Nimi: Kirsikkatäytekonvehti
Kirjoittaja: jossujb
Fandom: Kaikenkarvaiset ystäväni
Tyylilaji: hurt/comfort, one-shot
Ikäraja: K-11
Paritus: James Herriot/Tristan Farnon (plus Tristan ja puolet Darrowbyn naisväestä)
Vastuuvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muille tahoille kuin minulle.
A/N:
FFF100 -haasteeseen sanasta
814. Hedonismi. Saattaa olla että olen vähän mehuissani tästä fandomista. Ja Tristanista, Tristan on aivan ihana hulttio <3
Kirsikkatäytekonvehti
Trying to catch your heart
Is like trying to catch a star
So many people love you, baby
That must be what you are
Boy Meets Girl – Waiting for a Star to Fall
Kuten olen sanonut, niin Tristanilla oli kyllä ylen hyvä tuuri. Liekö Onnetar itse yksi hänen rakastajattaristaan, sillä minä olen niin monta kertaa nähnyt hänen selviytyvän naarmutta onnettomuuksista, joissa viisaampiakin on henkensä heittänyt. Edelleenkin ihmettelen sitä, miten me molemmat selvisimme ehjin nahoin siinä kolarista, jossa Siegfriedin Roverista lähti molemmat ovet irti. Tristan oli vaan maannut pötköllään nurmikolla törmäyksen jälkeen ja polttanut savukkeita, eikä minuunkaan sattunut yhtään. Mutta hämmästyttävintä oli, ettei Siegfried ollut häntä tappanut monista uhkauksistaan huolimatta! Tristan oli todellinen elämäntaituri, vaikka mitä olisi tapahtunut, niin pysyvä vahinko kiersi hänet kaukaa.
Vain yhden kerran muistan, kun Tristanin ilmiömäinen onni loppui kesken, ja se säikäytti meidät kaikki pitkäksi aikaa. Se tapahtui talvella, kuten hengenvaaraksi äityneet tilanteet maaseudulla usein. Välimatkat olivat pitkät, kesälläkin autolla ajaessa kauimmaiselle tilalle saattoi ajaa kaksi tuntia, ja joutua silti kävellen nousemaan viimeisen mailin. Talvella matkaa haittasi tiet tukkiva lumipeite, ja vaikka Siegfriedin Rover oli aikaansa nähden hyvä auto, niin sekään ei oikein vaikeilla puoliksi auratuilla kaduilla jaksanut mennä. Puhumattakaan sitten minun ja Tristanin käytössä olevasta romukoslasta, jonka jarrut oli niin ja kaikki muu vähän näin. Jos vaikka joskus haikailenkin menneiden perään, niin pakko on heleästi myöntää, että yhtäkään kertaa en elämässäni enää halua joutua jonkun vuoden -19 rättänän kyytiin.
”Vai että tansseihin, tammikuussa? Älä naurata, poika. Jos on tylsää, niin menisit ja lapioisit lunta”, sanoi Siegfried huomatessaan, että Tristan teki kovasti lähtöä. Tristanilla oli päällään se harmaa prässätty puku, joka oli silloisen uusimman muodin mukainen. Napinlävessä oli silkkiruusu – oikeahan olisi nahistunut pakkasessa. Tristan oli saanut sen ihailijalahjaksi joltain tyttöseltä. Häntä hänellä oli kai niin kiire päästä tapaamaan, vaikka sitten keskellä talvea, kun näkyvyys oli lähellä nollaa.
”Minä olen saanut lumenluonnista tarpeekseni. Ei ihminen elä pelkällä työllä, on oltava huvejakin”, sanoi Tristan ylpeästi.
