Kirjoittaja: Annabelle
Beta: Amanecer
Ikäraja: S
Fandom: Twilight
Tyylilaji: Angst
Vastuuvapautus: Kaikki muu paitsi idea ja teksti kuuluu Stephenie Meyerille. Otsikko ja lyrikat ryövätty Kentiltä.
Yhteenveto:
”Rike on rike, Carlisle.”K/H: Alunperinhän tarkoitus oli kirjoittaa jotain Bellaa/Janea, mutta eipä siitäkään mitään tullut (jos jollain on ideoita, huonoja tai hyviä, heittäkää, yritän ottaa kiinni
) yllätys, yllätys. Tästä tuli sitten jotain sekavaa selitystä, mutta antanettehan anteeksi. Viiteenkymppiin sanalla
014. Viholliset.
Vapen & AmmunitionAmbitionen var ett långsamt gift
Du höll ut länge men du föll till sist
Och jag den svage, jag står ensam kvar
En sista rest av en utdöd art och jag Jane vaihtaa painoa jalalta toiselle ja silmäilee rivistöä edessään.
”Rike on rike, Carlisle”, Aro sanoo tyynesti, istuu tuolillaan ja katselee tätä silmiin. ”Pidän sinusta ja perheestäsi, mutta säännöt ovat sääntöjä ja täällä Volterrassa niitä noudatetaan.”
Se pieni ruskeatukkainen tyttö hypistelee hermostuksissaan takkinsa hihaa. Lämmin veri ja sen tuoksu leijailee ilmassa, joten jano polttelee varmasti muidenkin kuin vain Janen kurkunpäätä. Edward kuiskaa jotain tytön korvaan ja sivelee tämän kämmenselkää lohduttavasti.
”Tiedän.” Carlislen ääni on lohduton ja loput sanoista katoavat jonnekin kiviseinien ja marmorilattian väliin. Alec hymähtää.
Usein sitä tavataan sanoa, että vahvimmatkin, kaikista kuolemattomimmatkin sortuisivat joskus. Sortuisivat kenties paineen tai vaikkapa houkutuksen alla.
Jane ei ollut koskaan pitänyt itseään vahvana, tahdonvoimaisena tai minään sellaisena, mutta juuri nyt hänestä tuntui, että sortuisi millä hetkellä hyvänsä ja antautuisi heikoimpana.
Se katse, se
katse. Se kertoi enemmän kuin Jane halusi tietää. Tyttö kärsi ja kitui, makasi tuskissaan ja odotti kuolemaa. Jane tahtoi auttaa tytön ylös ja hymyilisi tälle, jos vain pystyisi.
Janen sisuskaluja revittiin suolia myöden ulos väkipakolla. Helvetin tulet polttivat hänen allaan kuumempina kuin koskaan – kuin koskaan hän oli edes osannut kuvitella.
”Aro”, se pieni keijutyttö – Alice – kuiskaa. Kukaan ei välitä, kukaan ei kuuntele. Alec heiluu tylsyyttään kantapäillään, Jane sulkee silmänsä inhosta, Demetri on kuin tunteeton ja rikkumaton muuri, muut alkavat hyöriä paikallaan.
”Felix.” Taikasana kaikuu seinissä ja sitä seuraa vaatteiden kahina. Vastarinnan ja tappelun ääni leijuu ilmassa, mutta voima ja valta kuuluvat Volterraan.
Jane kääntää katseensa pois ja sulkee korvansa.
Ammunitionen tog slut till sist
Nu kan ni kalla mig the Sundance Kid
Den fria viljan var vår tonårsdröm
Men vi är bara instinkt, bara djur och allt är lögn- Annabelle
