Title: Kanelikahvia?
Author: precious
Rating: K-11
Pairing: Lavender/Luna, hieman Lavender/Ron (nuoruusaikaisissa päiväkirjateksteissä)
Genre: romance, drama
Summary: On kulunut seitsemän vuotta Voldemortin kukistumisesta, ja näiden vuosien aikana Lavender Brown on elämässään sattuneiden kommellusten tähden ehtinyt eristäytyä taikamaailmasta lähes täysin. Mutta kun on noidaksi syntynyt, taian hippuset eivät jätä koskaan täysin rauhaan, vaan seuraavat perässä, minne sitä ikinä sitten päätyykin – Lavenderin tapauksessa salaperäisten postikorttien muodossa.
A/N: FF-100, Lovekivat, sanasta 86, valinnat. En tiedä kuinka moniosaiseksi tulee muodostumaan, mutta suunnittelen kolmea. Osallistuu myös päiväkirjahaasteeseen.
Se oli tipahtanut postiluukusta yhtenä niistä täysin vääristä maanantaiaamuista, sellaisena, kun kahvista tuli liian laimeaa, sängystä noustessa lattia oli hyytävän kylmä ja ulos katsoessa ilma näytti niin tuuliselta, että se veisi hatun päästä – eli kerta kaikkiaan sellaisena päivänä, jolloin kaikki näytti menevän pieleen jo aamusta alkaen. Kun siihen lisäsi sen, että Lavender Brown ei kerta kaikkiaan lukeutunut aamuvirkkujen kastiin, oli hetki ollut täysin sopimaton eteisen lattialle hylätylle vaaleanpunaiselle postikortille, johon ei oltu merkitty edes lähettäjää. Allekirjoittaneena oli pelkkä ”ystävä.” Se oli ylittänyt täysin Lavenderin ärsytyskynnyksen.
Jokin kortissa oli kuitenkin iskenyt ja jäänyt kutkuttelemaan Lavenderin takaraivoon, sillä hän oli kuin olikin vaivautunut paikalle kortissa mainittuna päivämääränä. Vaikka Lavender olikin vuosien saatossa muuttunut kovasti, ei utelias pikkutyttö hänen sisällään ollut kadonnut mihinkään.
Lavender pureskeli huultaan hermostuneena ja hypisteli käsissään kouluaikaista päiväkirjaansa, lohikäärmeennahkaisilla päällyksillä. Hän oli varjellut sitä aikoinaan tarkoin, ei vain teini-ikäisen salaisten ajatusten vuoksi vaan myös kalliin materiaalin, josta kirja oli valmistettu. Se oli ollut aikoinaan hänen suuri ilon ja ylpeyden aiheensa.
Nainen avasi päiväkirjansa ja veti sivujen välistä esiin salaperäisen kortin. Lavender ei ollut vain utelias, vaan myös hitusen peloissaan. Kun hän oli aikoinaan päättänyt jäädä jästimaailmaan, vaikka olikin eronnut insinööripoikaystävästään, hän oli katkaissut lähes kaikki yhteytensä velhoihin. Hän ei ollut tavannut ystäviään vuosiin.
Parvati olisi sanonut hänen pakenevan, mutta Lavender oli jo aikoja sitten oppinut sulkemaan korvansa sellaisilta asioilta, joita hän ei välittänyt kuulla. Koska Lavenderin perhe ei ollut alkuunkaan hyväksynyt hänen päätöstään naida jästimies, ei naista ollut paljoakaan innostanut palata takaisin vanhempien helmoihin suhteen nolosti päätyttyä. Lavender ei ollut koskaan kouluttautunut taikamaailman standardit täyttävään ammattiin alun alkujaankaan, joten suhteet vanhoihin Tylypahka -aikaisiinkin ystäviin olivat lakastuneet. Hän oli ryhtynyt enemmän tai vähemmän aktiiviseksi kirjailijaksi, joka vietti jokseenkin paheellista elämää. Lavender oli nuorena saanut julkaistua yhden vaikeatulkintaisen, melko runollisen novellikokoelman, mutta oli sen jälkeen lähinnä kirjoitellut freelancerina lehtiin ja pitänyt kolumnia parin vuoden ajan muutamassa nuortenlehdessä. Kuinka kortin kirjoittaja saattoi olla selvillä Lavenderin leipätyöstä kahvilassa? Chad tai Rose eivät hänelle lähettelisi nimettömiä ja arvoituksellisia kortteja, Lavender itse oli se, joka olisi voinut moisen idean romantikkona keksiä. Elleivät ystävät sitten olleet halunneet piristää häntä. Sangen huvittavaa. Ja kieroa.
