Nimi: Please Forgive Me
Kirjoittaja: Stubastian
Beta: -
Fandom: House
Paritus: House/Wilson
Ikäraja: K-11
Tyyli: songfic, oneshot, Slash, hurt, angst, fluffy, romance
Yhteenveto: Amberin kuoleman jälkeen Housen muistot nousevat pintaan.
Song: Bryan Adams - Please Forgive Me
Warnings: Kiroilua.
Muuta: Irl ajoissa kirjoitan ' sinä, minä ' , muistoissa puhun nimillä.
Housen PoV.
It still feels like our first night together
Feels like the first kiss
It's getting better baby
No one can better this
Still holding on
You're still the one
Et soittanut, et kertaakaan. Et vastannut puhelimeesi, et soittoihin, etkä tekstiviesteihin. Et vastannut sähköpostiin, tai kirjeisiin, joita sinulle lähetin. Et avannut edes ovea, kun seisoin räntäsateessa pakkasessa ovellasi. Tiedän minä, mitä ajattelit. Minä olin syyllinen. Minun takiani Amber kuoli. Joo, tiesin sen kyllä. Silti. Nämä olivat aikoja, kun olisin kaivannut sinua enemmän, kuin koskaan. Rakastitko Amberia? Jos rakastit, mitä tunsit minua kohtaan? Ystävyydeksi en itse sitä olisi mennyt luokittelemaan. Se oli jotain paljon vahvempaa. Minä nimittäin muistin kaiken. Jokaisen pienen liikkeesi. Muistitko sinä meistä mitään? Muistitko ensimmäisen suudelmamme? Minä muistin.
Silmäni harottavat hieman, teksti on vaikealukuista. Saattoi tosin johtua siitäkin, että kello oli jo yön puolella. En lähtisi kotiin. En varmasti, ennen kuin saisin tämän jutun valmiiksi. Haukotus karkasi huuliltani. Silmät meinasivat väkisin sulkeutua. Nojauduin lopulta vasten pöytää, ja suljin silmäni. Ei siitä mitään haittaa voisi olla, jos olisin lepuuttanut niitä hetken. Olin varma, että voisin vajota jopa piankin unien ihmeelliseen maailmaan.
- House? Mitä sinä vielä täällä teet? Kysymys kantautui korviini. Voi helvetti. Ei täällä saanut edes nukkua nykyään. Ei kai se ollut tarkoituskaan, että kukaan nukkui työpaikalla. Kohotin hieman päätäni, kulmaanikin. Nostin katseeni suoraan Wilsoniin, joka oli tapansa mukaan lupia kyselemättä astellut toimistooni. Mitä asiaa tuolla oli, sitä en tiennyt. Vilkaisin ulos hieman inhoksuen. Räntää pyrytti taas kuin viimeistä päivää. Haukottelin vaimeasti, vilkaisten sinuun. Kävelit suoraan pöytääni kohti, etkä vaikuttanut edes väsyneeltä.
- Istun, olettaisin. Oikeastaan yritin nukkua, mutta se puuha nyt tietyistä syistä keskeytyi. Oliko sinulla asiaakin? Pitäisi lähteä kotiin. Auto odottaa jo pihalla, sanoin nopeasti. Mihin minulla tuli tälläinen kiire, sitä en tiennyt. Wilsonin kasvoille syntyi leveä virne, enkä pitänyt siitä. Tottakai pidin siis, mutta... En pitänyt siitä, kun en tiennyt syytä miehen virneelle. Mutta jotain hauskaa mies oli selvästi mielestään keksinyt. En ollut varma, tahdoinko edes tietää. Luultavasti en tahtonut, Wilsonin tuntien. Tosin kaikilla oli joskus hulluja ajatuksia.
- Vai että odottaa pihalla? Saanen huomauttaa, että autosi on rikki, kun eräs potilas ajoi sitä päin. Sairastatko kenties varhaisdementiaa? Wilson virnuili, kätensä puuskaten. Minä painoin takaraivonsa hitaasti vasten seinää ja kirosin hiljaa mielessäni. Voi saatanan potilaat. Miten olinkaan unohtanut? Miksi ne pässit olivatkin ajaneet juuri minun autoani päin? Oliko Wilsonin auto niiden mielestä muka hienompi, joten sitä ei voinut tuhota? Kuinka lapsellisia ihmiset osasivatkaan nykyään olla. Wilson virnuili, hieman vahingoniloisesti.
