nimi: Täydellinen ikiteini täydellisessä elämässään
kirjoittaja: Jessica
beta: ei ole
ikäraja: sallittu
fandom: Twilight
paritukset: Renesmee/Jacob
genre: drama / angst
disclaimer: Ei, ikävä kyllä en omista tekstissä esiintyviä hahmoja, enkä muutakaan, minkä tunnistatte Twilight-kirjoista - en siis juuri mitään. En myöskään saa tästä mitään rahallista hyötyä.
warnings: ei
summary: Tietenkään kenellekään ei ikinä, missään tapauksessa tule mieleen kysyä jopa minulta itseltäni, mitä tästä kaikesta ajattelen.
A/N: Nessie vaikutti Aamunkoissa niin täydelliseltä, että oli sitten pakko tehdä tällainen. Voisiko saada kommentteja, jos oikein kauniisti pyytää?
Ihan kirjaimellisesti syntymästäni lähtien minua on kohdeltu kuin mitäkin jumalatarta, maailman kahdeksatta ihmettä, kaikkein kalleinta ja täydellisen ainutlaatuista timanttia koko maailmankaikkeudessa. Ensimmäinen muisto kohdun ulkopuolisesta maailmasta on isäni palvova katse hänen nähdessä tyttärensä ensi kertaa. Saanemme siis unohtaa täysin ne viikot, jolloin suurin osa olemassaolostani tietoisista vampyyreista ja ihmissusista olisi ollut valmis repimään aina niin täydellisen vartaloni mikroskooppisen pieniin osiin ellei se suunnitelma olisi edellyttänyt äidinkin tuhoamista. Äidin, joka oli jo ihmisenä niin väärälle aikakaudelle syntynyt ja naiivi, ettei kertaakaan harkinnut aborttia huolimatta käytöksestäni, jota saattoi hyvinkin kuvailla adjektiivilla hirviömäinen. Ja tietysti hänen puolellaan oli aina ja iänkaikkisesti oman etunsa muiden edelle asettava Rosalie Hale, joka omien sanojensa mukaan tiesi aina minusta tulevan yhtä virheetön kuin peilikuvansa, jota tuijottaa edelleenkin vähintään kaksikymmentäviisi tuntia vuorokaudesta.
Kun minut sitten erinäisten halpiskauhukirjoista varastettujen kohtausten jälkeen oli saatettu maailmaan, todellinen neiti pikkuprinsessa -elämä vasta alkoi. Kaikki ihastelivat kauniita, isältä ja isoisältä perittyjä kiharoitani ja silmiä, joiden ansiosta vanhempani eivät joutuneet kokemaan musertavaa surua äidin vampyyriyden myötä menettämien suklaasilmien vuoksi. Varsinainen tragedia siitäkin olisi tullut, onneksi en joutunut sellaista näkemään. Ja jos pelkästään tästä syntyi sellainen ihastusten kuoro, voi vain kehitellä painajaisia siitä, millaisen haloon isäni ihmisaikojen kuuluisat smaragdisilmät olisivat aiheuttaneet. Kuulemma olin maailman kaunein, ihanin, suloisin ja hyväkäytöksisin lapsi ikinä, ihan kuin sitä olisi minulle tarvinnut edes kertoa. Kyllä yliälykkään pikkulapsen aivoni kykenivät tekemään suhteellisen tarkkoja päätelmiä sen perusteella, kuinka suuren ajan päivästä ympärilläni olevat ihmiset kuluttivat minun tuijottamiseeni tai miten he minua puhuttelivat. Kas kun eivät käyttäneet nimityksiä teidän korkeutenne tai prinsessa Renesmee. Enkä edelleenkään käsitä, mistä äitini on voinut keksiä minulle niin karmean nimen - tai miten hän on voinut ensin koko universumi, sitten vasta minä -ajattelumallinsa huomioon ottaen pilata yhdenkään olion elämää sillä hirvityksellä.
Statukseni ei huonontunut siitäkään, kun Italian väki tuli meitä tervehtimään, päin vastoin. Luojan kiitos perheeni hysteerisesti keräämien todistajien joukossa oli edes muutama, jotka suhtautuivat minuun terveen varautuneesti. Tietääkseni kykyihini ei kuulu ympärivuorokautinen sekä elävien että elävien kuolleiden puolivampyyrimangneettina olo.