Lavender saattoi olla vainoharhainen, mutta hän ei voinut estää ajatuksen tunkeutumista mieleensä. Lavender pelkäsi kuolonsyöjien olevan asialla. Hänellä ei ollut kahden parhaan ystävänsä lisäksi läheisiä kontakteja muihin jästeihin, ja hän oli alkanut työskennellä kahvilassa vasta hiljattain, joten hyvänpäiväntutut lehtimaailmasta eivät voineet olla tietoisia hänen nykyisestä päivätyöstään. Kahvila sijaitsi syrjäisellä korttelilla jota asuttivat lähinnä vanhukset, ja kahvilan asiakkaidenkin keski-ikä lähenteli noin sataa vuotta, lukuun ottamatta muutamia seikkailulle lähteneitä nuoriapareja, joten kukaan jästi ei kerrassaan voinut olla tietoinen Lavenderin tekemisistä. Ellei tämä sitten ollut joku hullu, hänen liikkeitään seuraileva ihailija. Se oli tietenkin sinällään pelottava ajatus, mutta Lavenderille hoidettavissa taikasauvan heilautuksella. Ei, ainoa vaihtoehto taisi olla jonkinlainen kuolonsyöjien juoni.
Lavenderia värisytti. Hän oli aikoinaan taistellut seitsemäntenä vuotenaan kuolonsyöjiä vastaan ja tuonut erittäin selvästi esille olevansa hyvien puolella. Lavender oli tietenkin erittäin ylpeä saavutuksistaan, mutta taikamaailmasta eristäytyneenä hän olisi helppo saalis vasta uudelleen järjestäytyneille kuolonsyöjille. Mitä moiset inhottavat ilkiöt sitten ikinä aikoivatkaan.
Lavender naurahti omalle määritelmälleen kuolonsyöjistä. Nämä eivät tietenkään toimineet enää Voldemortin alaisuudessa, jolloin näitä ei enää luontaisesti kutsuttaisi kuolonsyöjiksi. Silti joukko katkeria ja maanrakoon tallattuja, pimeän puolen velhoja ja noitia olisi varmasti erittäin vaarallinen vastustaja. Kun taas ilkiöt olivat vaan harmittomia, sinisiä kiusantekijöitä.
Ilma ulkona oli sateinen ja tuulen nopeus näytti enteilevän jonkinlaista syysmyrskyä, joten Lavender oli onnellinen siitä, että istui sisällä lämpimässä kahvilassa. Ikkunalasi oli huuruinen ja sadepisarat muodostivat sen pintaan nopeasti alaspäin valuvia vesinoroja, sellaisia, joiden mukana Lavender oli aina lapsena antanut sormiensa lasketella, yrittäen ottaa niitä kiinni ennen kuin ne sulautuisivat ikkunan alaosassa lainehtivaan vesimassaan. Jos Lavenderin kohdalle olisi laadittu jonkinlainen juoni, hän ilmeisesti istui sillä hetkellä myrskyn silmässä. Hän voisi siis aivan hyvin vain rauhoittua ja jäädä katsomaan, mitä tuleman piti. Itse asiassa Lavender oli pitkään haaveillut jo jonkinlaisesta toiminnasta hänen elämässään – ehkä pieni taistelu höystettynä hippusella taikaa olisi mukava piristys, kun kerran kunnon ryyppyillat eivät hänen seikkailunhimoaan täyttäneet. Tosin taistelut entisten kuolonsyöjien kanssa eivät ehkä tulisi olemaan mitään lastenleikkiä, mutta kyllä Lavender aina muutaman raihnaisen luihuisen päihittäisi. Lavender napitti vaaleanruskean trenssinsä auki ja asetti sen tuolinsa selkänojalle.
Nainen tuijotti pöydällä lepäävää korttia epäilevästi ja hetken tuijotettuaan nappasi sen käteensä ja rypisti palloksi. Hermostuneisuus alkoi nostaa päätään. Ehkä pitäisi vain siirtyä työn pariin, sitä tehdessä ympäröivä maailma ja aistit aina hämärtyivät. Hän tuli usein lempikahvilaansa kirjoittelemaan ja sitä myötä hän oli työpaikkansakin saanut. Mukava kahvilanpitäjä oli jutellut Lavenderin kanssa useina niistä iltapäivistä, kun tämä oli tullut luomaan paperille tarinoita ohikulkevista ihmisistä tai sitten vain kahvilan kanelikahvista, joka jo sinänsä oli kahvilamaailmassa vanha juttu, mutta silti aivan mainio aihe typerään novelliin. Senkin Lavender oli kertonut vanhalle miehelle, mutta tämä oli vain nauranut ja tarjonnut neidille työtä.
