Author: Siperia
Rating: S
Genre: drama (heh)
Disclaimer: kaikki se vähä, mitä tässä esiintyy, on minun.
A/N: pieniä hetkiä elämässäni ja pieniä ajatuksia elämästäni. Tässä on jotakin hyvin minua ja pidän tästä.
Pidän myös kommenteista.
***
Joskus, kun kävelen tuikitavallista ja hyvin tuttua jalkakäytävää, on myöhä ja pimeää ja katulamput ovat ainoita valonlähteitä, ja kuuntelen välillä yön ääniä ja välillä musiikkia, tunnen olevani voimakas, vahva ja jossain määrin pelätty. Kuin jokin yön kuningatar, askeleistani ei kuulu ääntä ja kuljen tanssahtelevin askelin varjojen kanssa yhtä hiljaisena kuin ne. Synkkä ja äänetön, yhtä yön kanssa – halutessani huomaamaton, mutta silti voimakkaampi kuin kukaan ihmisistä ympärilläni.
Joskus, kun kävelen koulun pururataa iltapäivällä, aurinko paistaa syksynvärisenä ja sen säteet ovat lämpimät, vaikka ilma on kirpeä, ja tuulenpuuska puhaltaa yllättäen puiden latvoissa, ja syksyn ja auringon kultaamista koivuista ja vaahteroista lennähtää putoavien lehtien ryöppy, joka hajoaa yläpuolellani – kävelen haltioituneena lehtien leijuessa alas maahan, tunnen itseni yhtä kevyeksi ja vapaaksi ja kauniiksi kuin lehdet. Syksyinen keiju, ilkikurinen ja tummasilmäinen mutta kaunis ja vapaa, vaahteranlehdellä lentävä keiju, jota tuuli suutelee kulkiessaan ohi.
Joskus, kun kävelen kesäistä kylätietä toisella puolellani kullanvärinen pelto, joka näyttää lainehtivan, toisella valkoinen ja vihreä joukko nuoria koivuja, jotka heiluttavat oksiaan kuin tervehtien, kuvittelen olevani metsäläinen – kaunis, villi ja kesyttämätön, yhtä sitruunaperhosten ja hiirenkorvien ja pienen solisevan metsäpuron, jonka pinnalla auringonsäteet hyppelehtivät kimaltaen, kanssa. Notkea olento, jonka koti on metsä ja ystäviä villit eläimet, ihmisten silmille näkymätön ja heitä paljon viisaampi.
Joskus, kun kävelen sateessa järven rantaa myöten, ja katselen pisaroiden iskeytymistä veden pintaan ja kuinka ne sitten kimpuavat ja aiheuttavat väreitä, jotka heti synnyttyään yhdistyvät ja sekoittuvat toisten samanlaisten kanssa, vedenpinta elää ja liikehtii ja minä tunnen sulavani sateen mukana, liukenevani ja imeytyväni osaksi kristallinkirkasta, puhdasta ja raikasta luontoa. Sade virkistää minua yhtä lailla kuin sitäkin, imen itseeni kosteutta ja sadepisaroiden valtavaa elämänkokemusta, jonka ne ovat keränneet kiertäessään yhä uudestaan maasta taivaalle ja takaisin, kulkien maailman puolelta toiselle. Vesipisaroissa elää lukemattomia sieluja joka puolelta maailmaa. Ne valuvat joka puolella muodostaen ohuen verhon, joka sitoo minut ympärilläni aukeavaan luontoon ja estää ketään näkemästä minua. Meitä.
Joskus, kun elämäni liikehtii eteenpäin hypähdellen, loikkien, tanssien, lentäen, madellen, kaatuen väliin rähmälleen kuralätäkköön, törmäillen lyhtypylväisiin ja tehden kuperkeikkoja ja kärrynpyöriä, minä tunnen olevani kaunis, hyvä ja täydellinen omana epätäydellisenä itsenäni. Tällaiseksi tarkoitettu ja tällaisena sopiva. Puhdas ja hyväksytty. Tunnen eläväni, olevani ja hengittäväni yhdessä taivaan, maan ja koko luomakunnan kanssa.
Sitten herään kummallisista ajatuksistani ja ravistan päätäni karkottaakseni typeryydet. Ei ihmisen pidä olla itseensä tyytyväinen. Sehän olisi vallan itsekästä ja itserakasta. Sellaisesta ihmisestä ei pidä kukaan, sellaista kaikki katsovat kieroon. Täytyy valittaa siitä, kuinka huono onkaan, ja olla tyytymätön. Se se on ihmismäistä, niin kaikki tekevät. Ja jos joku ei niin tee, hänessä on oltava jotakin vikaa. Ajatella nyt – ihminen, joka kokee itsensä kauniiksi. Luonnotontahan se sellainen olisi.