Kalmakoiran askelia || S, oneshot

[Nukkemestari]

Ficin nimi: Kalmakoiran askeleita
Kirjoittaja: Nukkemestari
Tyylilaji: oneshot
Ikäraja: S //zougati muokkasi ikärajan vastaamaan uusia rajoja
Päähenkilö: Kalmakoira
A/N: Eeyore haastoi kirjoittamaan kalmakoirasta käyttäen sanoja: hiili, hyinen, tavata, roudanpurema sekä aamunkoi. FF100 031. Auringonnousu.


Kalmakoiran askeleita

Kalmakoiran suurten tassujen aikaansaama pieni ilmavirta nostatti lumista utua roudanpuremasta maasta. Hyinen ilmamassa tuntui seuraavan sitä minne se menikin. Katuaidalla istui noita kissanpuvussa tavaamassa kylttiä. Kissa ei huomannut kalmakoiraa, vaikka kalmakoira tiesi sen olevan noita. Siihen valepuvuilla ei ollut vaikutusta, sillä olihan kalmakoira kuoleman apulainen. Ja kuolemaa ei voi naamioin huijata, paisi ehkä sillä, jota sen ei pitäisi edes ajatella.

Kalmakoira jatkoi hiilensynkin askelin matkaansa nuuhkien samalla oikeaa hajua, lähestyvän kuoleman imelää tuoksua, jolloin se voisi näyttäytyä.

Toisille ei kalmakoiran ennusmerkki tuottanut lohtua, mutta kalmakoiran itsensä mielestä kuolemansa tietäminen oli lohdullista. Pystyi hyvästelemään läheisensä ja sanoa sanottavansa. Järjestellä asiansa. Jos kalmakoira olisi itse voinut kuolla, olisi se ehdottomasti halunnut tietää kuolemansa etukäteen, vaikka sillä ei sukua ollut. Silloin se olisi hakeutunut jonnekin kauniiseen paikkaan… mutta minkäs se voi, että se oli jo valmiiksi kuollut, suuri musta kalmakoira.

Kalmakoira ei haistanut suurella kuonollaan ollenkaan hajua, mitä sen ainiaan piti seurata. Se käveli näkymättömänä pitkin aidan viertä, kunnes pääsi kotiinsa, hautausmaalle. Täällä sen olisi hyvä odottaa, täällä oli monia ihmisiä joille se oli joutunut näyttäytymään.

Sauvankantajat olivat sen mielestä viisaita. He tiesivät mitä sen näyttäytyminen ennusti. Sauvattomat… no, ajattelivat sen olevan milloin susi ja milloin villi koira.

”Hauv-va!” sanoi pieni ääni sen takaa. Kuului kikatusta. Kalmakoira kääntyi ja kuolontuoksu löyhähti sen nenään. Yhdellä hautakummulla istui pieni ihmislapsi, josta kuoleman haju leijaili.
”Hauv-va!” lapsi sanoi uudestaan riemukkaalla äänellä ja alkoi ryömiä lähemmäksi.

Kalmakoira astui pari suurta askelta ja kumartui nuuhkimaan lasta suurella kirsullaan. Kyllä, kalmakoiraa johdattava tuoksu tuli juuri nyt tuosta taaperosta. Lapsi tarttui käsillään kalmakoiran päähän ja teki kömpelön halausliikkeen.

Tämä pentu siis kuolee pian.

Joskus kalmakoira ei pitänyt työstään kuoleman ennusmerkkinä ja tämä oli juuri sellainen. Pikkulapsi kuolee pian, hautausmaalla missä vanhemmat eivät ole läsnä sen viimeisillä hetkillä. Tällä pennulla ei tainnut edes olla vanhempia, sillä miksi se keskellä yötä olisi hautausmaalla. Joku oli sen hylännyt.

Eihän se tajua kuolevansa... se ei voi päättää missä kuolee.

Täysin vaistonvaraisesti toimien kalmakoira tarttui hampaillaan pojan vaatteista ja nosti tämän ylös. Poika oli niin pieni ja kalmakoira niin suuri, että poika tuntui vain pieneltä painolta sen hampaissa. Taaperoa kikatutti. Ilmeisesti suuren koiran hampaissa roikkuminen tuntui siitä hauskalta.

Kalmakoira lähti juoksemaan nopeaan. Vasta ensimmäisen rakennuksen, jossa valot paloivat, kohdalla se pysäytti. Se laski lapsen talon ruskealle ovimatolle ja nousi ovea vasten. Kuonollaan se painoi ovikelloa ja juoksi näkymättömiin.

Puskasta se katseli kun nainen avasi oven, ihmetteli hetken kun kukaan ei ollut sen takana ja huomasi sitten lapsen.