Lavender hymyili muistoilleen ja asetti kynänsä puhtaalle paperille. Vielä näin vuosienkin jälkeen tuntui oudolta pidellä lyijytäytekynää sulan sijasta. Puhumattakaan sitten sormien lepuuttamisesta tietokoneen näppäimistöllä.
Lavender ei ollut ottanut mukaan vanhaa kouluaikaista päiväkirjaansa turhan tähden. Hän oli jo viikon ajan kypsytellyt mielessään novelli-ideaa, johon hän liittäisi yhteen paloja menneisyydestään ja nykyisyydestään. Hän ei ollut vielä saanut kuitenkaan mitään aikaiseksi, mutta siinä odotellessaan salaperäistä yhteydenottajaansa saapuvaksi, olisi mitä paras hetki aloittaa.
Lavender suttasi hieman paperin yläkulmaa kuin varmistaakseen, toimisiko kynä, ja painoi sen sitten sopivaan paikkaan ja aloitti kirjoittamisen.
Minä olen muuttunut. Olen muuttunut niin täydellisen, täydellisen kivuliaalla, mutta silti niin oivallisella tavalla, että on vaikeaa määritellä, onko muutos ollut oikeastaan edes kovin tähdellinen. Onko parempi olla kyyninen kuin idealisti? Ylenkatsoa maailmaa sillä ”minä olen jo nähnyt tämän kaiken” –tavalla, vai rynnätä jokaiseen asiaan aivan kuin ne olisivat ihan uusia ja ihmeellisiä? Luulen, että kallistun idealistin puoleen.
Eikä minusta paatunutta ole tullutkaan. Ehkä vain hieman entistä väsyneempi. Asun pahamaineisessa korttelissa, ja joka aamu viiden aikaan minä nousen natisevalta sohvalta, avaan ikkunan ja yritän aamukäheällä äänelläni keskeyttää kulkukissojen aamukonserton. Onnistunko? En tietenkään. Ja silti aamu aamun jälkeen unelmoin aina siitä, että joskos tämä olisi vihdoin se aamu, jolloin minäkin saan ääneni kuuluville.
Lavender sipaisi verhon lailla tekstin ulkomaailmalta peittäneet hiuksensa sivulle ja silmäili tekstinsä läpi. Hän pudisteli päätään. Kaikenlaista soopaa sitä tulikin suollettua inspiraation ollessa pahasti kateissa.
Nuori nainen antoi silmiensä hajamielisen katseen vaellella ympäri kotoisaa kahvilaa. Ovi kävi aina tasaisin väliajoin ja useimmat sisään astujat olivat vakioasiakkaina toimivia vanhuksia, jotka nyökkäsivät tai hymyilivät lempeästi Lavenderin suuntaan. Kaikeksi onneksi Lavender näytti selvästi muidenkin silmiin kiireiseltä kirjoitustöidensä kanssa, joten ainakaan siihen mennessä kukaan ei ollut tullut vielä rupattelemaan. Ei sillä, Cecelia ja Ruth eivät olleet vielä saapuneet. Jopa Parvati, joka yleensä keskusteli mielellään vanhemman sukupolven kanssa, oli sitä mieltä, että rouvat olivat varsinainen maanvaiva. Kenties kaksi rasittavinta rouvaa, jotka olivat kuunaan Englannin kamaralle astuneet. Kello tosin näytti vasta kolmea, ja rouvat saapuisivat tuttuun tapaansa teelle ja leivoksille vasta parin tunnin kuluttua. Onneksi niin, sillä he, jos ketkä, olivat omiaan kauhistuttamaan sitkeimmänkin ihailijan kauas pois. Ei sillä, että Lavender olisi edes toivonut kutsun lähettäjän olevan hänen innokas ihailijansa.
Lavenderin katse lipui samettipäällysteisten tuolien ja muutaman ihmisryppään ohi pysähtyen baaritiskille. Kahvilanomistaja Mitchell vihelteli ja Lavenderin katseen huomatessaan iski tälle silmää. Mies näytti hyväntuuliselta puuhaillessaan verkkaisesti askareidensa kimpussa.
