// Alaotsikko: Rose/Scorpius
Nimi: Varpaat irti hangesta
Kirjoittaja: Momo
Ikäraja: K-11 //zougati muokkasi vastaamaan uusia ikärajoja
Genre: drama & fluffy
Summary: Hieman ennen ja paljon jälkeen 19 vuotta myöhemmin -pätkän: toisen sukupolven kouluelämää Rose Weasleyn näkökulmasta
A/N: En mä osaa kirjoittaa kuin uudesta sukupolvesta. Kelmit, Harryn kouluaika? Liian monimutkaista. Kukaan ei voi tietää, miten elämä Kuoleman varjeluksista eteenpäin sujui, joten minä hoidan sen mielelläni.
Osa 1.
Kesän viimeisinä päivinä aika äkkiä pysähtyi. Kirjat oli läpiselailtu ja kaavut laskostettu. Arkku oli lukittu, kun isä oli neljännen kerran saanut Rosen kiinni yrittämästä pakata siihen Jamesin vanhaa Nimbus 3000:sta. Rose oli alkanut nähdä toistuvia painajaisia, joissa piileskeli Hagridin mökissä milloin ylikasvaneelta mantikorilta, milloin Hagridilta itseltään. Hän ei kuitenkaan ollut ainoa, joka oli alkanut käyttäytyä hieman pakkomielteisesti.
”Albus ei ole syönyt aikoihin”, James kertoi hyväntuulisena heidän samoillessaan Hienojen Huispausvarusteiden hyllyjen välissä viikkoa ennen koulun alkua. ”Saati nukkunut. Hänellä on silmäpussit kuin Mundunguksella.”
”Äiti on huolissaan, muttei hänkään ihan kunnossa ole”, pikkuinen Lily puuttui puheeseen alavasemmalta. ”Eilen, kun juoksin päin hänen palkintohyllyään ja hänen maaliennätyspokaalistaan irtosi korva, hän vain hymyili minulle ja tuijotteli vanhoja valokuvia. Ihan kuin silloin Georgen ja Angelinan häissä, kun hän ja Fleur olivat juoneet liikaa hehkusimaa ja–”
”Lapset?”
”Äiti”, James hymyili aavistuksen liian aurinkoisesti naiselle, joka näytti juuri ilmestyneen heidän viereensä tutkimaan Fleetwoodin puolihimmeän kahvavahan tuoteselostetta.
”Me lähdemme nyt - kotiin”, Ginny sanoi uhkaa äänessään ja kahmaisi tytärtään kädestä. Lily ja James väläyttivät Roselle hämmentävän samanlaiset virnistykset ja katosivat aurinkoiselle kadulle. Rose seurasi heidän loittonevia selkiään apoteekille asti ja valahti sitten istumaan huteralle puujakkaralle ontto hymy edelleen huulillaan. Montako päivää lähtöön oli? Kuusi, vieläkin kuusi? Alle viikko, äiti olisi rauhoitellut. Yli viisi päivää, Hugo olisi ilmoittanut ylpeänä laskutaidostaan. Elämän pituinen aika, Rose tiesi.
Hän oli odottanut Tylypahkaan pääsyä siitä asti, kun Victoire oli tullut ensimmäisen kerran kotiin jouluksi. Hän muistaisi sen vielä kauan: Victoire ja hän Kotikolon ullakolla, ovi lukittuna ja paha henki häädettynä alakerroksiin. Victoiren tärisevä sauvankärki, Siipiirdium lentiusa, lettinauha, joka kieppui hiljaa ilmassa ja pienen tytön suuri kummastus. Victoiren laulava puhetapa, joka kertoi kynttilänvalossa opettajista, oppitunneista, Korpinkynnen oleskeluhuoneesta ja ihanasta Teddystä. Ja huispausotteluista, kaikkein eniten niistä, vaikkeivät ne kertojaa itseään olisi juuri kiinnostaneetkaan.
