Genre: general
Rating: sallittu
One-shot
Discalaimer: mikään ei ole minun yhyy ):
A/N: Osallistuu Weasleyn perhepotretti -haasteeseen Mollylla ja Kotikololla.
Arkipäiväistä
Kotikolon keittiössä tuoksui ruoka, eikä mikä tahansa ruoka, vaan taatusti Saukkonummen paras ruoka. Toki paljon ruoanlaittotaidoista oli Mollysta itsestään kiinni, mutta sitä ei voi kiistää, etteikö kuka tahansa oppisi vähintäänkin hyväksi kokiksi, kun ruokittavana oli kuusi äärimmäisen nälkäistä poikaa sekä yksi vähän vähemmän ahmiva tyttö.
Molly Weasley heilutteli taikasauvaansa suuren padan yllä ja vahti, että ruoka valmistui. Äkkiä hän kuitenkin säpsähti, kun keittiön ovi pamahti auki ja sisään pelmahti Charlie.
”Äiti! Minulla on nälkä, koska syödään?”
”Ei vielä hetkeen.”
”Mutta minulla on nälkä!”
”Sitten voitkin kattaa pöydän.”
”En minä – ”
”Sitä nopeammin pääsemme syömään, mitä enemmän sinä autat. Kata pöytä, jos olet nälissäsi.”
Itsekseen jupisten Charlie kahmaisi laatikosta jonkin verran ruokailuvälineitä ja alkoi kattaa. Hän viskeli astiat vähän miten sattui, mutta kun Mollyn kutsu syömään kävi, kaikki rynnistivät paikalle eikä kukaan valittanut epäsiististä kattauksesta. Ruoka oli kuitenkin pääasia.
Ruoan jälkeen Molly nakitti Billin viemään tavarat tiskiin, minkä Bill teki vähän vähemmillä valituksilla kuin pikkuveljensä oli kattanut pöydän: Bill oli vasta täyttänyt seitsemäntoista, eikä häntä haitannut tehdä pieniä arkiaskareita, koska hän sai tehdä ne taikoen. Molly naureskeli itsekseen sille, kuinka pojan oli pakko käyttää taikasauvaa joka ikisessä tilanteessa, jossa se vain oli mahdollista.
Juuri, kun Molly oli tiskaamassa, hän kuuli huutoa ja pian juoksuaskelia keittiön ovelta. Hän kääntyi katsomaan ja näki ovensuusta Ronin.
”Äiti, äiti, Ginny kaatui portaissa ja hänestä vuotaa verta!” Ron huudahti kauhistuneen näköisenä.
”Ihan rauhassa nyt”, Molly sanoi, mutta jätti kuitenkin saman tien tiskivuoren taakseen ja juoksi Ronin perässä portaiden juurelle, missä Ginny makasi maassa ja oli juuri nousemassa istumaan, kun he saapuivat paikalle.
”Ginny? Miten kävi?” Molly kysyi huolissaan samalla, kun Ron toljotti vieressä.
”Sattuu käteen”, Ginny sanoi ja näytti kättään, jossa oli jo nyt lukuisia mustelmanalkuja sekä yksi vähän isompi haava.
”Eikö muualle?” kysyi Molly, joka jo heilutteli sauvaansa Ginnyn pikapuolia paranevan käden ylle.
”No… Jalkaan vähän…”
”Katsotaanpa”, Molly sanoi ja veti sumeilematta Ginnyltä housut alat nähdäkseen sen kohdan yläreittä, jota Ginny osoitti.
”Ei tuossa mitään näy, kunnossa se varmasti on”, Molly totesi, ja Ginny nyökkäsi näyttäen vieläkin vähän säikähtäneeltä.
Kun asia oli selvitetty, Ginny ponkaisi ylös ja irvisti, mutta lähti joka tapauksessa Ronin perässä ulos.
”Äiti!”
Tällä kertaa huuto kuului yläkerrasta. Molly tunnisti totta kai huutajan heti, ja hän tiesi myös, että Percyllä tuskin olisi muuta asiaa kuin että hän halusi kannella jostakin. Se oli vähän typerää: kyllä kai nyt niin ison pojan pitäisi jo itse osata pitää puoliaan.
Tukahduttaen huokauksensa Molly lähti kapuamaan yläkertaan.
”Mitä asiaa?” hän huusi, ja Percy avasi huoneensa oven.
”Fred ja George eivät anna minun keskittyä!” Percy valitti. ”He ihan koko ajan heittelevät jotain ikkunaani!”
Tällä kertaa huokaus ei ihan täysin jäänyt tukahduttamatta, kun Molly käveli Percyn huoneeseen ja katsoi ikkunasta ulos. Fred ja George olivat kumartuneina jonkun puskan luo, eivätkä juuri silloin sattuneet katsomaan yläkertaan.
Molly avasi ikkunan ja työnsi päänsä ulos siitä aikeenaan käskeä kaksosia lopettamaan ja menemään viihdyttämään vaikka Ronia ja Ginnyä, mutta hän ehti vain avata suunsa, kun pojat nousivat äkkiä seisomaan ja viskaisivat kumpikin jotain suoraan ikkunaan ja päin Mollyn näköä.
Molly pärskähti ja sylki ulos suustaan limaisia ruohoisia klimppejä.
”FRED! GEORGE! LOPETTAKAA HETI PAIKALLA TUOLLAINEN! JÄTTÄKÄÄ NE MÄRKÄKLIMPIT SIIHEN MISSÄ NE OVAT! EI NIITÄ SAA HEITELLÄ IHMISIÄ KOHTI! ETTEKÖ TE TAJUA OLLA IHMISIKSI!” Molly karjui ärsyyntyneenä siitä, että oli itse joutunut pilan kohteeksi. ”HEITELKÄÄ NIITÄ VAIKKA PÄIN TOISTENNE NÄKÖÄ JOS SE ON TEISTÄ NIIN HAUSKAA!” Siihen hänen saarnansa päättyi, sillä kauhistuneen näköiset kaksoset olivat lähteneet pinkomaan karkuun älyttyään, mitä olivat menneet tekemään. ”ÄLKÄÄKÄ LUULKOKAAN PÄÄSEVÄNNE NOIN VÄHÄLLÄ!” hänen oli vielä pakko huutaa, vaikka kaksoset tuskin enää kuulivat.
Molly lähti pois Percyn huoneesta pesemään naamaansa ja huuhtomaan suutaan, ja kun hän oli melkein valmis, hän kuuli jonkun taas huutavan äitiä. Tällä kertaa kyseessä oli Ginny, ja Molly jätti kylpyhuoneen mennen etsimään tytärtään.
Olihan se joskus raskasta, juosta ympäriinsä ja pitää kaikkia lankoja käsissään. Mutta toisaalta juuri niin hän halusi asioiden olevan: hän halusi olla keskipisteenä, ei huomion keskipisteenä, vaan hän halusi, että häntä tarvittiin. Ja häntä totta totisesti tarvittiin.