Mitchell oli vanha, samettisilmäinen, jo yli keski-iän ylitse ennättänyt mies ja Lavender oli laskenut kaikki arvet tämän kämmenistä, joissa iho oli erityisen paksua. Mies oli omalla tavallaan karismaattinen naururyppyineen ja tästä sai jotenkin kummasti sellaisen kuvan, että tämä piti kaikkea – koko elämää, yhtenä suurena vitsinä. Hän oli sellainen mies, jonka seurassa oli helppoa rentoutua mutta mielestään ei silti saisi pois sitä tiettyä tunnetta, aivot vain tolkuttaisivat jatkuvasti: ”Tuo mies pitää sinua jollakin tavalla pilkkanaan.”
Eikä Lavenderilla ollut käynyt hyvä onni vain siinä, että hänen työnantajansa oli mukava – Mitchell oli leppoisan luonteensa lisäksi parantumaton tarinaniskijä. Tämä auttoi usein Lavenderia novelliensa kanssa ja tämän avusta olikin tullut varsinaisen korvaamaton osa kirjoitusten viimeistelytöissä. Jo vain kuunnellessaan Mitchelliä, Lavenderin elämänkatsomus avartui huimasti.
Lavender laski katseensa takaisin tekstiinsä ja sekoitti maitokahviaan mietteisiinsä uponneina. Ehkä hänen pitäisi vihdoin aloittaa päiväkirjaan perehtyminen? Lavender halusi vältellä toimintoa viimeiseen asti. Kuten useimmat muutkin, Lavender väheksyi omia kirjoituksiaan ja huomionhakuisen kuusitoistavuotiaan itsensä kirjoittama teksti saisi hänet vain tuntemaan myötähäpeää. Varsinkin päiväkirjan kirjoittaminen oli ollut naiselle aina jotenkin vaikeaa – joko hänestä tuntui, että hän kuvasi kaiken tekopyhän yltiöpositiivisena; jos hän yritti kirjoittaa realistisesti, tekstistä tuli vain tylsää, ja jos hän kirjoitti dramaattisesti, tekstistä tuli.. no, dramaattista. Liian dramaattista. Elämäntuskaista tekstiä, josta oli selvästi maistettavissa nuoren kädenjälki.
Lavender otti vanhan päiväkirjan käteensä ja selasi peukalollaan nopeaan tahtiin, pysäyttäen sormen liikkeen umpimähkään. Nainen iskosti silmiensä katseen päättäväisenä kellastuneeseen ja hieman rispaantuneenkin sivuun – ja punastui helakasti huomatessaan sivun ylälaitaan raapustetun päivämäärän. Lavender vilkuili ympärilleen kahvilassa melko syyllisen näköisesti, ja painoi sitten päänsä alas. Kädet lennähtivät melkein automaattisesti peittelemään sivujen reunoja tavalla, joka oli aina kouluaikoina toiminut näköesteenä uteliaille katseille. Lavender häkeltyi itsekin omasta reaktiostaan ja vaihtoi käsiensä asentoa. Humoristista, piilosta irvailevaa tyyliä, kuusitoistavuotiaan kirjoituskokeiluja. Ja mistä aiheesta! Tosin, kaikki hänen kuudennen luokan syksyn kirjoituksensa kietoutuivat pääosin siihen aiheeseen, vaikka hän aluksi olikin yrittänyt sen ensin peittää varjoihin kirjoittamalla kaikesta muusta. Punnittuaan nolona asentoaan uudelleen, nainen aloitti tekstin lukemisen nojaten samalla kämmeniinsä.
15.9.1995
Voi pyhä Merlin. Voi pyhä, pyhä, pyhä, pyhä…Merlin. Mitä minulle on tapahtumassa? Olen varmasti seonnut. Tämä ei lopu koskaan! Luulin kuitenkin voivani tehdä jotakin asialle. Eilen sitten pyysin Terryä vähän avittamaan. Tiedustelin, että voisiko hän kenties hymyillä minulle seksikkäintä hymyään samalla kun minä tuijottaisin hänen silmiinsä jonkin aikaa. Terry oli vähän ihmeissään, mutta tarttuikin sitten kysyessään aivan epäolennaiseen asiaan (niin kuin pojat yleensä.) Hän ei kysynyt syytä siihen, vaan tokaisi vain: ”Mikä on jonkin aikaa?” Vastasin siihen, että niin kauan kuin on tarpeen. Ajattelin sen nimittäin ehdottomasti toimivan!
