea se, mutta silti, se ei vain… aukea.” Isabelle tuijotti veljeään vaiti.
”Ja sitten hänessä on jotain… joka vetää minua puoleensa. Kuin magneetti, aina minä häntä ajattelen ja vain silloin kun olen hänen kanssaan se tunne jättää minut rauhaan.” Alecin kasvoille levisi epävarman huvittunut ilme.
”Mutta eihän sellaista olekaan. Ei se ole mahdollista, miten mikään tai kukaan voisi pitää jotakuta sillä tavalla otteessaan? Hän on kuin… jokin… tuntematon olento, joka on napannut minut ja pitää itsessään kiinni, kuin tuntematon olento, jostain toiselta planeetalta!” Isabelle pysyi hiljaa, katseli veljeään.
”Eikä asia ole niin, että haluaisin paeta, päästä siitä otteesta. Päinvastoin, minä haluan olla koko ajan hänen lähellään. En halua että se ote päästää irti, sillä kun ajattelenkin sitä… jos hän jättäisi minut, minusta tuntuisi, kuin jotain olisi viety sisältäni, käytetty ja heitetty pois.” Alecin ilme valahti.
”Ja sitten minä pelkään että jonakin päivänä niin käy. Koska hän ei vanhene, ei hän katsele minua ikuisesti kun vanhenen ja muutun ryppyiseksi. Hän on velho, puolidemoni, minä olen… pelkkä minä”, Alec ähkäisi. Isabelle rutisti veljeään, josta Alec oli yllättynyt.
”Et sinä ole pelkkä sinä, sinä olet sinä ja se on jotain paljon enemmän kuin vain pelkkä. Sinä olet erityinen, Alec, enkä tarkoita vain sen takia koska olet varjometsästäjä, ja Magnus tietää sen myös. Sillä eihän hän olisi muuten tuhlannut aikaansa sinuun. Ei hän kutsuisi sinua luokseen ja suutelisi sinua, minä oletan että te olette jo suudelleet, eikä hän rakastaisi sinua jos olisit hänelle pelkkä Alec.” Alec katsoi siskoaan hieman kummissaan.
”Hän rakastaa minua?” tämä kysyi heikolla äänellä. Isabellen kasvot muuttuivat yllättyneiksi.
”Eikö hän ole vielä kertonut sitä sinulle? Senhän näkee hänen naamastaan kauas aina kun hän vain katsoo sinua. Alec, hän rakastaa sinua koska sinä olet sinä.” Alec oli hiljaa. Isabellen kasvoille levisi hymy.
”Ja minä tiedän mistä sinun oudot tuntemuksesi johtuvat”, hän sanoi. Alec katsoi siskoaan yllättyneenä.
”Tiedät vai?” hän kysyi. Isabelle nyökkäsi.
”Sinä rakastat häntä myös. Sinun pitäisi sanoa se hänelle.” Alecin kasvojen väri valahti parilla asteella.
”En minä… rakasta häntä”, tämä sanoi hieman värisevällä äänellä. Isabelle nyökkäsi ponnekkaasti.
”Kyllä sinä rakastat ja tiedät sen myös, jos vähän pohdit asiaa. Sinun pitäisi kertoa Magnukselle, ehkä hänkin kertoo rakastavansa sinua”, Isabelle kehotti. ”Sinussa on jotain joka vetää minua puoleensa”, Alec sanoi, puri huultaan ja tunsi tutun punan nousevan poskilleen. Magnus oli yllättynyt mutta ilmeisen mieltynyt sanoista. Tämän kasvoille levisi lämmin hymy.
”Tiedätkö mitä, Alec?” Magnus kysyi. ”Sinäkin vedät minua puoleesi”, hän kehräsi. Alec tunsi punan syvenevän kasvoillaan. Magnuksen hymy leveni.
”Minä haluan olla kanssasi aina ja minä tunnen hehkuvani, kun sinä olet kanssani”, Alec sanoi. Magnus puristi huulensa tiukasti yhteen, tämä oli selvästi häkeltynyt Alecin sanoista.
”Ja minä pelkään, pelkään…” Alec tunsi äänensä pettävän. Tämä nielaisi. ”…että sinä jätät minut. Että vielä joskus sinä kyllästyt minuun, kun minä en ole enää nuori ja komea ja kimmoisa.” Alec tunsi kyynelten tekevän tuloaan. Tämä puristi huulensa tiukaksi viivaksi, muuriksi tunteita vastaan. Magnuksen hymy oli kadonnut, tämä katsoi Alecia kissansilmät elottomina, tuttu hehku oli sammunut. Alec tuijotti Magnusta ja niiskaisi, Magnus katsoi takaisin.