”Jos nyt ensiksi tekisit joskus työtä”, huusi Siegfried. Hän oli tukkaansa asti täynnä paheksuntaa pikkuveljensä dekadenttia elämäntapaa kohtaan, mutta ei tämä nyt riidaksi ollut pahinta mahdollista laatua. Siegfriedin ja Tristanin välisiä kahnauksia oli kahdenlaisia, sellaisia joissa lähinnä kuivasti piikiteltiin ja nokiteltiin toinen toistaan pistävämmin edellisen kommentteihin takaisin. Sitten oli tietysti niitä, missä Siegfried puhaltui kuin lehmä oikein pyöreäksi huutaakseen, niin että tanner tärisi. Järkyttävyydestään huolimatta olin oppinut suhtautumaan kumpaakin versioon tyynesti. Siegfried ei ollut koskaan tosissaan. Jos Tristania ei haitannut, että hänet heitettiin ulos talosta kerran tai kolmasti viikossa, niin miksikä sen minua olisi sitten pitänyt liikuttaa?
Tosin, olin siinä mielessä yhtä mieltä Siegfriedin kanssa, että tällaisena alkavana talvimyrskyiltana ei kannattaisi hankkiutua juovuksiin.
”Onko se nyt tosiaan niin kiva tyttö, että välttämättä on lähdettävä? Minä en kuollaksenikaan uskaltaisi tänään mennä Droveriinkaan yksin, ja että autolla lähtisin… se on kyllä ihan sulaa hulluutta”, minä sanoin Tristanille. Hän katsoi minua kyllästyneesti, kuin olisin vanhentunut hänen silmissään nuorukaisesta körttiläismummoksi. Ehkä minusta oli tullut sellainen, mutta syytin siitä täysin rinnoin Tristania itseään. Niinä kertoina, joina itse olin lähtenyt hänen kanssaan harkitsemattomasti juhlimaan, oli tapahtunut kauheita. Joko munasin itseni aivan täydellisesti, tai sattui vahinkoja. En tiedä miten Tristan onnistui aina kännipäissäänkin pitämään kiinni arvokkuudestaan. Hän oli niin kopea ja ylpeä silloinkin, kun oli sianpaskan peitossa. Minulla ei ole koskaan ollut ihastuttavuuden taitoa, ja sitä minä Tristanista kadehdin.
Saatoin Tristanin autolle. Muistutin häntä, että takapenkillä oli vaihtovaatteet, paksu lampaantalja, keksejä ja brandya.
”Jos jäät tien poskeen niin muista: älä nouse autosta”, sanoin viisauden, jota Siegfried toisti toistamistaan. Se oli ihan hyvä ohje kauempana kylistä ja keskuksista. Talven viimassa saattoi kävelijä jäätyä puolimatkassa hengiltä, jos lähimpään taloon oli pidemmältikin matkaa, mutta tienposkeen juuttunut auto yleensä huomattiin varsin nopeasti. Tai ainakin nopeammin, kuin hankeen nuupahtanut mies.
”Älä ole tuollainen kana, Jimbo, se ei pue sinua yhtään. Saa naamasi turpoamaan”, tokaisi Tristan, joka tumppasi sitten savukkeen autotallin oveen ja lähti. Hän heilutti kättään minulle tieltä, eikä minulla vielä silloin ollut ennakkoaavistuksia. Kuten sanottua, Tristan oli luonnonlahjakkuus kaikenlaisten vaivojen välttelyssä, ja kaiken lisäksi hän oli naista menossa tapaamaan. Tietääkseni Tristan ei ole koskaan jättänyt tyttölöitä raastavasti roikkumaan, jos se hänestä itsestään oli millään kiinni.
Meni ilta hiljaa Siegfriedin kanssa turistessa. Hän nyt oli vähän poissaoleva, mutta se nyt ei ollut hänestä niin uutta. Siegfried, kuten olen monet kerrat sen ennenkin sanonut, oli tuulellakäyvä mies, jonka persoonallisuus vaihtui äärilaidasta toiseen, enkä minä jaksanut sitä enää ihmetellä. Joskus toisina iltoina hän innostui juttelemaan musiikista intohimoisesti – varsinkin, jos pääsi samalla haukkumaan Tristanin meneviä tanssilevyjä samalla. Nyt hän kuitenkin hymisi puheenaiheilleni jotain epämääräistä. Siegfried oli uppoutunut mietteisiinsä. En tiedä aavistiko hän jotain pahaa. En varsinaisesti usko, sillä ehkä Siegfried olisi siinä tapauksessa laukannut olohuoneen keskellä ympyrää. Vai voiko huoli rakkaasta veljestä tosiaan ilmentyä laimeana levottomuutena? Menin itsekin myöhemmin nukkumaan pala kurkussani koristen, mutta en tiedä oliko se etiäinen.