”Jasper, tule katsomaan! Joku on jättänyt ovemme ulkopuolelle pienen lapsen!”

Kalmakoira katseli kun lapsi pääsi omiensa luokse. Sitten se luikahti pois talon pihasta. Ainakin lapsi sai vielä hetken tuntea jonkinlaista rakkautta ennen kuolemaansa.

Kalmakoira asteli takaisin hautausmaalle. Se istahti samaiselle hautakummulle, jolta oli löytänyt lapsen.

Kalmakoira katseli kuinka aamunkoi lähestyi taivaanrannasta.

[Odo]

Tämä oli kaunis! Ja surullinenkin.
Huomasin, että olit laittanut tämän kommentointikampanjaan ja nyt ihmettelen miksei tähän oo aikaisemmin kommentoitu! ;o Hassua, itse juuri innostuin tuosta Kalmakoirasta, se on mielenkiintoinen hahmo, taikaotus.

Teksti oli sujuvaa, vaikka alku ehkä tökkikin pienesti, enkä oikeastaan edes tiedä miksi, mutta siis, muuten tosi sujuvaa ja tykkäsin tuosta kuvailusta ym. Parivirhettä pongasin, mutta ei ne lukemista haitannut yhtään ja tää oli tosimielenkiintoinen muutenkin ja se lapsen tuleminen oli semmoinen surullinen! Tästä välittyi kalmakoiran tunteellisuus, kun se vei taaperon omiensa luokse, voi poikarukkaa. :< Ihanan surullisesti kirjoitettu fikki, jossa oli kuitenkin semmoista lämpöä mukana, haikea fiilis en osaa  oikein mitään viksua sanoa.

Ja ne virheet, jotka ei tosissaan haitannut, ajattelin vaan ilmoittaa ettei jää sinne pyörimään, vaikka varmaan ihan on vaan huolimattomuusvirheitä kun muuten niin sujuvaa tekstiä.

”Jasper, tule katsomaan! joku on jättänyt ovemme ulkopuolelle pienen lapsen!"

Tuosta joku sanasta puuttuu isoalkukirjain.

Kalmakoira ei haistanut suudella kuonollaan ollenkaan hajua

Kenties suurella kuonollaan?

Ja, koska nyt näitä lainauksia otin virheisiin niin tottakai pitää myös ottaa lempikohtanikin!

Lapsi tarttui käsillään kalmakoiran päähän ja teki kömpelön halausliikkeen.

Tämä pentu siis kuolee pian.

Oikeastaan tuo koko kappale, missä lapsi tulee kalmankoiran luokse oli suosikkini, mutta otin tästä nämä parhaat virkkeet, ettei menis liian pitkäks lainaukseksi. Tää oli semmoinen ihana kohta, enkä oikeastaan tiedä miksi. Tykkäsin muutenkin noista Kalmakoiran ajatuksista. <3

Mutta en nyt höpise enempää, joten..

Kiittäen ja kumartaen, Odoshi

ps. Se loppu oli ihuna, tai jotenkin se auringonnousu tavallaan sopi tähän loputukseen täydellisesti. <3

//sori tuli ihan sekavaa kommenttia, mutta joo toivottavasti ymmärrät Nukkis.

[Scaramouche]

Ooh, ihana! En ole aikaisemmin törmännyt Kalmakoirasta kertoviin ficceihin... Tämä on jotenkin tosi ihana. En osaa kuvailla sitä, mutta Odoshi taisi kaiken tarpeellisen jo sanoakin, joten turhaan niitä toistelemaan. Go Nukkis!

[Rins]

Kommentointihaasteesta o/

Tää idea oli tosi jännä ja omaperänen, mä luen tosi harvoin mitään parituksetonta, ja jos luen, niin sitten se on jostain yksittäisestä ihmisestä. Kalmakoira on tosi jännä hahmo minäkertojana. Tuntuu oudolta ajatella, että silläkin on jonkinlaiset tunteet, ja se miettii kuolemaa.

Toi lopun idea meni multa vähän ohi. Oliko siis silleen, että toi pikkulaps olis kuolemassa pian, mutta kalmakoiran ei vielä tarvinnu viedä sitä?
Jos se oli tolla tavalla, niin kalmakoira saa multa propsit. Se vaikuttaa suloselta ja jollain tavalla kauheen sympaattiselta, vaikka onkin kuoleman lähettiläs.

Tää oli kokonaisuudessaan jollain tavalla söpö, vaikka käsittelikin jotain noin synkeetä. Kalmakoiran näyttäminen jotenkin inhimillisenä olentona - se oli ehkä kaikista parasta. Tää oli tosiaan jotain aika erilaista mitä mä yleensä luen, mutta mä tykkäsin (:

Kalmakoira katseli kuinka aamunkoi lähestyi taivaanrannasta.

