Alaotsikko: Synkät vuodenajat-haasteeseen vastaus
Author - minnahh
Beta - Sirina Black
Raiting - K-11
Genre - Angst, Deathfic (jotain pientä iloisuutta saattaa löytyä), oneshot
Pairing - Hermione/Draco
Disclaimer - J.K. Rowling omistaa hahmot ja paikat, minä vain leikin niillä. En saa tästä rahaa tai muuta hyvitystä.
Warnings - Itsemurhalla kohistaanA/N - Yhtäkkia iski vimma kirjottaa tähän haasteeseen, joten tässä lopputulos ^^ Isot kiitokset
Sirina Blackille, ketä suostui oikolukemaan tämän ilman varoitusaikaa ^^
Olisi ihana kuulla teidän mielipide tästä pätkästä =) Tämä oneshot osallistuu
Painesiden järjestämään
Synkät vuodenajat - haasteeseenMinnahh "ylpeänä" esittää:
Kaakao pelastaaSyksy oli pahimmillaan.
Nuori, kiharatukkainen nainen istui yksin takkahuoneensa punaisella sohvalla ja katseli takassa roihuavaa tulta.
Hän ei voinut olla itkemättä, aikaa oli noin reilu kuukausi jäljellä. Hermione ei halunnut muistella menneitä eikä ajatella tulevaa, hän halusi olla vain siinä hetkessä ja toivoi, että aika pysähtyisi.
Hän katsoi ikkunasta ulos ja toivoi, että sade loppuisi, jotta hän voisi lähteä lenkille.
Oi kuinka hän kaipasikaan sitä alkusyksyn pientä viimaa ja värikkäitä lehtiä ympärillään, mutta ei, syksy oli todellakin pahimmillaan, ulkona myrskysi.
Hermione oli vaipunut jälleen täysin omaan maailmaansa ja hyppäsi melkein metrin ilmaan, kun tajusi, että Harry oli suoraan hänen naamansa edessä.
”Kuinka sinä voit?” Harry kysyi melkein kuiskaten, aivan kuin peläten, että hän rikkoisi Hermionen jos puhuisi edes hieman kovempaa.
”Paremmin, kuin ennen”, Hermione sanoi vaisusti,
”ainakin pahoinvointi on loppunut.”
Harry naurahti hieman huomatessaan miten Hermione hymyili.
”Mitäs siinä naureskelet?” Hermione tiuskaisi lievästi ja otti naamalleen niin Mollymaisen ilmeen, että Harryn teki mieli alkaa nauraa vaan entistä enemmän.
Hermione ei voinut olla itsekkään naurahtamasta, mutta miltei saman tien hän vaipui surullisuuteen.
”Tuskin tulen koskaan pääsemään siitä yli”, Hermione sanoi niin hiljaa, ettei Harry olisi kuullut, ellei hän olisi juuri halannut Hermionea.
Ron oli tuon kaiken takana.
Hän oli mustasukkaisuuden puuskissa tappanut Dracon, Hermionen ensimmäisen ja ainoan rakkauden, jonka jälkeen poika oli yrittänyt tappaa Hermionen, mutta tajutessaan sen mitä oli tekemässä, Ron panikoi.
Poika ei voinut uskoa itseään, hän oli katsonut Hermionea silmiin ja pyytänyt syvästi anteeksi. Ron oli tappanut jo itsensä, ennen kuin Hermione oli tajunnut sitä.
Siinä hän istui, kuluneella punaisella nahkasohvalla miettien entistä rakkauttaan ja mustasukkaisuudelle menetettyä koulukaveriaan. Kumpaakin hän mietti hyvällä, totta kai hän oli vihainen Ronille,
mutta eräs asia tulisi muistuttamaan häntä aina Dracosta.
Heidän tuleva lapsensa.
”Juhuu! Maapallo kutsuu tulevaa äitiä. Jos sinä tuolla tavoin aina vain haaveilet, niin minun on pakko muuttaa tänne, sillä miten sinä muka saisit tulevan tyttösi hoidettua?” Harry sanoi huvittuneena pöllämystyneelle Hermionelle.
”Ajattelin kysyä, että haluaisitko kupillisen kuumaa kaakaota?” Harry sanoi turvallisen rauhallisesti Hermionelle, saaden tämän hymyilemään.
”Kernaasti, muistakin laittaa siihen kermavaahtoa, tai minä tulen ja nirhaan sinut”, Hermione hymähti vapautuneesti.
”Ai niin, tuo samalla se piimäpurkki ja ne suolasillit sieltä yläkaapista, kiitos!” Hermione huudahti vielä Harryn perään tämän pudistellessa päätään.
”Naiset ja heidän raskautensa, aivan outoja mielihaluja”
Harry tuli takasin kantaen tarjottimella kaakaokuppeja ja kaikkea muuta, mitä Hermione oli pyytänyt tuomaan.
Hermione nappasi kaakaomukinsa ja sanoi hymyillen: ” Kaakao todellakin pelastaa päivän kuin päivän.”
Hän ei voinut olla ajattelematta Dracoa ja tämän jokailtaista vimmaansa kaakaota kohtaan.
Hermione purskahti itkuun, Draco ei enää koskaan palaisi takaisin.