Ficin nimi: Every Little Pain
Kirjoittaja: Araya
Oikolukija: Eipä ole, anteeksi siis mahdolliset kirjoitusvirheet.
Tyylilaji: Melko angst, drama.
Ikäraja: K-11
Paritus: Sirius/Remus
A/N: Lyriikat tuolla välissä on biisistä Charon-Every failure. Teki pitkästä aikaa mieli kirjoittaa jotain, viime kerrasta on aikaa aivan liikaa, eli älkää murhatko
Tämä on lyhyehkö, tiedän.
Ja rakentava kommentti on toivottua, tai ihan mikä vain kommentti tahansa.
Pidemmittä puheitta, olkaa hyvä.
Every little Pain
Sirius puri huultaan kunnes se vuosi verta. Oli aivan liian helppoa istua pimeässä ja antaa verhojen pölyttyä ikkunoihin, kätkeä valon raskaisiin poimuihinsa.
Oli aivan liian helppoa kuunnella sitä kuiskaavaa laulua korvissa, sitä katkeransuloista joka sanoi kaiken olevan lopussa, turhaa, rikottua.
Oli aivan liian helppo kävellä pimeässä lumisateeseen paljain jaloin, antaa pakkasen tappaa kohmeisilla sormilla lämpö koko vartalosta, kunnes tunsi olonsa aivan turraksi ja tunteettomaksi.
Eikä tuska silti kadonnut.
Every little pain that rains to black our skies
Every little pain you have ever faced will take you down.Vuosia, päiviä, kiduttavan pitkiä tunteja sitten Sirius oli istunut sängynlaidalla odottamassa kahvikuppi kädessä. Päästäkseen käpertymään toisen viereen, tietäen miten hankalia aamut olivat täydenkuun jälkeen, antaen toisen pojan pään levätä rintaansa vasten, pyyhkien suudelmilla kivun ja väsymyksen pois. Silloin kun kaikki oli vielä ollut hyvin, kun avoimesta ikkunasta puhaltava tuuli kieputti pölyn mukanaan tanssimaan kalpeassa aamuauringossa.
Ja hän oli ollut hellä silloinkin kun halusi naulita toisen paikoilleen koko painollaan, pyytää jäämään ja vaatia kovaäänisesti omakseen. Silloinkin kun hän olisi halunnut huutaa aikaa pysähtymään heidän ympärilleen, jättää heidät menneisyyteen ja jatkaa itse matkaansa kohti tulevaisuutta.
Eikä Remus koskaan sanonut ei. Hän antoi upota suudelmaan, hiljaiseen kiihkeään suudelmaan, antoi toisen näykkiä alahuulta ja merkitä omakseen. Hän ei koskaan kertonut miten pelkäsi tulevaisuutta, kietoi vain sormet Siriuksen ranteen ympärille myöhään yöllä kun viimeiset huokaukset olivat haihtuneet ilmaan, puristaen niin kovaa että se sattui.
Kyyneleet katosivat tyynyn läpi vedettyihin hengenvetoihin, tukahduttavan kuumiin kesäöihin kun he istuivat valveilla aamuun asti, puhuen silmät ummistettuina omasta mökistä järven rannalla tai vuoristossa, Italiassa tai Alaskassa, missä vain mikä tuntuisi hyvältä.
Pian sen jälkeen hiljaisuus kuitenkin muuttui piinaavaksi tyhjyydeksi. Se ei enää ollut pelkkää hiljaisuutta, se oli lausumattomien sanojen hautausmaa.
Meripihkan väriset silmät katsoivat pois, kun humalainen James kietoi käsivarren Siriuksen vyötärölle, veti lähimpään komeroon ja kysyi miksei Kuutamo enää sallinut heitä mukaan täysikuun aikaisille retkilleen. Ja Jamesin epäluuloiset silmät saivat epävarmuuden painautumaan Siriuksen rintakehän ympärille, kietoutumaan suureksi tukehduttavaksi solmuksi rutistaen keuhkoja kasaan jokaisella hengenvedolla.
Every little pain that rains to black our skies,
Every little pain you have ever embraced will haunt you,
Haunt you like it's part of you.Silti hän ei voinut uskoa kun he saapuivat, ehdottivat salaisuudenhaltijan vaihtamista, hän ei voinut uskoa, että yöllä tyynyyn tukahdutetut voihkaukset olivat valetta, pitkät hitaat suudelmat ja paljaaseen selkään uppoavat kynnet olivat olleet näytelmää. Ei, hän ei voisi koskaan uskoa Remuksen olevan pettävä lenkki heidän ketjussaan.
Ei, ei…Hän taisteli vastaan, yritti turhaan tavoittaa Jamesin katsetta joka tuntui polttavan reikiä turhanpäiväisen kukkakuvioisiin pitsiverhoihin. Vakosamettinen nojatuoli nielaisi vastalauseet jäykkänä paikoillaan istuvan pojan mielestä.
Hän ei tiennyt miksi suostui siihen.
Sen päätöksen jälkeen kaikki oli murentunut käsiin. Sirius itse oli murentunut, istuessaan kylmän kiven vankina, paikassa josta kukaan ei ollut koskaan palannut.
Hän oli luullut kovettaneensa itsensä, uskotellut ettei sillä ollut väliä, että kaikki tulisi olemaan hyvin, että kaikki palaisi ennalleen kunhan hän vain pääsisi pois.
Mutta heikosti paikoilleen liimatut palaset olivat varisseet tomuksi lattialle meripihkaisten silmien ilmestyessä hänen eteensä uudestaan. Hengityksen takertuessa kurkkuun hän oli uskonut Azkabanissa rakentamiin kuvitelmiinsa.
Myöhemmin, helpotuksen haihduttua Remus ei ollut koskaan kysynyt häneltä miksi. Miksi hän oli hylännyt, jättänyt, pettänyt. Mutta silti hiljaisina hetkinä tuska paistoi hänen silmistään. Ja Sirius istui pimeässä, tietäen myöhästyneensä, tietäen hukkuvansa kuitenkin pian tähän hiljaiseen taloon. Sillä mikään ei koskaan palaisi ennalleen. Sormet kouristuivat tuskaisesti verhojen ympärille, repäisivät ne kiinni, ikkuna ikkunalta. Kunnes koko talo oli hiljainen ja pehmeä pimeydestä, muuttumatta silti koskaan miksikään muuksi kuin uudeksi vankilaksi.
Raise your head for the last time,
This life is through, no tomorrow to greet my wretched smile.Keväällä Remus kävi yhä harvemmin, ei katsonut silmiin. Sirius ei jäänyt odottamaan että hän kertoisi löytäneensä jonkun muun. Kun aika koitti, hän oli valmis lähtemään jahtaamaan kuolemaa, valmis taistelemaan.
Valmis unohtamaan.