En minä kyllä Tristania sen kummemmin kyllä edes murehtinut, en edes unissani. Sitten soi puhelin korvani juuressa, ei mikään harvinaisuus eläinlääkärien talossa. Naapurissa oli koira, joka oli alkanut oksentaa verta keskellä yötä. Lähdettävä oli, ja minä pahaa pelkäsin, että siitä tulisi lopetuskeikka. Isäntä oli puhelimessa selittänyt, että verta tulee ihan solkenaan, ja se nyt yleensä tarkoitti nielussa olevaa isoa haavaa. Nousin ylös, kuten aina ennenkin, tuskissani valitellen, että miksi hemmetissä minun piti ruveta eläinlääkäriksi, eikä isieni tavoin satamatyöläiseksi. Satama ei ainakaan seurannut kotiin, saati sitten kiskonut keskellä talvea ylös lämpimästä pedistä.
En ajatellutkaan ottaa autoa reissulle mukaan, naapurin taloon kun ei pitkääkään matkaa ollut, eivätkä instrumentit, joita oletin tarvitsevani, niin paljoa painaneet. Poikittain viuhuvan jäätuulen iskiessä kasvoihini, ja nähdessäni tallin tyhjillään, tulin kuitenkin ajatelleeksi Tristania.
”Kai hän on mennyt tytön kotiin vällyjen alle lämmittelemään”, sanoin itsekseni. ”Mitä järkeä on ajaa yötä myöten kotiin nukkumaan, jos on kuitenkin reilusti ottanut, ja lähempänä on lämpimän olennon syli, jonka pehmeyteen sammua? Kyllä Tristan onkin sitten onnekkain veikko. Ei huolta päivystyksestä, ei juuri huolta mistään työstä. Kyllä se varmasti oli niin – Tristan on mennyt naisiin.”
Mieleni oli ehkä aavistuksen verran karvas, vaikken ollut yleensä Tristanille kateellinen. Minusta tuntui noin niin kuin laahustaessani kuoleman enkelinä naapuriin, että olisipa mukavaa olla vaan pehmoisten resien välissä öitä. Paikan päällä varsinainen työni oli nopea. Perheen hyvä koira, sekarotuinen sekatyömies, kuten isäntä sitä kutsui, oli nielaissut luusäleen kurkkuunsa. Se nyt ei vielä olisi ollut kuolemaksi, mutta luu oli pirtoustunut ikävästi ja puhkaissut ruokatorven kokonaan. Ei sitä voinut enää auttaa, muuten kuin päästämällä tuskistaan. Perheenjäsenet olivat minua odottaessani osanneet arvata tätä, eikä koirakaan ollut tullessani enää juuri tajuissaan. Mutta ei se silti ollut helppoa, tiesin että se oli hyvä, erikoisen kiltti koira ollakseen käyttöeläin. Perheen emäntä ei ollut sellaisessa kunnossa, että olisi pystynyt keittiötä siivoamaan verestä, enkä minä heidän pieniä tyttäriään viitsinyt käskeä töihin keskellä yötä.
Minä autoin isäntää käärimään menehtyneen koiran, Pötsi se oli nimeltään, huopaan, jossa se vietiin ulos. Maa oli roudassa, joten teimme vain väliaikaisen haudan. Sitten menin auttamaan siivoamisessa. Kyllä se oli kurjaa. Kukaan heistä ei valittanut, eikä tihrustanut itkua, niin kuin kaupunkilaiset lemmikkiensä vähänkin valittaessa kipeää tassua. Mutta kyllä heistä näki, että he olivat syvästi järkyttyneet, enkä voi sanoa olleeni hyvillä mielin lähtiessäni kotiin.
Aikaa reissuun oli kulunut niin, että saavuin suoraa aamiaispöytään. Siegfried nautti kahvia ja keitettyjä kananmunia, lukien samaan aikaan aamulehteä.
”Täksi päiväksi on luvattu kirkkaampaa säätä. Auringon pilkahdusta”, sanoi Siegfried.