Rose muisti itsensä jästien toppavaatteissa, joille George ja isä olivat piilossa nauraneet, leluluudanvarrella jalan korkeudella maasta. Muut olivat kohonneet korkeuksiin: viisikymmentä jalkaa, sata jalkaa, sataviisikymmentä jalkaa, ja Rosen saappaiden kärjet hipoivat edelleen hankea.
Hän oli purrut hampaat yhteen ja heittänyt kaadon, se oli lentänyt kauas niitylle ja pyyhkäissyt mennessään ylenkatseellisen virneen Jamesin kasvoilta. Hän oli kuvitellut ylleen punaisen huispauskaavun ja äänen, jonka violetti taikamegafoni kantoi kaikkien korviin. ”Weasley, tunnetun huispaajasuvun nuorin vesa… valmiina ensimmäiseen otteluunsa… ja kaato on irti…”
Nyt hän oli lähdössä. Hän oli valmiina olemaan ensimmäinen ensiluokkalainen tupansa huispausjoukkueessa, niin, kahteenkymmeneenviiteen vuoteen.
”Äiti! ÄITI! Missä minun sauvani on?”
”Keittiön pöydällä. Opettelisit pitämään siitä vähän parempaa huolta!”
”Hermione - Hermione! Missä minun sauvani on?”
”Keittiön pöydällä. Opettelisit pitämään siitä vähän parempaa huolta!”
”Entä missä minun sauvani on?”
”Keittiön…Hugo? Ei sinulla ole -”
”Onko meillä todella aikaa tällaiseen?”
Rose alkoi todella hermostua. Hän oli aloittamassa opintiensä kahdenkymmenenviiden minuutin kuluttua, eikä kukaan näyttänyt edes huomaavan sitä. Ei menneiden muistelua tai itkukohtauksia, vain säntäilyä ympäri asuntoa autonavainten, taikasauvojen ja Hugon perässä. Kun äiti oli viimein kuullut tämän vaimeat avunhuudot ja räjäyttänyt vessan lukon, kello oli viittätoista vaille yksitoista.
”Nyt nopeasti autoon, meillä ei ole kovin paljoa aikaa”, Hermione huikkasi vetäen itkevää poikaa kädestä portaisiin. Hän imuroi taikasauvaansa laastin tämän hartioilta samalla, kun Ron veti Rosen matka-arkkua alakertaan. Tömps, tömps, tömps, tömps, tömps, narsk, tytön maallinen omaisuus vaikeroi.
Älä anna mittalasien olla alimpana”, Rose mutisi itsekseen viilettäessään kapeita puuportaita alas Viistokujalle.
Automatka oli kuin suoraan Rosen pahimmista painajaisista, vaikkakin ilman mantikoria. Isä ei ollut hänestä kovin luotettava kuski, ja äidin ilme kiristyi minuutti minuutilta, täpärä väistöliike täpärältä väistöliikkeeltä. Kun isä viimein pysäköi King’s Crossin rautatieaseman eteen (hämäytettyään ensin kolme jästiä, jotka näyttivät huomanneen vaaleanvihreän Volkswagenin hypähtävän autojonon etumaiseksi ja kaksi, jotka sattuivat paikalle isän noituessa liikennevalot), Hugo ja Rose hurrasivat. Äiti töytäisi Rosen matka-arkun kärryihin ja työnsi sen laiturille. Hugo auttoi hymyilemällä hurmaavasti ohikulkeville jästeille sillä välin, kun hänen muu perheensä solahti läpi erittäin kiinteän näköisestä metallikaiteesta laiturien yhdeksän ja kymmenen välissä ja sujahti sitten itse perässä takapuoli edellä. He tähyilivät Pottereita ihmisjoukosta, kunnes jostain kaikui Lilyn kirkas ääni ja vilahti leiskuvan punainen tukka.
”…tahdon mennä nyt!”
Rose tarttui äitinsä vapaaseen käteen ja he puikkelehtivat kohti tuttuja ääniä. Matka-arkku keikkui rattaillaan ja Rose oli kuulevinaan vaimean kilahduksen. Ei mittalaseja, hän ajatteli taas.