Koska kasvoin koko niin sanotun lapsuuteni normaali-ihmistä nopeammin, sai Alice taas yhden tekosyyn vaihdella asukokonaisuuttani monta kertaa päivässä. Vieläkin muilla on tapana kokoontua söpösti olohuoneeseen selailemaan vielä söpömpiä valokuvia minusta ties mitä vaatteita ylläni. Ovatkohan he koskaan sattuneet kuulemaan sellaisesta varoituksesta, että liika kehuminen saattaa nostaa myös itsetunnon hiukkasen turhan korkealle?
Jacob, uskollinen seuraajani minne tahansa taas on ollut aivan oma lukunsa alusta asti. Tiedän hänen vihanneen minua vielä silloin, kun olin sikiönä äidin sisällä, vielä sittenkin, kun isäni siirtyi mittavaan ihailijakaartiini kuultuaan ajatukseni, joita julma maailma ei vielä ollut ehtinyt saastuttaa. Kuitenkin, katsottuaan minua varmasti vieläkin äidinroolista haaveilevan Rosalien sylissä, oli hän kuin pässi rautaketjussa marionettinarut jäsenissään, täysin minun vallassani. Sinänsä sääli että hänet on tavallaan pakotettu tähän, mutta myötätunnon tunteet häntä kohtaan haipuvat mielestäni varsin nopeasti, kun näen hänen katsovan minua kuin kliseisimmän rakkausromaanin päätöskohtauksessa potenssiin kymmenen. Ja koska alfa-Jake on niin peruuttamattoman rakastunut minuun, kaikki tietenkin olettavat minun olevan yhtä sairaan sidoksissa häneen. Koska juuri sairasta se on. Koko ajatuskin täysin jonkun toisen vallassa olemisesta, se ettei ikinä pysty sanomaan sille toiselle yhtä ainutta vastalausetta tai edes -sanaa, on kerta kaikkisen kuvottava. Jos jollain lailla tässä ylipitkässä elämässä on rakastuttava, valitsen mielummin sen perinteisen vaihtoehdon.
Tietenkään kenellekään ei ikinä, missään tapauksessa tule mieleen kysyä jopa minulta itseltäni, mitä tästä kaikesta ajattelen. Olen kaunis - jokainen tyttöhän sitä tahtoo, ja hakkaan kaikki anorektikkohuippumallit mennen tullen. Minulla on täydellinen perhe - kyllä, elämänihän on ihan unelmaa joutuessani asumaan itseni ikäisten vanhempien kanssa, jotka minimaalisesta ikäerostamme huolimatta suojelevat minua kuin olisin kokonaan enkä vain puoliksi ihminen. Isäni tietysti tarvitsee jotain tekemistä täyttämään sen ajan, jonka ennen syntymääni käytti äidistä huolehtimiseen, mutta itse äitiä - ja muuta perhettä, joka myös on tässä naurettavuudessa mukana - en käsitä. Minulla on maailman ihanin poikaystävä, oikein vuosituhannen ykkösrakkaustarina. Niin, olisiko ihan liikaa pyydetty, että minullekin olisi annettu se valinnanvapaus, joka tietääkseni kuuluu kaikkien perusoikeuksiin? Eipä tietenkään, sen sijaan elämänkumppanini täytyi olla päätetty heti ollessani muutaman minuutin ikäinen. Mutta leimautuminenhan on niin ihanaa, niin romanttista, ei tarvitse ikinä pelätä pettämistä, eroa, vain auvoisaa yhteiselämää alusta loppuun. Kyllä, jos molemmat osapuolet sattuvat tuntemaan samoin, mutta entä jos ei? Sanotaan, että leimaututunut muodonmuuttaja on kumppanille juuri sellainen henkilö mitä tämä ikinä tarvitsee, olen itse todistanut kyseisen faktan aivan epätodeksi. En todellakaan tarvitse ylisuojelevaa, mustasukkaista, seurustelukumppanistaan liian riippuvaista rakastajaa tai minkäänlaista rakastajaa ylipäätään. Jos ne intiaanitarut, jotka muistan aivan liian hyvin ties monenko kuuntelukerran ansiosta, puhuisivat täysin totta myös leimautumisen osalta, ei Jacobin kuuluisi haluta itselleen tappokatsetta joka kerta, kun joku miessukupuolta edustava olento edes vilkaisee minua. Ehkä minun pitäisi kietoa huoneeni lakanavarasto ympärilleni jotta kaikki olisivat tyytyväisiä, mutta niin pitkälle itsekunnioitukseni ei sentään anna mennä.
Eli kyllä, elämäni on tuhat kertaa täydellistä parempaa myös kulissien sisäpuolella.