”Kuinka somaa”, vastasin väsyneesti.
”Täällä lukee, että tänä talvena on kuulemma sattunut keskimääräistä enempi talviajan auto-onnettomuuksia. Johtuu näistä penteleen sahaavista säistä, on lämmintä ja sateista ja sitten taas kylmää. Tiet ovat ohuen lumipeitteen alla peilijäässä”, Siegfried jatkoi. En kuullut hänen äänestään, että hän olisi ollut huolissaan, mutta hänen ilmeensä oli jotenkin ummettunut. Tristanilla oli tapana soittaa aamuisin, jos oli jäänyt juoksuillensa. Siitä tuli yleensä veljesten välille vain riitaa, mutta ainakin itsestään ilmoittelu puhkaisi jännityksen. Nyt ei ollut kuulunut mitään ja Siegfried oli tikahtua.
”Voi olla, että Tristan on vain unohtanut. Hän oli todella tohkeissaan siitä tytöstä”, minä koetin rauhoitella Siegfriediä. Hän tuhahti pahasti, niin että kahvi läikähti viiksille.
”Pff! Tristan ja Tristanin tytöt. Valitsisi edes jonkun yhden, mutta ei, kun pitää olla tiu kerrallaan. Ei helvetti! Mikä ryökäle”, murisi Siegfried. Hymyilin vaisusti. Olo ei ollut oikein naurulle kypsä.
Emme kuulleet Tristanista mitään koko aamupäivänä. Minulla aamun klinikkavuoro, ja tosissani odotin puhelua, jota ei koskaan tullut. Illalla vaihdoimme Siegfriedin kanssa osia, ja minä lähdin maalle kierrokselleni, lainaten Siegfriedin varjeltua ja rakastettua Roveria. Tristanista ei kuulunut sinä ainakaan mitään. Darrowbyn keskustassa eivät olleet nähneet häntä, eivätkä hänen neljällä kumirenkaalla rämisevää rötisköäkään.
Kirosin sitä, etten ollut tullut kysyneeksi Tristanin mielen vieneen tytön nimeä. Hänellä oli tyttöystäviä muutenkin joka sormelle eri, eikä niistä tahtonut pysyä selvillä. Olen usein ihmetellyt, miten nuoret naiset tahtovatkin hänen seuraansa, sillä Tristan ei millään tavoin peitellyt sitä, että hän tapaili useampaa samaan aikaan. Tai, ehkä syy oli nimenomaan tuossa suoruudessa. Tristan nimittäin sanoi aina, että heilastelu on yksinkertaista – ei vain pidä lupailla mitään mahdottomia. Liekö siinä sitten pieni viisaus, en tiedä. Ainakaan Tristan ei ollut koskaan kärsinyt tyttöystävien välisistä mustasukkaisuuden aiheuttamista ongelmista. Kyllä hoitajaoppilaitoksen naiset ainakin tiesivät, että ei Tristan ole kummempi, kuin kampuksen yhteispolkupyörä, jonka polkeminen oli täysin omalla vastuulla.
Siegfried oli aivan raivoissaan, ettei Tristan ollut suvainnut koko päivänä ilmoittaa olemassa olostaan. Jos Tristan olisi silloin astunut sisään ovesta, niin Siegfired olisi varmaan kuristanut hänet päivääkään sanomatta hengiltä. Suuttumus muuttui kuitenkin tuntien kuluessa entistä enemmän huoleksi. Tristania ei kuulunut kotiin. Seuraavana aamuna ihmettelimme Siegfriedin kanssa vakavina tulisiko meidän tehdä hänestä katoamisilmoitus. Sen aamuisessa lehdessä ei puhuttu enää vain petollisen liukkaista jäistä, vaan myös silmittömistä humalanhuuruisista joukkotappeluista, ryöstöistä ja murhista, ja sekös kiihotti Siegfriedin täyteen vimmaan. Hänen tunteillaan oli taipumus tarttua, joten huomaisin itsekin vauhkoontuvani lisää. Me yllytimme toinen toisiamme pidättelemättömämpään hysteriantilaan.
