Nimi: Parempi kuin rakkaus
Kirjoittaja: Sädekehä
Genre: Angst
Ikäraja: k-11
Paritus: James/Sirius, J/L myös
Vastuunvapautus: Kunnia Rowlingille, mii vaan lainaan hahmoja hieman.
Summary; Does it feel better than love?
A/N: Ääääässh. Tästäkään ei pitänyt tulla tällainen. Ei sitten ollenkaan. En osaa kirjoittaa kunnon angstia.. eh. Tämä on melko klisee, mut oli pakko kirjustaa tällainenkin. Hurtsin Better than love soi taustalla tätä kirjoittaessa, ja lyriikatkin siis kuuluvat Hurtsille. Ömm. Osallistuu taas haasteisiin OTP10, Angst25 ja sataseen. Kommentit olisivat enemmän kuin tervetulleita! (:
---
Parempi kuin rakkaus
Does it feel better than love?
”Ikuisuus on pitkä aika ilman sinua.”
Vaivaantunut huokaus, katse lattiaan ja punaa poskille. James ei tiedä, mitä sanoa. Totta kai ikuisuus on valovuosia, tuhansia tukahdutettuja kyyneleitä ja huutoja ilman Siriusta. Mikä nyt lyhyeltä tuntuisikaan ilman häntä? Jälki-istuntokin oli liian pitkä, piti keksiä peili, jonka kautta jutella. Vaihtaa hymyjä, nauruja ja vitsejä. Heittää lentosuukkoja Voron kirotessa käytävällä, juostessa huoneesta toiseen.
”Ja vielä kamalampaa on..”
Hiljaisuus on niin tuskallinen. James tietää, mitä Sirius sanoo seuraavaksi. Hän heittää pöydälle revityn sydämensä, ja syyttää tästä kaikesta vain tyttöä. Sanoo kamalia sanoja ja sitten katsoo Jamesin suunnalle. Rikkonaisena, tuuliajolla.
”En minä voi sille mitään.”
Ja vuodet vaihtavat sivuja, päivämääriä kalenterissa. Tuuli ulvoo takkien helmoissa, tuhansissa unettomissa öissä ja unissa. Jamesin pään sisällä Siriuksen äänenä, syytöksenä ja ikävänä.
Ja päivät matelevat, tuntuvat ikuiselta unelta, loppumattomalta ja päättymättömältä. Jamesillakin on ikävä. Melkeinpä kovempikin kuin toisella. Pahempi ja piinallisempi.
”En minä voi sille mitään..”
Ääni on yhä ahdistuneempi. Muistot välkkyvät tähtien joukossa kirkkaina. Iskevät silmää, virnuilevat. Peili lepää kämmenellä, katselee syyttävästi takaisin. Toivoo, ettei kukaan itkisi, valittaisi ja kärsisi.
”En.. minä.. ”
Ilta vaihtuu aamuun, ja taas toiseen. Tyttö istuu portailla ja peilailee sormeaan auringossa. Nauru kirii aina sisälle asti, kaikuu synkissä seinissä ja liimautuu tapettiin. Se rönsyilee kaikissa valokuvissa, kukkamaljoissa ja Siriuksen korvissa. Eikä James osaa sanoa muuta. Silmät eivät naura eivätkä huulet kaarru. On vain loputon tyhjyys, joka kietoo kätensä kuristavana kaulalle. Sanalla lohdutus ei ole enää mitään merkitystä.
”..voinut sille mitään.”
Valkoinen kukka liimataan Siriuksen rintapieleen, pojat hymyilevät kohmeisesti. Seisovat rivissä ja peittelevät sääliä ontolla, katkeralla naurulla. Peter ja Remus. Eivät he ymmärrä, eivätkä he välitä. Haluavat vain pois nauruun ja valoon, pois pimeästä. Sinne Siriuskin halusi. James haluaa edelleen. Kokeilee, koskettaa ja hymyilee.
”Tuntuuko se.. hyvälle?”
Katse lentää kattoon, itkee hiljaa. Ei sano sanaakaan. Tyttö hykertelee toisessa huoneessa, asettelee ruusuja hiuksiin. Iskee piikkejä sydämeen, turhaan. Se on jo hajalla, kymmenenä revittynä, pienenä palasena.
”Paremmalle?”
Katkeruus viiltää, sattuu enemmän kuin ennen. Sen Jameskin tietää, tuntee ja aistii. Sirius on jo turta. Tuntenut ja kokenut jo liikaa. Rikkoontunut.
”Tuntuuko?”
James muistaa ikuisuuden, tyhjyyden ja yksinäisyyden. Hennot kosketukset ja suukot. Kaiken sen, minkä hänen piti unohtaa, lopettaa ja salata. Muistaa ikuisuuden ja kuinka pitkältä se tuntuukaan. Muistaa ikuisuuden..
”Mikä?”
Siriuksen katse on tyhjä. James ei näe katkeruutta kyynelien takaa. Ei kipua eikä pelkoa. Hän maistaa vain oman olemattomuutensa. Ei ole Jamesia ilman Siriusta. Miksi olisikaan? Miksi mikään olisi olemassa ilman Siriusta?
Koputus ja toinenkin. Kaipuu hakee edes pientä toivoa, mutta Sirius on jo sulkenut silmänsä. James ei olisi koskaan hänen. Ei kokonaan eikä yksinään. Aina vain osittain, tavallaan, periaatteessa. Aina kuitenkin olisi tyttö kultasormuksineen, nauruineen ja silmineen. Siinä välissä, rikkojana.
Katse kohtaa utuiset silmät. Hymyilee vain muistoissa.
”Onko se parempaa kuin rakkaus?”
Eikä James ennätä vastaamaan.
---