”Missä ne on?” Se oli Albus. Aikaa ei ollut enää paljon, kaikkialla heidän ympärillään halattiin, itkettiin ja noustiin viimein junaan. He pysähtyivät junan viimeisen vaunun eteen ja Hugo nousi turhaan varpailleen.
”Tuolla ne taitavat olla, Al”, Ginnyn ääni kuului usvaverhon takaa. Ensimmäisenä sumun puhkaisi Lilyn vihainen naama, korkeammalla kuin kenenkään muun. Hän istui isänsä olkapäillä ja takoi tätä päähän pienillä nyrkeillään.
”Moi”, Albus sanoi huolestuneen ilmeen kaikotessa hänen kasvoiltaan. Hän oli vielä jästivaatteissaan, ja Rose pakotti kasvoilleen iloisen hymyn. Olisihan vaatteet voinut vaihtaa junassakin, hän mietti. Mitä minä oikein ajattelin? Siksikö kaikki ihmiset katsovat meitä? Hän pakottautui keskittymään ulkomuotonsa sijaan isään, joka yritti juuri sanoa jotain hänelle.
”Jos et ole rohkelikko, me jätetään sinut perinnöttömäksi”, hän ilmoitti hymy suupielessään. Sekin vielä. Mitä jos hänet todellakin lajiteltaisiin jonnekin muualle? Jos hänestä tulisikin luihuinen, kuten James jaksoi lakkaamatta naljailla? Mitä äiti ja isä oikeasti ajattelisivat, ja serkut – Fred ja James ja kaikki olivat Rohkelikossa.
Äkkiä Rosen huomio kiinnittyi vaaleaan mieheen ja poikaan, jotka seisoivat vähän matkan päässä heistä ja muistuttivat vahvasti toisiaan. Pojan katse käväisi Rosessa ja hän rypisti otsaansa. Rose käänsi katseensa ylhäisesti poispäin, mutta katseenvaihto oli kai ehtinyt jo kiinnittää vanhemman miehen huomion, sillä hän nyökkäsi kohti Rosen seuruetta ja patisti poikaansa nousemaan junaan. Rose tunsi, miten hänen korvannipukkansa punehtuivat ja kiitti onneaan siitä, että aamulla oli ollut kiire eikä hän ollut ehtinyt nostaa tummaa tukkaansa poninhännälle. Pojan ilmeessä oli jotain samalla tavalla kummallista kuin Albuksen silloin kerran, kun James oli lukinnut heidät piloillaan Kotikolon luutakaappiin.
”Näkemiin, kulta”, äiti sanoi syleillen Rosea. ”Kirjoita heti, kun pääsette perille.”
”Hei sitten, Rosie”, isä hyvästeli. ”Äläkä unohda, mitä sanoin Scorpius Malfoysta.”
Rose nyökkäsi molemmille, vaikkei hänellä ollut edes aavistusta siitä, kuka oli Scorpius Malfoy. Hän kipusi junaan ja nojautui vielä ulos ikkunasta suutelemaan äitiään poskelle. Läpitunkeva vihellys kaikui veturista, juna nytkähti liikkeelle ja Lily juoksi sen vierellä vilkuttaen lähinnä vilkuttamisen ilosta. Kun asema jäi taa ja usvapilvi kaikkosi, Rose ja Albus istuivat viimein pehmeille penkeille.
”Tylypahka…” Albus mutisi kuin kokeillakseen sanan sointia.
”Täältä me tullaan”, Rose lopetti hymyillen.
”Ehdottomasti”, Albus vakuutti.
Rosen vatsassa kipristi ja hän veti polvensa leukaa vasten. Kuka kumma oli Scorpius Malfoy, ja mitä piti muistaa?
A/N: Tiedän, että Rosesta ja Scorpiuksesta on jo kuultu, mutta älkää säikähtäkö. Lupaan yllättää!