Se ei toiminut. Tuijotettuani poikaparkaa silmiin kymmenettä minuuttia minun täytyi luovuttaa, ja uskon Terrynkin olleen mielissään, sillä hänen leukaperänsä olivat varmasti jo väsyneet siihen tauotta hymyilemiseen. Pointti oli kuitenkin, että vaikka olisinkin tuntenut ihan pienen värähdyksen vatsanpohjassani, se tunne ei kadonnut yhtään mihinkään. Enkä tuntenut mitään järisyttävää, joka sinänsä on jo melko huolestuttavaa. Parvatin asteikoilla varmasti jo sen verran huolestuttavaa, että minun pitäisi painua mahdollisimman nopeasti tutkituttamaan pääni. Mutta minä tulen selviytymään tästä ihan itsekin. En varmasti ole rakastunut…en voi edes sanoa sitä tässä. Mitä jos joku lukisi tätä? Eikä se sitä paitsi varmasti ole totta, en ole testannut vielä kaikkien mahdollisten komistusten lumovoimaa. Varmasti joku onnistuu saamaan aikaan väristyksiä vatsanpohjaani. Kuka olisi vuorossa seuraavana?
16.9.1995
Valitsin Dean Thomaksen. Siitä ei tullut mitään. Deanin silmät rävähtivät kiinni ja pää vajosi pulpetille, ja aikaa oli kulunut silloin vasta neljä minuuttia. Kun minuutteja oli kulunut kuusi, Dean alkoi kuolata.
16.9 klo 14
Seamus Finnigan, , Ernie Macmillan ja Colin Creevey.. (??) Sekä lukematon määrä muita. Jopa yläluokkalainen Marcus Cullen.
Ehkä minun on edes turha mainita, ettei toiminut. Mainitsin silti.
16.9 klo 15
NEVILLE LONGBOTTOM! Käytävillä kuulemma kiertää huhu, että jos jokainen koulun oppilas ei käy tuijottamassa minua silmiin niin kauan kunnes minä laitan leikille lopun, tapahtuu kamaluuksia. Huoh. Siltä huhulta minä kyllä katkaisen siivet. Oikeastaan katkaisin jo, mikäli Nevilleen on luottaminen. Jouduin vakuuttamaan pojalle, että huhu on ehdottomasti huhu, eikä missään muodoissa todenmukainen sellainen. Tarjosin hänelle muutaman sirpin, jos hän lupaisi auttaa minua sen perumisessa. Hän ei ottanut rahojani vastaan, mutta lupasi tehdä parhaansa.
Ja perääntyi katse visusti kasvoissani. Tein piruuttani äkillisen hyökkäysliikkeen poikaparkaa kohden, jolloin tämä kaatui rähmälleen ja kaatoi huikean korkean kirjapinon nurin huoneen nurkasta. Huoh.
16.9 klo 15.05
McGarmiwa oli ilmeisesti juuri lajitellut sen pinon. Kymmenen pistettä pois Rohkelikoilta.
16.9 klo 16
VOI PYHÄ MERLIN SENTÄÄN!! Onneksi en satu olemaan Parvati, olisin nimittäin jo tässä vaiheessa kiljunut keuhkoni irti. Pyörtynyt. Tai pikemminkin mennyt tajuttomaksi.
Draco Malfoy. Kyllä, päiväkirjani, kuulit oikein! Mitä ilmeisemmin hänkin oli kuullut jonkinlaisia huhuja minusta, mutta mitään hän ei suostunut paljastamaan. Ei hän ainakaan pelokkaalta näyttänyt, joten voin vain kummastella, minkälainen juoru sitä tällä hetkellä on lähtenyt liikkeelle. Onko se nyt niin kovin outoa, jos yhtäkkiä pyydän poikia tuijottelemaan silmiäni? No. Niin. Ehkäpä se sitten on. Mutta mikä pahinta, en tuntenut kiemurtelua vatsanpohjassani. Pienintäkään kuolatippaa poskellani.. En edes perhosentoukkaa mahassani! Tämä on karmaisevaa. Tarvitsisin kunnon läpsäytyksen kasvoilleni. En reagoi mitenkään Draco Malfoyn itserakkaaseen, mutta niin pahuksen kiehtovaan virnistykseen, mutta kun ajattelen sen…hänen, kasvojaan, mahaani tekee hyökkäyksen oikea perhoslauma. Eivätkä perhoset liiemmin edes liiku lajitovereidensa kanssa, joten tämä alkaa olla jo melko pelottavaa. Ehkä olen joutunut siihen vanhaan jästien kauhuelokuvaan, jonka katsoimme pari vuotta sitten jästitiedossa. Mikähän se oli nimeltään? Siinä oli kamalasti perhosia. Joka tapauksessa se oli hemmetin pelottava, ja minä olisin halunnut mieluummin katsoa Titanicin, joka Hermionen mukaan on rakkauselokuva.