”Jos minä soitan sairaalaan, ja kysyn sieltä suoraa Tristania?” minä kysyin. Siegfried repäisi tupon irti jo valmiiksi harottavasta tukastaan.
”Entäs jos hän makaa kallo halki jossain tienposkessa? Tai pahempaa, jos EI enää makaa. James, minä en kestä, jos näen pikkuveljeni seuraavaksi ruumishuoneen pöydällä. En Jumalan nimeen.”
Vaikka pärähtävä puhelin säikytti meidät molemmat, niin hyvä että soi. Tällä kertaa asia ei tosiaan koskenut apeaa lehmää tai kipeää hevosta, vaan juurikin Tristania. Minä vastasin, lähempänä luuria kun olin, mutta Siegfried syöksyi perääni tavalla, joka muistutti minua elävästi yhdestä hänen lemmikkikoiristaan.
Lyhyestä virsi kaunis, Tristan oli kuin olikin joutunut onnettomuuteen. Ilmeisesti hän oli kapeasti auratulla tiellä tullut vastaantulevan auton kolhimaksi. Jonkun matkan päästä auton pohjasta oli irronnut osia, jonka takia se oli sitten hyytynyt mäkeen. Tämä tapahtui yöllä, tanssiaisten jälkeen, ja mieleeni tulvi kaikki mitä mistä minä olin häntä huolispäissäni varoitellut. Tristan oli tietenkin ollut hauskan illan jälkeen humalassa – kolmekymmentäluvulla ei ollut vielä kummoisiakaan lakeja autolla ajamisen suhteen, eikä turvallisuuteen kiinnitetty muutenkaan juuri minkäänlaista huomiota. Tristan oli aivan varmasti, niin uskoin, tietysti lähtenyt vähän päissään ja tanssiaisten voitokkaat suutelot mielessään tielle, ja jäätyään tielle jumiin tehnyt juuri sen virheen, jota olin kieltänyt häntä tekemästä. Olin varma, että hän oli noussut autosta, tanssikengissään, pukematta päälleen lämpimämpiä varahousuja ja saappaita, ja ajatellut vain kävelevänsä loppumatkan kotiin.
Onneksi Tristan oli löydetty ajoissa, tuupertuneena tienposkeen. Liikkuva poliisi oli valppaana Darrowbyssa tanssi-iltoina, sillä niistä tavan aiheutui kaikenlaista järjestyshäiriötä. Siegfried ei sanonut minulle kahta sanaa, vaan pani takkinsa ja sulkalakkinsa syvälle päähän, ja marssi ulos ovesta. Minä en voinut jättää praktiikkaa yksin, ja Siegfriedillä Tristanin veljenä oli oikeus mennä katsomaan häntä sairaalaan pikimmiten. En ymmärrä miten selvisin aamun klinikka-ajoista ja iltapäivän muutamasta tilalle kutsusta, nyt varsinkaan kun ei minulla ollut Roveriakaan käytössä. Onneksi ei sattunut mitään sen ihmeempiä: mahatautisia kissoja, kylkeen potkaistu koira ja rähmiviä sikoja. Ei mitään sellaista, josta en olisi selvinnyt Pyhän Hengen johdatuksella, sillä ajatukseni olivat Tristanissa.
En saanut yöllä unta. Minulla ei ole ennen ollut sellaista ystävää, kuin Tristan. Siegfried oli minulle yhtä hyvin ystävä kuin työnantaja, ja voisin sanoa pitäväni hänestä, hänen raivostuttavista mielen ailahteluista huolimatta. Mutta Tristanissa minä todella tunsin syvempää yhteyttä, vaikka emme me olisi voineet olla ihmisinä erilaisempia kuin olimme. Siegfried oli tietysti siinä oikeassa, että Tristan oli patalaiska, ja aivan erityisen taitava säästämään ruumistaan kaikelta raskaalta työltä. Toisaalta hän oli älykäs, sillä tavalla älykäs kuin eräät luonnostaan ovat, eikä hänen tarvinnut päntätä kirjoja päänsä puhki sisäistääkseen suuria määriä tietoa. Siksi hän oli niin hauska, hänen aivonsa olivat ehtymätön runsaudensarvi, eikä Tristan koskaan kärsinyt kiusallisista hiljaisuuksista. Nautin hänen seurastaan, hänen jutuistaan. Eikä haitannut, että hän oli niin kauniskin. Estetiikka on ihan vakavasti otettava filosofian osa-alue, ei se minusta ole väärin jos sanon, että Tristan oli minulle kuin puhutteleva kuva.
