Title: Alikulkutunneleita
Author: Narina
Beta: -
Fandom: Buffy – vampyyrintappaja
Genre: angst
Rating: K-11
PoV: Spike
Pairing: Spike/Buffy
Warnings: raskasta kielenkäyttöä
Disclaimer: Kaikki Buffy-universumiin kuuluvat elementit kuuluvat kiistattomasti Joss Whedonille ja hänen tiimilleen.
Summary:
Olipa sekin naurettava tapa kapinoida yhteiskunnan normeja vastaan, yrittää tulla huomatuksi, välitetyiksi. Sitähän me kaikki yritimme. Ei meille kaikille voinut olla tilaa tässä ankeassa paikassa.A/N: Joo, jäin tuossa alkuvuodesta ihan totaalisesti koukkuun Buffyihin, ja nyt sitten päätin alkaa valloittaa kyseistä fandomia kirjoittamalla… On ihan äärettömän hankalaa kirjoittaa fanfictionia televisiosarjasta, mutta tässä kevään aikana tulee kyllä olemaan aikaa harjoitella, sillä tämä osallistuu
OTP10-haasteeseen, ja samalla parituksella tulee ilmestymään vielä yhdeksän ficciä. ;) Lisäksi tämä ottaa osaa
musiikkivideo-haasteeseen, ja innoitustahan olen siis hakenut Within Temptationin kappaleen
"Utopia" videosta. Niin, ja sitten tämä osallistuu
multifandom-haasteeseen. :)
*
Ennen elämäni oli kuin pimeä, itseään toistava alikulkutunneli. En tiedä, mitä minun elämäni alitti, mutta minä kuljin tunnelissa ja sillä hyvä.
Ympärilläni olevat olennon eivät kiinnostaneet minua – niihin jotka elivät itseni lailla varjoissa, oli helppo oppia suhtautumaan ivallisesti, kyynisen pilkkaavasti. Eikä minun ympärilläni sitä paitsi liian paljoa porukkaa ollut. Ainoastaan ne, jotka pelkäsivät liikaa lähteäkseen.
Kun oli kirottu elämään ikuisesti, oli pakko oppia suhtautumaan kanssaeläjiin välinpitämättömästi – eihän sitä kaikkea maailmaan mahtuvaa paskaa olisi muuten jaksanut. Onneksi julmuuden lahja sattui tulemaan vampyyriksi muuttumisen sivutuotteena; hillitön tappamisenhalu, verenhimo ja mielipuolisuus – verenimijän rakkaimmat kumppanit, jumalien lahja kaikille yön lapsille.
Sitten oli tietysti niitäkin luonnonoikkuja, joille ei sallittu samanlaisia mahdollisuuksia unohtaa maan kamaralla vallitsevaa sekasortoa ja barbarismia kuin kanssakärsijöille. Sellaisia, joita ei ollut kirottu sielulla, mutta jotka eivät kuitenkaan voineet elää tuntematta sen kummittelevaa haamua syvällä sisimmässään.
Sellaisia kuten minä.
Ikävöin koko olemassa oloni vaurioituneella voimalla niitä aikoja, jolloin katselin kieroutuneen mielihyvän vallassa sitä, kun nuorisorikollisenalku varasti sokealta kerjäläiseltä lompakon takintaskusta. Se oli sitä karua todellisuudessa selviytymistä; lait joutivat helvettiin, me olimme kaikki vain eläimiä. Meidän piti taistella pysyäksemme elossa – täytyi pitää kiinni hampain ja kynsin ja vain unohtaa kaikki muut ympärillään. Itsekkyydellä varmisti parhaiten, ettei tullut lyödyksi.
Ne olivat olleet aikoja, jolloin graffiteilla leikkivät kujataiteilijat olivat ainoastaan naurattaneet minua. Olipa sekin naurettava tapa kapinoida yhteiskunnan normeja vastaan, yrittää tulla huomatuksi, välitetyiksi. Sitähän me kaikki yritimme. Ei meille kaikille voinut olla tilaa tässä ankeassa paikassa.
Minä olin selkeä osoitus elämän kieroutuneisuudesta – ellen minä sitten ollut jokin vitun poikkeuksen vahvistava sääntö tai jotain muuta yhtä helvetin kornia.
He eivät välittäneet minusta, vaikka minä välitinkin heistä. Tai, yhdestä vain, mutta maailman oikeudenmukaisuus kusi silti ja pahasti. Oliko minut luotu rakastamaan yksikseni? Miksi joku olisi halunnut suunnitella olion, jota kukaan ei haluaisi itselleen, omakseen, osoittamaan ja jakamaan rakkautta?
Minä inhosin sitä olentoa, joka minusta oli tullut hänen vaikutuksensa alla. Inhosin sitä, etten voinut enää katsella yhtä kylmänä prostituoitujen peliä ikivanhojen pankkipohatoiden kanssa, ja sitä, etten vain voinut seisoa vieressä ja seisoa, kuinka hulttio nappasi puolustuskyvyttömältä mummolta käsilaukun. Koko ajan mielessäni tulvivat kuvat hänestä, ja tavasta, jolla hän olisi käynyt väärintekijän kimppuun ja hakannut hänet tohjoksi – syyttänyt epärehellisyydestä, toiminut impulsiivisesti tunteen viemänä ja luottanut oman käden oikeuteen.
Siksi minä nykyään vetelinkin pikkulapsia pois autojen alta, kun näiden sokeiden äitien silmät olivat kiinnittyneet mainostauluihin tai hattukauppojen näyteikkunoihin. Se oli säälittävää – eihän kukaan koskaan saisi edes tietää, kuinka monelle kakaralle minä olin toiminut helvetillisenä suojelusenkelinä. Mitä merkitystä moraalisesti oikeilla teoilla niin ollen edes oli? Eihän kukaan niitä arvostanut. Kaikki ne lapsetkin vain itkivät lelujaan, jotka olivat tohjoontuneet muovinmurusiksi rekkojen renkaiden alla. Toivoivat kai sittenkin, että olisivat voineet liiskautua siihen paskaiselle asfaltille rakastamansa mötikän kanssa sen sijaan, että olisivat jääneet yksin tähän kylmään, kieroutuneeseen maailmaan ilman sitä ainoaa, elotonta ystäväänsä.
Nykyäänkin elämäni oli kuin alikulkutunneli, mutta enää se ei ollut pimeä, eikä päämääräni epäselvä. Tunnelissa hohteli keinotekoisen oloinen, kalsea sähkövalaistus, ja minä kuljin kohti aurinkoa.