”Alec…” tämä sanoi lopulta hiljaa, särkyneellä äänellä. Alec vei katseensa muualle, hän tiesi kyynelten tekevän tuloaan, hän ei halunnut itkeä Magnuksen edessä.
”Alec, minä en… minä”, Magnus änkytti. Alec ei ollut tottunut siihen, että Magnus olisi ollut epävarma tai tietämätön siitä mitä sanoa.
”Älä, anna olla”, Alec kuiskasi hiljaa päiväpeitettä vasten. Hän räpytteli silmiään, yritti estää kyyneliä, katsoi miten päiväpeitteen sateenkaaren värit vaihtuivat tapetin keltaiseen.
”Minä en voi antaa lupauksia tulevasta, Alec”, Magnus sanoi kurjalla äänellä. ”Anna olla”, Alec kuiskasi hiljaa, äänettömästi huulillaan.
”Tämä kuolemattomuus… puolidemonijuttu… se ei ole vain makeaa, tiedäthän. Aina saan kärsiä siitä, miten lähimmäiseni ja rakkaimpani kuolevat. Perhettä minulla ei ole ollut enää pitkiin aikoihin… enkä minä voi sille mitään. Ei ole mitään, mitä voisin asialle tehdä. Minä en vanhene ja niin se vain on, ei ole väliä kuinka paljon sitä haluaisin.”
”Anna olla”, Alec sanoi tärisevällä, kuuluvammalla ja vaativalla äänellä.
”Ei, minä en anna, Alec, koska minä haluan että sinä tiedät”, Magnus sanoi päättäväisellä äänellä. Alec käänsi kasvonsa takaisin Magnukseen päin ja näki kurjan ilmeen poikaystävänsä kasvoilla. Tämä näki muutaman kyyneleen syntyvän kissankulmiin. Alecin teki mieli pyyhkiä ne pois, muttei saanut käsiään liikkeelle.
”Joskus… vuosisatoja sitten, kun lähimmäiseni alkoivat kuolla… minä päätin, etten tule rakastamaan enää ketään, enkä rakastu kehenkään. Koska se sattui, se sattuu, Alec, enkä minä halua loukata itseäni yhtään sen enempää kuin sinäkään. Mutta se on mahdotonta”, Magnus pudisti päätään. ”Sinä et voi estää itseäsi rakastamasta tai välittämästä jostakusta, et voi estää itseäsi rakastumasta”, viimeisen lauseen kohdalla Magnus oli kohottanut kätensä ja siveli Alecin leuanlinjaa.
”Minä rakastan sinua, Alec”, Magnus sanoi hiljaa. Alec puristi suunsa viivaksi, toivoi että rakkaudentunnustukset olisivat tulleet ilmi jossain toisessa tilanteessa, jossain joka olisi täynnä suudelmia ja lupauksia. Tämä oli vain katkeraa, ilkeää pilkkaa. Alec tunsi miten ensimmäiset kyyneleet syntyivät, puristi silmänsä kiinni ja kyynelnorot lähtivät tippumaan poskia pitkin.
”Miksi sinä itket, Alec? Onko siinä jotain väärää, että sanon rakastavani sinua?” Magnus kysyi pelästyneenä, katkerana. Alec kuuli oman ulinansa karkaavan huulten välistä.
”Alec!” Magnus huudahti pelästyneenä. Tämä ei ollut koskaan uskonut näkevänsä Alecin itkevän, vähiten sen takia että hän oli tunnustanut rakastavansa tätä. Alec veti väristen henkeä ja avasi silmänsä.
”Minäkin rakastan sinua”, Alec mutisi itkuisella äänellä. Magnuksesta tuntui että koska tahansa muulloin nuo sanat olisivat tuottaneet voimakkaan hyvän olon tunteen, nyt hän oli ainoastaan pahoillaan.
”Olen pahoillani, Alec”, Magnus sanoi. Alec veti uudelleen henkeä, vei katseensa muualle.
”Älä ole”, hän sanoi, kohdisti katseensa taas kissansilmiin.
”Minä rakastan sinua, enkä halua päästää sinusta koskaan irti”, Alec sanoi ja kietoi kätensä Magnuksen ympärille.
”Joskus sinun on pakko”, Magnus sanoi synkeänä. Alec nyökkäsi.
”En halua ajatella sitä nyt. Eletään hetkessä”, hän onnistui vääntämään vaisun hymyn huulilleen.
”Eletään”, Magnus myöntyi ja kumartui suutelemaan Alecia. Alec veti Magnuksen itseään vasten, eikä aikonut päästää enää tänä iltana irti, hän halusi velhon niin lähelle itseään kuin mahdollista.
A/N: mielipiteitä?