Huoneeni tuntui tuskaisen hiljaiselta kun Tristan ei nukkunut omassa sängyssään, tai kampaushuoneenpedissä, johon hän usein baarikierroksen jälkeen sammui, jottei olisi herättänyt minua. Eläinlääkäri ei ehdi juuri työltänsä ikävöimään, mutta kyllä minulla kieltämättä näin ensimmäisenä talvenani Yorkshiressa oli ollut silloin tällöin ikävä seuraa, kun Tristan oli koulussa. Ikävä Tristanin ilkikurista naurua ja sakeaa savukkeiden pilveä, joka seurasi hänen tuloaan ja viipyi hänen lähdettyään. Minun oli pakko käydä hakemassa hänen vuoteestaan tyyny omaan sänkyyni, sillä hänen tuoksunsa oli ainoa, mikä sai ikäväni lauhtumaan siksi, että sain muutaman silmällisen nukuttua. Purin tyynynpäällistä hampaideni väliin. En muista ikinä puristaneeni tyynyjä rintaani vasten yhtä kovaa.
Aamulla oli minun vuoroni käydä tervehtimässä Tristania sairaalassa. En ehtinyt sanoa montaakaan sanaa Siegfriedille, mutta näin hänestä, että hän oli helpottuneempi. Omat tunteeni kuitenkin vielä kuohuivat. Tulin ostaneeksi sairaalan kanttiinista jotain nättejä kukkia ja rasiallisen suklaata. Tristanin huoneessa huomasin, etten ollut ajatuksineni yksin – en ole koskaan nähnyt sellaista pinoa karamelleja ja hedelmiä edes herkkukaupassa! Tristanin lukuisat tyttöystävät olivat kuulleet hänen kohtalostaan ja käyneet voitelemassa häntä sympatian sulosateilla. Tunsin itseni vähän hölmöksi.
”Hei, Triss. Kuinka oikein voit?” kysyin istuuduttuani hänen sänkynsä viereen. Tristanin kädet sekä jalat oli paketoitu lämpimään hauteeseen, sillä ne olivat paleltuneet. Hänen poskensa olivat aika rujosti rusoiset, nätti nuoren pojan suu ruvella. Nenän päällä oli iso vanulappulaastari.
”Älä nyt noin kauhistuneena tuijota. Ei se ole pudonnut pois, nenänpää vain jäätyi”, sanoi Tristan. ”Olin maannut rähmälläni, huonomminkin olisi voinut käydä. Sitä paitsi, sympaattinen pikkuvamma saa hoitajatyttöjen sydämet sykkimään tiuhemmin.”
”Ei tämä minusta pikkuvammalta näytä. Voi Triss, mikä ihme sinut sai sillä tavalla nousemaan autosta? Minä muistutin ja yhdessä olemme säännön sopineet”, minä sanoin vakavana. Tristan meni vähän vaikeaksi. Oletan, että Siegfried oli varmasti edellisenä päivänä huutanut hänen korvansa jo puhki aiheesta, mutta minulta tulevat moitteet olivat ihan eri asia, kuin veljeltä liikenevät huudot. Tristan imaisi haljennutta huultaan ja keikautti päätään sillä tavalla ylpeästi. Hän rupesi selittämään, alusta asti.
”Ne olivat hauskat tanssit. Minä söin ainakin neljä kermaleivosta raivoisan tanssimusiikin aiheuttamaan nälkään. Seuralainen viihtyi hyvin. Hattukauppiaan tytär, Dolly, varmaan tunnet”, kertoi Tristan. Minä nyökkäsin, vaikka tosissani en erottanut Tristanin Dollya, Sallya, Ednaa, Sylviaa ja Bernicea toisistaan, vaikka olisi pulikan kanssa tentattu. Tristanin naiset olivat kaikki enemmän tai vähemmän samanlaisia – pitkäsäärisiä ja heleitä, yleensä myös älykkäitä, sillä Tristanin maku suosi sellaista onnekasta, joka pysyi hänen perässään. Älyllisesti siis, vapaaehtoisesti Tristan ei liikuttanut koipeaankaan lähteäkseen kävelylle kävelyn vuoksi.