- Paska, mun oli pakko todeta erittäin hitaasti. Paska, todellakin. En Wilsonia haukkunut, vaan tilannetta. Milläs nyt kotiin? Wilson ei varmasti olisi niin avulias ihminen, että heittäisi mut. Tai ehkä olisikin. Seisoin kädet puuskassa, ja tuijotin lähinnä kattoa. Pureskelin huultani ja pohdin jotakin mahdollisimman järkevää. Jotakin aivan muuta, kuin romua autoani tuolla parkkipaikalla. Hienoa autoani, joka nyt oli mäsänä. Voi kiitos vaan taas. Wilson virnisti, pörröttäen hiuksiani. Tuohon jatkuvaan virnuiluun meinasi mennä hermo. Hiplailuun ei.
- Mennääs sitten. Saat minulta kyydin. Ellet sitten väkisin tahdo kävellä ulkona ja ihailla talvisia maisemia? Wilsonin äänestä erottui huvittuneisuus ja ironia, kun mies lähti kohti ovea. Pudistelin päätäni, nostin takin harteilleni ja seurasin tuota. Oli hiljaista. Tottakai. Harvat täällä valvoivat enää. Monet olivat jo menneet koteihinsa. Joku oli tietysti yövuorossa, mutta häntä ei näkynyt juuri nyt. Haukottelin pienesti, saapuen ovelle ennen Wilsonia. Tai niin ainakin kuvittelin. Laskin käteni kahvalle, Wilson laski suoraan perässäni. Värähdin hieman, kun tunsin toisen käden omani päällä. Odotin kai, että se siirtyisi pois.
- Viitsitkö siirtää kätesi? Tietääkseni olin tässä ensin. Vai tarvitaanko oven avaamiseenkin nykyään kaksi ihmistä? Kysymys, jonka kysyin, oli kai ihan aiheellinen. Luulisin. Kohotin katseeni Wilsoniin, odotin vastausta. Mies ei hymyillyt, vaan katsoi suoraan silmiin. Tuon huulilla ei ollut ainuttakaan hymyä. Ilme oli ihan tyhjä, juuri sellainen, josta ei arvannut mitään. Oli paha, kun Wilsonilla oli tuo ilme. Katsoin miestä, eikä se oven avaaminen tuntunutkaan enää kiireisimmältä ja tärkeimmältä asialta. Olin oikeastaan kai totta puhuen unohtanut sen koko oven jo hyvän aikaa sitten. Saatoin kuulla sydämeni hakkaavan, niin ainakin oletin. Wilsonin kasvot tulivat hieman lähemmäs omiani. Hetken tuo katsoi suoraan silmiini, aivan edessäni. Saatoin tuntea toisen hengityksen kasvoillani. Lopulta huulemme kohtasivat. Se oli kuin salama ja ukkonen olisivat lyöttäytyneet juuri yhteen. Tai sähkö ja rauta. Wilsonin huulet maistuivat paremmalle, kuin kenenkään muun koskaan aiemmin. Mies jatkoi suudelmaa, hivuttaen kätensä lanteilleni. Mitään ajattelematta, hetkeen heittäytyen kiedoin käteni miehen niskan taakse, tuon pehmeisiin, tummanruskeisiin hiuksiin. Annoin sormieni kulkea niiden lomassa ja suljin silmäni. Wilsonin ote oli päättäväinen, mutta samalla lempeä. Huuleni hamusivat tuon huulia, ja olisin vointu kadota siihen hetkeen ikuisuuden pituiseksi ajaksi.
(Wilsonin PoV.)
First time our eyes met
Same feeling I get
Only feels much stronger
I wanna love you longer
Do you still turn the fire on?
Tässä ei ollut oikeasti enää mitään järkeä. Tässä typerässä kiukuttelussani. Tiesin, että syytit itseäsi Amberin kuolemasta. Tottakai tiesin. Sitten vain lietsoin harteillesi enemmän syytöksiä. Millainen ystävä oikein olin? En millainenkaan. En ollut ystävä. En voinut olla kaiken sen jälkeen ainoastaan ystävä. Pakko sanoa, ettei tässä räntäsateessa kävelemisessäkään kyllä ollut sen suurempaa järkeä. Tai oli. Suurikin jälki. Askeleeni johdattivat nimittäin rivakasti kohti kotiasi. Kiristin hieman kaulahuiviani. Tuuli ulvoi korvissani. Se toi mieleeni erään tilanteen menneisyydestä. Tunteen, jonka tunsin silloin ensimmäistä kertaa kanssasi. Tunteen, jota olin sen jälkeen tuntenut kanssasi tuhansia kertoja.