Ups. Professori Kalkaros lähestyy minua kasvoillaan mitä pahinta enteilevin ilme. Täytyy lopettaa.
16.9 klo 17
Kolmesataa pistettä pois Rohkelikoilta, provosoivan käytöksen, Tylypahkan miespuolisten jatkuvan häirinnän (joka vaikuttaa suoraa heidän opiskelumenestykseensä), ja ilmeisten haaremin perustamisaikeiden tähden. Selvä. Ehkä minun olisi parasta lopettaa.
17.9 klo 03.02
Kyyneleet juovittavat kasvojani yhä! Tuskin kykenen kirjoittamaan, kynä tärisee kädessäni, mutta siitä lisää myöhemmin.
Kyselin Hermionelta vähän lisää Titanicista. Kuten olinkin arvellutkin, Hermione kertoi pääosaesittäjän olevan hyvin komea jästimies. Haa! Jouduimme raahautumaan Kolmeen Luudanvarteen sitä katsomaan, kuten silloin muinoin, kun katsoimme koulutunnilla sen hirvittävän elokuvan. Emme tosin raahautuneet, me livistimme salaa. Siitä on tosin tullut jo melkoinen tapa perjantaisin kaikille viidesluokkalaisista oppilaista ylöspäin, joten siinä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä. Hermionen en vain olettanut suostuvan, mutta mitä ilmeisemmin hänen salainen paheensa onkin romanttiset elokuvat! Kuinka.. epäodottamatonta. Kuitenkin, ravintolassa on oikein mukava pieni takahuone, jossa säilytetään televisiota jästitiedon oppitunteja varten. Jouduimme tosin maksamaan Matami Rosmertalle sen käytöstä. En tohdi edes kirjoittaa summaa tähän, päätäni alkaa särkeä. Se oli kuitenkin ehdottomasti sen arvoista. Joimme liikaa kermakaljaa. Ja myöhemmin myös tuliviskiä, kun sisään eksyneet Dean ja Seamus liittyivät seuraamme. Matami Rosmerta oli juorunnut heille olinpaikkamme. Nainen oli kuitenkin hyvällä tuulella huijattuaan meiltä niin kovasti rahaa, joten hän suostui tarjoilemaan meille salassa.
Jack, miespääosan näyttelijä, oli ehdottoman viehättävä. Taisin rakastua häneen. Ainakin näin hiprakassa minusta tuntuu siltä. Se on ehdotonta edistystä! Miksikö sitten itken? Ehkä oletkin nähnyt kyseisen elokuvan? Sitten varmasti ymmärrät syyn alakulooni. Aivan niin, päiväkirjaseni. Jack on kuollut.
17.9
Minulla ei ole krapulaa, mutta Parvatilla ja Hermionella on! Hermionella! Menenpä nauramaan heille. Mikä säälittävä kaksikko. Tänään on vieläpä Tylyahon viikonloppu!
17.9 klo 13
Tulin juuri suihkusta. Kiusasin hetki sitten Parvatia ja sanoin tuovani hänelle tuliviskiä krapularyypyksi, mikäli onnistuisin kuljettamaan pullon sisälle linnaan. Parvati kumartui lauseeni jälkeen sängystään ja yritti oksentaa kippoon, jonka kotitonttu oli hänelle niin ystävällisesti toimittanut. Parvatin sihti on surkea.
17.9 klo 19
Lähdin Tylyahoon yksin, mutta takaisin palasin Ron Weasleyn sekä Harry Potterin kanssa, jotka niin ystävällisesti tarjoutuivat kantamaan suurta Hunajaherttuan makeislaatikkoa. Parvatin ja Hermionen krapularuokaa. Taidan olla varsinainen kiltteyden huipentuma. Jos sinulla olisi silmät, saattaisit jopa nähdä pääni yllä leijailevan sädekehän.
