Title: Se sattuu, mut haavaa ei tee
Author: Odoshi elikkäs minä!
Disclaimer: Rowling omistaa maailman ja hahmot, tarina on omaa käsialaani. Yö omistaa "se kerran kirpaisee" kappaleen
Rating: S
Characters: Harry PoV,Ron,Herm
Genre: angst
Summary: ''Se kerran kirpaisee, se sattuu mut haavaa ei tee.''
A/N: Sain idean yön biisistä
'Se kerran kirpaisee', jota kuunnellassani mietin Harryä.
Laulun sanat vois lähes jokaiselta säkeistöltään sopia hänen matkaansa kostoon kohti Voldemortia.
Tässä siis tulos, itse en ole kovin tyytyväinen, mutta katsotaan lukijoiden mielipiteitä!
*
Harry PoVTaas katson heitä tuossa synkässä aulassa, josta ei raivaamallakaan saanut paljon valoisampaa paikkaa. Edelleen nämä huoneet, tämä talo näyttää pimeyden voimien kodilta. Noilla kotitonttujen päillä reunustetuilla rappusilla näen heidät istuvan päät kumarassa miettien. Tiedän etteivät he enää jaksa tätä. Heitä rasittaa matkata kanssani, mutta en pyytänyt tätä heiltä – varoitin! Mikseivät he ymmärtäneet?
Olen kuullut heidän sanovan monesti, kuinka heitä rasittaa. Toinen heistä pitää sen sisällään, mutta näen sen hänen surullisista kasvoistaan aina, kun toinen sanoo matkan rasittavan, väsyttävän ja uuvuttavan. Silti näen heidät juuttuneena paikoilleen, vaikka kaikki voisi olla toisin. He voisivat mennä takaisin kotiin.
Moni mulle kertoo kuinka rasittaa
kuinka hienoo oiskaan lähteä pois
mut paikoilleen
mä huomaan heidän juuttuneen
vaikka kaikki toisin olla vois
Minä taas jätin vanhan taakseni, ehkä, jopa vuosia sitten. On tarkoitettu, että matkaan eteenpäin tässä tarinassa, vaikka tulevaisuus olisikin synkkä. Vilkaisen vielä ystäviäni rappusten yläpäässä, jätän heidät siihen. Kuljen omaan huoneeseeni hiljaa ja suljen oven perässäni. Vilkaisen peilistä väsyneitä kasvojani, vihreitä uupuneita silmiä ja silmälaseja, jotka ovat taas rikkoutuneet. Pyyhkäisen kädellä mustia takkuisia hiuksiani ja käännän katseeni pois. Siirrän katseeni ulos ikkunasta, katsomaan autiota kujaa. En voi miettiä menneitä, on katsottava tulevaan.
Kohtaloni on sinetöity vuosia sitten, vain tällä arvella otsassani.
On vain pakko taivaltaa eteenpäin. Kerran toisensa jälkeen huomaan itsekin, että tämä matka on minulle liian rankka. Haluaisin vain jäädä paikoilleni tai palata takaisin. Mutta minne palaisin? Tunnen kuinka silmäni kostuvat, kerran vain, aina toisensa jälkeen se kirpaisee. Tämä hirmuinen matka on vienyt minulta kaiken, yksi kerrallaan jokaisen luotani. Kyynel valuu poskeani pitkin, mutten vaivaudu nostamaan kättäni pyyhkiäkseni sitä. Vanhempani, Sirius, Alastor ja kaikki muut ovat menneet pois. Miksen koskaan itse ole se, joka haavoittuu? Se joka kaatuu taistelussa.
En kestä enää tällaista. Heitän vanhan maljakon seinään, se pirstoutuu useiksi pieniksi siruiksi pitkin lattiaa. Sirpaleet kertovat minulle virheistäni, kaikista niistä teosta joiden takia muut ovat saaneet kärsiä. Kaikki on vain hajonnut sirpaleiksi, joku on aina tullut pelastamaan. Se sattuu, mutta ei tee minulle haavaakaan, vaikka tunnen sydämeni olevan pirstaleina. Annan kyynelten valua poskilleni, istun sängylle ja suljen hetkeksi silmäni. Mustat hiukset valahtavat osittain kasvoilleni. Nojaan käsiäni vasten hiljaa nyyhkyttäen, minulla on oikeasti ikävä heitä! On minun syyni, että he kuolivat. Kiroan hetken itseäni ennen kuin käännän katseeni takaisin peiliin. Pyyhin kyyneleitä silmäkulmistani ja kuivaan märät poskeni.
Näen sen vaalean jäljen otsassani, arpi. Ei, tämä kaikki ei ole minun syytäni. Tiedän miksi, minun on matkattava tätä polkua päivästä toiseen, kohti huomista. Kuljen eteenpäin kunnes kohtaan hänet, Voldemortin. Hän tulkoon olemaan kirottu, kun se tapaaminen tulee. Matkani tarkoitus vaikuttaa selviävän minulle vain pikkuhiljaa, vaikka tämän matkan tarkoitus on ollutkin alusta asti selvä – tuhota Voldemort. Heittäydyn takaisin sängylleni tuijottamaan kattoa. Siirrän lasit yöpöydälle miettien seuraavan päivän suunnitelmaa. Ei ole aikaa huolehtia enää tästä päivästä.
Hetken tunnen olevani taas iskussa, voimissani. En voi enää murehtia eilistä, kun olen astunut tälle polulle, jonka jälkeen on turha katsoa taaksepäin. Suljen silmäni nukkuakseni, tämä polku täytyy taivaltaa loppuun asti. Suunta huomiseen, vaikka tulevaa saankin vielä odottaa. En tiedä minne tämä matka minut vie, ehkä kuolemaani tai minun voittooni. Kostoon, jota olen hautonut jo vuosia sen kasvaessa minussa. Vai päättyykö tämä tarina milloinkaan?
Tämä matka koskee minuun, muttei tee haavaa. Se ei voi satuttaa minua.
Tämä on kohtaloni, minun tavoitteeni.
Minne vie minut tie?*
A/N2 lisätty 12.9.2010 : Äh, luin tämän pitkästä aikaa uudelleen, varmaan ensimmäistä kertaa kirjoittamiseni jälkeen ja huomaan todellakin, että tämä on yksi ensimmäisiä ficcejäni olisiko ollut hmm kolmas? Korjailin joitain pikkujuttuja, mutta muuten jätin tekstin alkuperäiseen muotoonsa, jostain syystä haluan tämän pysyvän tälläisenä "huonompana", ehkä juuri sen takia, että sitä voi sitten joskus vaikkapa parin vuoden päästä verrata sen aikaisin ficceihin, koska huomaan jo nyt että tämä eroaa paljonkin nykyisistä, haha.
Kommentteja kaipailisin.