- On se vaan niin mukavaa, kun on talvi. Lunta sataa ja joulu on tulossa. Voi käydä luistelemassa, tai vaikka pulkkamäessä. Jippii! Housen äänestä kantautui aivan selkeästi havaittava ironia. Mies ei ollut lainkaan innoissasi talvesta. Kuka olisi? Puuskahdin hieman, käteni puuskaten. Onneksi sairaalalle ei ollut enää pitkä matka. Miksi emme olleet tulleet autolla, sitä en ymmärtänyt. Pureskelin huultani, vilkaisten Houseen nopeasti. Mies ei vilkaissutkaan suuntaani, vaan keskittyi ottamaan rivakoita askelia eteenpäin. Okei, minäkin halusin jo lämpimään.
- Wäehoo, tyylikäs huudahdus kantautui vierestäni. Hämmentynyt naurahdus tuli huuliltani heti ulos. House osasi olla omalaatuinen ihminen, mutta tämän tyyliset huudahdukset olivat hieman kummia. Vilkaisin mieheen, ja pian tajusin huutamiselle ihan järkevän syyn. House oli taitavasti perseellään lumisessa, ja jäisessä maassa. Mies kiroili ääneen, ja pyyhki käsineistään lunta. Minun oli pakko hieman naurahtaa näylle, tahtomattani. House vilkaisi sen verran pahasti suuntaani, että vein käden suuni eteen huvittuneena. Ojensin lopulta käteni, jotta toinen voisi päästä ylöskin joskus. House kuitenkin pääsi tapansa mukaan yllättämään. Mies tarttui käteeni, ja yllättäen vetäisi minutkin maan kamaralle. Kohta mäkin olin istumassa siellä maassa. Elämä ei ollut reilua. Ei tosiaan.
- Nyt voit vain kysyä itseltäsi, kannattiko nauraa, House sanoi vahingoniloisesti virnistäen. Tuhahdin vaimeasti, miestä kääntyen katsomaan. Tuon kasvoille oli vajonnut ilkikurinen, vahingoniloinen virne. Silmät tuikkivat kujeilevasti, ja mies katsoi suuntaani. Suoraan omiin silmiini. En liikkunut siitä vähään aikaan. Minä vain tuijotin ja tuijotin. Tuijotin, kuin en olisi ennen nähnyt silmiä. Miten en koskaan ennen ollut huomannut, kuinka kauniit silmät Housella oli?
Pudistelin päätäni, muisto hiipui nopeasti pois mielestäni. Astelin lopulta talosi ovelle. Hetken aprikoin. Oliko tämä sittenkään hyvä idea? Mitä, jos olit unohtanut minut? No et muuten taatusti ollut. Ainakaan niiden viestejen, kirjeiden, soittojen ja sähköpostien perusteella. Lopulta kohotin käteni, ja kopautin pari kertaa reippaasti oveesi.
(Housen PoV.)
So if you're feeling lonely, don't
You're the only one I'll ever want
I only want to make it go
So if I love you a little more than I should
Please forgive me, I know not what I do
Please forgive me, I can't stop loving you
Don't deny me, this pain I'm going through
Please forgive me, if I need you like I do
Please believe me (Oh believe it), every word I say is true
Please forgive me, I can't stop loving you
Koputus oveen. Kaksi koputusta oveen. Olin siitä aivan varma. Vaikka ulkona oli myräkkä, olin varma, että joku oli ovella. Kuka muka kaipaisi seuraani? Nousin kuitenkin seisomaan, ja keppini kanssa lähdin kulkemaan kohti ovea. Vilkaisin ikkunasta ulos, mutta lumisade oli niin sakea, etten nähnyt, kuka ovella seisoi. Astelin ovelle, ja avasin sen. Yllätys oli melkoinen.
- Hei, House. Saanko tulla sisälle? Pyysit. Katseessasi oli sitä, mitä ennenkin. Se oli ehkä hieman haalennut, mutta ei tosiaankaan poissa. Huulillasi oli ihan pieni hymy. Räpäytin silmiäni. Oli vaikea iskoistaa aivoihini tieto siitä, että todella olit siinä. Olin odottanut sinua. Tietäisit vain, kuinka paljon olin halunnut sinua. Pieni, aivan pieni hymy kaareili huulilleni. Väistin ovelta, katse yhä sinussa. Olinko taas nukahtanut? Näinkö unta? Ei. Totta tämä oli.
- Tule sisään sitten. En kuitenkaan halua, että sinusta muodostuu jääkalikka minun pihalleni. Jos ymmärrät, mitä tarkoitan, selitin. Virnistit vain, ja astelit sisälle. Puraisin hieman huultani. Katselin sinua koko sen ajan. Suljit oven, kuten aina. Riisuit takkisi, kenkäsi ja huivisi. Hymy huulillani taisi olla jo hieman typerä, koska en usein hymyillyt. Nyt, sinun seurassasi hymyilin jopa ilman syytä. Olinko hullu, vai hullu? Olin hullu. Minun oli pakko olla hullu, kun vielä seisoin tässä, elossa. Olin kokenut läpi kuitenkin aika paljon kaikkea.