Jotain ihanan yksinkertasta. Ei aina tarvi tehä kaikesta niin vaikeeta (:

~Rins

[Eeyore]

Jahas, ja sitten pitää kysyä itseltäni, että miksen ole tätä kommentoinut.
Mutta kuitenkin. Oon kokenu, että annetut sanat on joskus kamalan vaikeita sulloa ficciin, tai sitten juuri toisin päin. Joka tapauksessa olit saanut kirjoitettua kalmankoirasta jotenkin... kauniisti. Eläin on petollinen ja sillä on valitettava tehtävä, mutta tämän ficin myötä sain otuksesta "inhimillisen" kuvan, jos eläimestä nyt niin voi sanoa.

Toisille ei kalmakoiran ennusmerkki tuottanut lohtua, mutta kalmakoiran itsensä mielestä kuolemansa tietäminen oli lohdullista. Pystyi hyvästelemään läheisensä ja sanoa sanottavansa. Järjestellä asiansa. Jos kalmakoira olisi itse voinut kuolla, olisi se ehdottomasti halunnut tietää kuolemansa etukäteen, vaikka sillä ei sukua ollut. Silloin se olisi hakeutunut jonnekin kauniiseen paikkaan… mutta minkäs se voi, että se oli jo valmiiksi kuollut, suuri musta kalmakoira.

Koiralla on pointti, täytyy myöntää. Vaikka toiset haluavatkin elää täysillä siihen viime hetkeen saakka, jossain kauniissa paikassa kuoleminen mahdollisesti kaiken hyvästelyn jälkeen... mmh ^^ Surullista, mutta samalla aikaa helpottavaa.

Kalmakoira katseli kun lapsi pääsi omiensa luokse. Sitten se luikahti pois talon pihasta. Ainakin lapsi sai vielä hetken tuntea jonkinlaista rakkautta ennen kuolemaansa.

Kalmakoira asteli takaisin hautausmaalle. Se istahti samaiselle hautakummulle, jolta oli löytänyt lapsen.

Aina ei oo helppoo tehdä työtään, mutta se on siitä huolimatta tehtävä kunnolla.
Osaat kyllä jälleen kerran yllättää. Oon jotenkin tottunu siihen, että kirjoitat tällaisia Google/Wikipedia-pläjäyksiä, mutta herkkäkin puoli siulta onnistuu. Tällaisia herkempiä juttuja on ilo lukea aina väliin (mitäs muuta mie lukisinkaan?)

[Celeporn]

Aivan ihana <3

Ficin nimi on jo melkoisen vetävä, ja pidin kauheasti tämän tunnelmasta. Mitä nyt vähän olen muitakin tekstejäsi vilkuillut/lukenut, niin hallitset kyllä hyvin eläinten näkökulmasta kirjoittamisen - varsinkin, kun näillä taikaotuksilla voi vielä hyvin kuvitella olevan joitain inhimilliseksikin tunnistettavia piirteitä tai ainakin tavallisia eläimiä suurempi ymmärrys. Toteutat kuitenkin eläinten ihmismäisetkin ominaisuudet taidolla, siten ettei se ärsytä tai tunnu liioittelulta, tässäkin kielen tasolla pysyttiin tietynlaisissa yksinkertaisuuksissa, mikä toimi tosi kauniisti.

Kalmakoira näin hahmona oli todella sympaattinen tapaus, vastasi aika pitkälti niitä mielikuvia, mitä fiktiossa esiintyvästä personoidusta kuolemasta minulla jo on. Tämä hurtta sopii loistavasti siihen jatkumoon. Koiran tapa jakaa ihmiset sauvankantajiin ja sauvattomiin oli tosi herkullinen yksityiskohta, samoin kuin se, että tuosta noita-kissasta voi päätellä kyseessä olevan Likusteritie sinä yönä, kun Harry tuodaan Dursleyn perheen luo… Varsinainen kadonneiden lapsien yö
Jännää ja kiehtovaa, että kuolema olisi siellä noinkin konkreettisesti paikalla, mutta jotain aivan muuta varten. Kalmakoiran omat ajatukset kuolemasta toivat hommaan kivaa lisäväriä, ja vaikka hautausmaalle hylätty pikkulapsi oli ehkä kaikessa symboliikassaan hieman turhan alleviivaava, kokonaisuus toimi hyvin. Se, että muksu oli isosta mustasta hauvasta niin innoissaan, sai kyllä minut (koiraihmisen) ihan lopullisesti heltymään. Aw.