19.9
Anteeksi, etten kirjoittanut eilen, mutta tapahtui niin kovasti kaikkea sellaista, etten ehtinyt hiljentymään yksikseni. Tai siis kaikkien muiden mielestä jotakin tapahtui, minun näkökulmasta ei oikeastaan tapahtunut mitään muuta kuin Parvatin räpätystä ja kaikkea hyvin epäolennaista..ja valheellista. Mutta kuitenkin, sain loistoidean. Nimittäin sellaisen, jonka avulla saisin huomioni pois kokonaan…hänestä, joka aiheuttaa perhosia mahanpohjaani. No, asiahan on sillä tavalla, että on hyvin mahdollista, että Ron Weasleysta on tulossa suosittu hänen uuden huispausasemansa johdosta. (Minä: Jipii!). Keksinpä sitten, että voisin olla ”ihastunut” Roniin. Tämä loistava idea putkahti päähäni samaisella hetkellä, kun olin Parvatin kanssa pienoisella happihyppelyllä linnan pihamailla ja me törmäsimme Roniin ja Harryyn. Taisinpa siinä sitten hieman flirttailla Ronille. Hymyilin sädehtivästi ja kaikkea muuta sellaista, Ron oli tietysti ihastuksissaan. Olen niin karismaattinen.. Tietysti heti poikien ohitettua meidät Parvati rupesi kärttämään syytä käytökseeni. Liioittelin ehkäpä liikaa, mutta asia eteni sitten siihen, että huomenna aloitamme jonkinlaisen iskemisoperaation, jolla ei ole vielä nimeä. Päädyimme muuten katsomaan koelentoja. Ron pääsi pitäjäksi, ja nolostuttava kiljuntani saattoi olla osasyy siihen, että hän pärjäsi niin hyvin. Hän näyttää oikeastaan melkoisen suloiselta sillä lailla korvat punaisina. Voisin itse asiassa ihastua siihen poikaan.
19.9 klo 18
Oi voi. Alkutekijöissään taas. Törmäsin tänään häneen. En kuvainnollisesti, vaan ihan oikeasti. Pudotin kirjani maahan, ja jähmetyin tietenkin itse kuin mikäkin suolapatsas, kun hänen ihanan hedelmäinen tuoksunsa lehahti tuoksuteltavakseni. Hän keräsi itse avuliaasti kirjani. Ojentaessaan hän kosketti minua käteen ja katsoi suoraan silmiini. Intensiivisesti. Suoraa. Silmiini. Olin sulaa vahaa ja tuskin kykenin edes kiittämään.
Ja aurinko paistoi hänen hiuksiinsa.
19.9 klo 20
Lavender Brownille ei hemmetissä tälläistä tapahdu. Suostuisikohan Harry auttamaan minua? Ei, ei enää tuijotuskisoja, mutta hänhän voisi pyytää sitä..Doddya? Vai Dobbyko se oli? Vaikka olenkin saanut selvitettyä päätäni hitusen, ajatukseni kulkevat yhä melko tahmeasti. Kuitenkin, se kotitonttu on Harryn mukaan melkoinen itsensäkiduttaja.. Jos Harry käskisi, pystyisiköhän Dobby kohdistamaan itseinhonsa minuun? Tarvitsen kipeästi mojovaa paistinpannun iskua päähäni.
Lavender havahtui käen kukuntaan. Lavender oli ollut syventyneenä lukemaansa niin, että hänen muut aistinsa olivat ikään kuin turtuneet - vanhanaikaisen seinäkellon kovaääninen tikitys vaimennut ja puheensorina vaikuttanut kaukaisemmalta, kuin unessa. Kanelintuoksuinen kahvila oli tyhjennyt hiljalleen.
Huomattuaan Lavenderin heräämisen tämän keskittymishorroksesta, Mitchell heilautti naiselle kättään leppoisasti kuin kehottaen tätä jatkamaan, kyllä hänellä siivottavaa riittäisi. Lavender nosti kätensä siemaistakseen kahviansa. Se oli kylmää, kuten olettaa saattoi.
Nainen huokaisi liikuttaessaan sormiaan pitkin päiväkirjansa kellastunutta sivua, keveästi, melkein haikealla tavalla. Kuin toivoen, että päiväkirja voisi viedä hänet takaisin nuoruusaikoihin. Lavender siristeli silmiään nähdäkseen auki olevan sivun viimeiselle riville kirjoitetun lauseen. Teksti oli hyvin pientä.
19.9 23.55
Minä en saa unta.