”No, siellähän oli sitten Dollyn entinen – joka ei tajunnut olevansa entinen. Tuli vähän sanaharkkaa, otettiin matsia, mitä nyt sellaista tavallista”, Tristan jatkoi. Olen monet kerrat nähnyt, opiskeluaikana varsinkin, kun nuoret pojat äityvät naisten edestä tappeluun, mutta minusta Tristan oli aina ollut niin löysäranteinen, etten hänestä olisi uskonut. Ja niin hän kuitenkin väitti, että vieraan miehen käydessä hänen daamiinsa kiinni, oli hän vetänyt kaveria ihan kunnolla lättyyn. Kaipa olisin itsekin tehnyt samoin, jos olisi ollut minun seuralaisestani kyse, tai tiedä häntä. Kun kysyin, saiko hän porttikieltoa tansseihin, Tristan nyökkäsi, mutta virnisti sitten veijarimaisesti.
”Minkä kunniassa menettää, sen maineessa voittaa”, sanoi Tristan. ”Kun juttu leviää, ja Dollyn ystävättäret ja ystävien ystävät kuulevat, kuinka jalosti puolustin häntä barbaarilta, ei treffikutsujen tuloa voi estää. Katso nyt näitä kukkia ja suklaita.”
Tristan se ymmärsi kyllä naisten mielen päälle aivan erillä tapaa kuin me tavan tallaajat. Sillä aikaa, kun olimme jutelleet, oli huoneeseen kiikutettu taas uusia lahjoja Tristanin monilta ihailijoilta. Minun oli silti vaikea suhtautua asiaan kevyesti. Tristan ei nimittäin käärittyine käsineen voinut avata suklaarasioita, saati sitten kuoria appelsiinia. Hän kertoi hoitajien käyvän syöttämässä hänelle puuroa lusikalla. Avasin ostamani suklaarasian – siinä oli kahdeksan kappaletta erilaisten simpukoiden muotoisia täytekonvehteja – ja hellyyttäni syötin niitä suoraa Tristanin suuhun.
En ole koskaan ennen tullut oikein ajatelleeksi, kuinka intiimi teko toisen syöttäminen on. Vaikka käyhän tuo järkeen, ne kerrat kun olen joutunut juottamaan lampaankaritsaa pullosta, kuten karitsoja muista eläintenpoikasista poiketen usein joutuu, niin silloin paatuneimmankin ison miehen sydän täyttyy lempeistä tunteista. Puhumattakaan pienistä kissan- tai koiranpennuista. Avuttomuus siinä kaiketi kiehtoo, Tristan nimittäin ei tosissaan voinut tehdä käsillään yhtään mitään, eikä muuten voinut kävelläkään. Hän oli täysin toisten huolenpidon varassa, mutta tuntiessani Tristanin, tiesin, että se ei ollut hänestä ollenkaan ikävää. Minä katsoin häntä silmiin. Ne olivat hyvin samanlaiset kuin Siegfriedin, enemmän vihreät kuin ruskeat, mutta niissä oli terävyyttä, joka iski vasten sydämeni tulenteon kiveä. Tajusin olevani yksi Tristanin tusinoista rakastajista. Enkä edes ollut mustasukkainen.
”Mutta mitä sitten tapahtui? Me olimme hirveän huolissamme, kun et tullut aamuyöstäkään kotiin.”
”Pyh. Sinä varmaan olitkin huolissasi, James, enkä minä sitä epäile. Onko rasiassasi yhtään kirsikkakonvehtia? Ne ovat suosikkejani. Siegfried se oli tuttavallisesti mukiloida minut kun kävi täällä minua katsomassa, mutta ei sitten viitsinyt, kun itkin raastavasti äitiä. En käytä sitä temppua usein, sillä se menettää tehonsa. Mutta Siegfried ei ole koskaan kestänyt sitä, jos tihrustan itkua.”
