Nimi: Monimuotoinen kylä
Kirjoittaja: Minä, Mustalupiini
Tyyli: Draama
Paritus: Noup.
Ikäraja: S
Summaus: Tylyaho on vuonna 2017 monimuotoinen kylä.
Vastuuvapaus: Pottermaailma on edelleen Rowlingin, enkä minä hyödy tästä taloudellisesti.
KK: Tämä on tosiaan kirjoitettu
Kolmivelhoturnajaisiin #9, Tylyaho 2017. Viimeinen pätkä on ehdottomasti oma suosikkini, ja nimi ei taaskaan ole mikään häikäisevä, mutta saa luvan luottaa.
Palaute on enemmän kuin tervetullutta.
Monimuotoinen kylä”Aberforth, Aberforth”, huusivat pieni tyttö ja poika juostessaan Tylyahon keskuskatua pitkin. Tytön letit heiluivat ja tämän punaisen mekon helma hulmusi, ja vähän hänen jäljessään pinkovan pojan hieman liian pitkät housunlahkeet tomuuntuivat kuivan kadun pöllytessä.
Vanha vuohta rapsuttava mies kohotti katseensa ja partaiset kasvot kirkastuivat iloiseen hymyyn. Vuohikin kohotti harmaan päänsä ruohikolta ja määkäisi kuullessaan lasten lähestyvän.
”Hei vain”, Aberforth tervehti.
”Kerro meille tarina, kerrothan, kerrothan!” Lapset huusivat yhdestä suusta. Vanhus naurahti.
”Kerronhan minä”, hän sanoi myhäillen partaansa. Lapset taputtivat innoissaan ja istuivat suuren puun varjoon pehmeälle ruohikolle.
”No niin”, Aberforth sanoi ja rykäisi. ”Kauan sitten täällä asui eräs erikoinen velho...”
~
”Se on ihan helppoa, katso!” sanoi mustahiuksinen poika nuoremmalleen ja marssi itsevarmana sisään koristeellisesta ovesta.
Kului hetki, mitään ei tapahtunut. Sitten samainen poika ryntäsi nauraen ulos ovesta suojaten päätään käsillään, ja häntä saatteli vihainen huuto:
”James Sirius Potter! Kuinka monta kertaa minun täytyy…” Sulkeutuva ovi vaimensi äänen.
”Ihan helppoa?” Albus nauroi.
”Äh, siellä oli tänään se mies joka näyttää syöneen liikaa hapanpastilleja. Mutta odotas kun se neiti tulee takaisin, muutama pieni temppu ja hän on sulaa toffeeta…” James sanoi iskien silmää ja pörröttäen veljensä lyhyitä hiuksia. ”Sitten syömme vatsamme kipeiksi”, hän jatkoi ja Albuksen vihreät silmät säihkyivät hänen katsoessaan isoveljeään.
~
Kolme poikaa istui aidalla katselemassa Rääkyvää röttelöä.
”Minun isoveljeni sanoi, että tuolla asuu peikko joka syö lapsia. Sitä on yritetty häätää pois, mutta kukaan ei ole onnistunut”, yksi heistä sanoi.
”Eihän tuolla ole tapahtunut mitään kymmeniin vuosiin, en usko”, toinen vastasi.
”Siellä se on, vaanii hiljaa”, ensimmäinen intti. Silloin pienin pojista puhui.
”Minä istuin tässä kerran, ja yksi iso poika tuli ja sanoi minulle: ’Älä sinä turhaan pelkää tuota taloa, ei siellä mitään vaarallista ole. Katsos, se oli vain minun isäni, mutta hän ei ole enää täällä.’”
Vaikka he eivät kokonaan ymmärtäneet lauseen tarkoitusta, he äkkiä katselivat taloa uudenlaisella kunnioituksella.