- Anteeksi. Olen ollut täysi idiootti viime aikoina. Olisin voinut edes ilmoittaa itsestäni, tai tulla käymään. En silti saanut sitä missään vaiheessa aikaiseksi, myönsit. Katseesi hipui hieman nolona lattiaan. Puraisin huultani. Mistä ihmeestä sinä mahdoit pyytää anteeksi? Siitä, ettet ottanut minuun yhteyttä? Oli sinulla pienet murheet. Ainakin omiini verrattuna, joita olin täällä pohtinut. Pakko oli minunkin vilkaista lattiaan, kunnes kohotin silmäni jälleen omiisi. Se oli tosin hankalaa, koska katseesi tuntui olevan lähinnä lattian puolella.
- Minähän se törppö olin. Minun kuuluisi pyytää anteeksi. Vaikka tämä onkin vaikeaa minulle, niin anteeksi silti. Olet nyt siinä. Se on tärkeintä, sanahdin. Naurahdit hieman. Harvoin puhuin mitään tälläistä. Nyt oli silti pakko. Sanat anteeksi ja kiitos olivat aina olleet vaikeita sanoja minulle. Nyt olisin voinut huutaa niitä päin naamasi vaikka kaksi tuntia. Hymyilit hieman. Astahdit askeleen lähemmäs minua, ja kiedoit kätesi ympärilleni. Hymyilin, ihan pienesti. Kiedoin omat käteni ympärillesi, ja painoin kasvoni vasten olkapäätäsi. Olit täällä taas. Mitä muuta kaipasin?
Wilsonin PoV.
Still feels like our best times are together
Feels like the first touch
Still getting closer baby
Can't get closer enough
Still holding on
You're still number one
Vihdoin. Vihdoin, kaiken jälkeen sain taas nojautua sinuun ja unohtaa kaiken muun. Kuinka olinkaan odottanut tätä hetkeä. Kosketuksesi tuntui kerta kerran jälkeen aina vain paremmalta ja paremmalta. En välittänyt siitä, mitä muut tästä ajattelisivat. Kai minullakin oli oikeus olla onnellinen? Sinä teit minut onnelliseksi, sitä ei voisi kukaan kieltää. Palvoin kosketustasi. Se saattoi kuulostaa hieman hullulta, mutta se oli ainoa totuus.
- House, ymmärrän toki, että sinä olet humalassa. Juhannus on toki kiva aika vuodesta, ja vietän sen mielelläni kahdestaan kanssasi. Mutta kerros nyt hyvä mies, mitä ihmettä me teemme näillä kukilla? Kysymys kulki huuliltani. Uskoisin sen kysymyksen olleen aika aiheellinen. House vilkaisi minuun kummastuneena. Anteeksi nyt vain, kun en ymmärtänyt, mitä helvettiä me teimme juhannusiltana pellolla. En ollut edes kovasti humalassa, toisin kuin House. Joten minun olisi pitänyt ymmärtää, miksi keräsimme kukkia.
- No etkö sinä tiedä? Kun Juhannusyönä laittaa seitsemän erilaista kukkaa tyynyn alle, niin näkee unta tulevasta kumppanistaan! House tokaisi. Mies oli varma asiasta. Tuijotin tuota, silmät hieman laajenneina. Oliko se edes tosissaan? Niin, hyvin mahdollista, että oli. Huuliltani purkautui pienoinen naurahdus, kun vilkaisin Housen seitsemään 'kukkaan'. Olikohan tuo porkkanakin kukka? Mistä mies oli edes kaivanut itselleen jonkun porkkanan? Puistelin päätäni, House asteli lähemmäs minua, ja laittoi kätensä pääni päälle. Kurtistin kulmiani.
- Hyvää Juhannusta, Wilsoniseni.
Housen PoV.
I remember the smell of your skin
I remember everything
I remember all your moves
I remember you yeah
I remember the nights, you know I still do
Katsoit minua kohta silmiini, siinä halauksessa. Katseessasi oli kaikki ennallaan. Sinä rakastit vieläkin. Minäkin rakastin, ja tulisin aina rakastamaan. Tuli mikä tuli, siitä olin täysin varma. Huulesi koskettivat pian omiani. Aina koin sen saman tunteen. Se tunne oli hyvä, vaikka usein olin varma, että jalkani pettäisivät. Ei minun sitä silti tarvinnut pelätä. Sinä nostaisit minut kyllä.
The one thing I'm sure of
Is the way we make love
The one thing I depend on
Is for us to stay strong
With every word and every breath I'm praying
That's why I'm saying