”Tristan”, sanoin painokkaasti, sillä Tristanin kiertely ja kaartelu oli käydä jo hermoille. Valitsin rasiasta hänelle toivomansa konvehdin, jonka kuori oli tummaa, melkein mustaa suklaata. Täyte purskahti hänen huulilleen, ja vaikka ne olivat rohtuneet, eivätkä tavallisen sensuellit, niin minun mieleni teki suudella häntä kovin.
”Mitä sitten? Vein Dollyn kotiin, kuten tapana on, sain suukon ja vähän muutakin, kuin myös on tapana. Dollyn mustasukkainen örmy seurasi minua omalla koslallaan ja törmäsi minuun tahallaan alangolle viettävässä mäessä. Löin pääni rattiin ja väsynyt ja vähän päissänikin kun olin, niin luulin jääneeni tankkerin alle, ja lähdin ryömimään. En sitten vissiin pitkälle päässyt. Sammuin.”
”Kuten sekin on tapana”, totesin Tristanin tarinaan. Pudistin päätäni, ihmettelin kuinka hän oli hengissä. Sydäntäni lämmitti kuitenkin huojennus siitä, että kaikki oli silti hyvin. En edes tajunnut kiusaantua, kun kierrostaan tekevä osastohoitaja katsoi syöttöpuuhiani huvittuneena kieroon. Minä kampasin Tristanin takkuiseksi menneen tukan. Samalla minä silitin häntä. Poski oli sileä, Tristanilla ei vielä niihin aikoihin kasvanut kuin muutama hento viiksikarva ylähuulen liepeissä. En ymmärrä, miten hän laastari naamallaan ja rupisenakin oli niin valloittava. Näin itseni samassa tilanteessa, naama kuin juoppojoosepilla ja silmät rähmästä ummessa, mutta Tristanilla oli taito olla yhtä hellyttävä, kuin polkuanturansa satuttanut kultaisennoutajan vuosikaspentu.
Minä suutelin häntä. Se oli hetken mielijohde, mutta minusta tuntuu, että Tristan osasi odottaa minun kumartuvan ja litistävän kasvoni hänen kasvoihinsa, sillä hän ei hätkähtänyt. Päinvastoin, hän heitti siteisiin käärityt kätensä olkapäilleni ja imaisi kieleni suuhunsa. En muista olenko koskaan suudellut niin kiihkeästi, en ainakaan selvin päin! Syleillessäni minusta tuntui, että Tristan ei minnekään sopinut yhtä hyvin kuin käsivarsilleni.
”Kirsikkaa”, sanoin irrotessani alahuulesta. ”En ole ennen niin välittänyt simpukkakonvehdeista, mutta sait ylipuhuttua.”
Tristan nauroi kommentilleni kuin se olisi ollut aivan verrattoman hauska kasku, vaikka eihän se sitä oikein ollut. Punehduin ja tunsin oloni hyväksi. Minä tiesin, etten ollut ensimmäinen, joka edes yksin tänään oli Tristanin huulilla, enkä jäisi viimeiseksi. Jälkeeni oli tyttöjä varmasti jonoksi asti, mutta en minä välittänyt.
Tristan piti laastaria naamallaan viikkoja sen jälkeen, kun oli muuten jo parantunut, sillä se herätti vastaantulijoissa lähimmäisenrakkautta. Toisaalta vähensi Siegfriedin raivokohtaukset noin puoleen. Ehkä minun pitää lopuksi epäillä, oliko hän loppujen lopuksi tässäkään tapauksessa niin epäonninen kuin miltä näytti? Neljästä hänen varpaastaan lähti irti kynsi pysyvästi, eikä niihin kasvanut enää uusia. Se oli pitkälle tulevaisuuteen hyvä tekosyy hänelle olla tekemättä jotain pitkästyttäviä töitä. Sitä paitsi, olihan hänellä nyt minunkin sydämeni lompakossaan – ja minä vilpittömästi uskon, että Tristan onnitteli itseään minun oivallisesta narraamisestani.
FIN