Lavender tunsi poltteen silmäkulmissaan. Kuinka pieni lause saattoi tuoda mieleen niin paljon muistoja?
Yhtäkkiä Lavender vaistosi kahvilan tunnelman muuttuneen täysin. Seinäkellon tikitys oli vaihtunut salaperäiseksi kilinäksi, joka kuulosti Lavenderin korviin joulun enkelikellolta. Sade tuntui yltyneen lasia vasten, ja Lavenderin selkäpiitä alkoi – ei, ei karmia, vaan pehmeästi kutittaa. Jos Lavender olisi jästi, hän olisi voinut kertoa tunteneensa jotakin yliluonnollista. Hän ei kuitenkaan ollut. Lavenderin sisällä läikehti mukavasti ja hyvin kotoisasti. Ilma oli täynnä mitä erikoislaatuisinta taikaa.
Lavender katsahti nopeasti Mitchelliin, mutta naisen oli pakko laskea katseensa, jottei olisi purskahtanut nauruun. Miehen katse kuvasti mitä suurinta hämmennystä. Hymy vänkäsi Lavenderin suupielissä, halusi jo tulla esiin.
Yhtäkkiä, aivan odottamatta, joku laski kätensä Lavenderin käsivarrelle. Lavender säpsähti, nostaen katseensa.
Eikä hänen olisi kovasti kasvojansa pitänyt kohottaa. Lavenderin edessä seisova nainen – vanhus, oli nimittäin melkoisen lyhyt, vain noin puolitoistametrinen. Tämä oli pukeutunut purppuraiseen kaapuun ja tämän silmät tuikkivat lempeästi, niin tyynellä tavalla, että siihen pystyivät vain sellaiset silmät – sellainen ihminen, joka oli nähnyt ja kokenut suuria asioita.
Vanha nainen puristi Lavenderin kättä vielä kerran, ja samassa hetkessä tämä olikin jo kadonnut. Lavender rypisti paperin auki ja vasta luettuaan sen, muisti uudestaan saapumattomaan vieraan.
Paperinpalasen sisältö sai naisen mitä ilmeisimmän paniikin valtaan. Tämä nappasi vain takkinsa ja horjui sitten ulko-ovelle, heilauttaen vain nopeasti kättään kahvilanomistajalle, pyörällä päästään. Oveen kiinnitetyt tiu`ut helisivät kovaäänisesti, kun Lavender syöksyi ulos.
Hän seisoi ulkona pitkään, pukematta takkiaan, antaessaan kasvoillensa valuvan veden virkistää aistejansa ja selkeyttää ajatuksensa. Kun Lavender tunsi olevansa tarpeeksi vahva kävelemään, hän lähti liikkeelle, nostaen hupun päähänsä. Korot kopisivat valtoinaan vettä valuvalla asvaltilla, pisarat pilasivat kalliin nahkan ja saivat jalat liukastelemaan. Lavender ei välittänyt. Hän oli aivan pyörällä päästään. Mutta pakkohan sen oli olla totta. Lavenderikin täytyi se itselleen myöntää.
Kortissa oli puhuttu tuutulaulusta, oli pyydetty anteeksi sitä, että ei ehditty paikalle, oli allekirjoitettu ystävyydellä. Vanhan rouvan silmät olivat olleet suuret, vaaleansiniset ja ulkonevat.
Lavender osui korkealla korollaan kunnon vesilätäkköön ja kiljaisi pelästyksestä koronsa lipsahtaessa. Hän onnistui juuri ja juuri estämään kaatumisensa. Lavenderin sydän hakkasi tuhatta ja sataa. Mikä sitä tyttöä oikein vaivasi? Oliko se alkanut käyttää huumeita tai jotakin? Vastaus oli tietenkin ei. Hän olisi tarpeeksi outo kyetäkseen tällaiseen ihan muutenkin. Mutta miten toinen kehtasi? Kaikkien näiden vuosien jälkeen?
Mutta kun Lavender jatkoi kävelyään ja korot asettuivat asvaltille taas oikealla tavalla, hän tunsi kummallisen möykyn aukeavan rinnassaan ja hän pystyi taas hengittämään kunnolla, ensimmäistä kertaa vuosiin. Hän pystyi ensimmäistä kertaa myöntämään sen, ja oi, kuinka vapautuneeksi se hänen olonsa tekikään. Lavender oli vihainen Luna Lovekivalle. Ihan pahuksen vihainen.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Komsui? ^^
