Nimi: Joulu on anteeksiantamisen aikaa
Kirjoittaja: hiddenben
Ikäraja: S
Fandom: Harry Potter (sijoitus joulun jälkeen Godrickin notkoon)
Genre: jouluinen ystävyysdraama
Hahmot: Minerva ja Pomona sekä pari muuta joko tuttua tai tuntematonta
Haasteet: Teelusikan tunneskaala tunteella
tyytymättömyys, FFF1000 sanalla
munatotilatte, Sana/kuva/lause10 #3
tällä kuvalla (S)
Yhteenveto:
"Tämä bussimatka on grindelwaldista."K/H: Tämä on joululahja
Rowenalle, joka toivoi eräänä iltana saavansa lukea Poimittaislinjalle sijoittuvaa ficin. Inspiroiduin tätä kirjoittaessa ennen kaikkea Minervan taustatarinasta ja hänen viimeisestä huispausottelustaan Tylypahkassa, jonka Rohkelikko hävisi, mutta myös
tästä kuvasta (S). Lempeää joulua niin Rowena kuin muutkin tämän lukevat! ♥
Joulu on anteeksiantamisen aikaa
Oli aikainen lauantaiaamu hieman ennen joulua. Yön aikana satanut, pitkään odotettu ensilumi sai Tylyahon kyläraitin hohtamaan valkeana ja nostatti hymyn jokaisen Poimittaislinjaa odottavan matkustajan kasvoille.
Jokaisen, paitsi yhden.
Minerva seisoi yhdessä Pomonan kanssa Tylyahon keskuskadulla olevan pysäkkikatoksen alla ja puri huultaan, ettei olisi kironnut ääneen. Viimatuuli sai puuterilumen pyörähtelemään kaavunhelmoissa ja hän yritti asetella punakeltaista kaulahuiviaan niin, ettei tuulenvire pääsisi vilahtamaan iholle. Lämmitysloitsusta huolimatta varpaat tuntuivat kohmeisilta. Minervaa ärsytti jo valmiiksi ajatus siitä, kuinka kauan hänen pitäisi istua illalla takkatulen ääressä ennen kuin tunto palaisi jalkoihin.
Pomona sen sijaan näytti elävän elämänsä parasta aamua. Hänen kiharansa pilkottivat keltaisen tupsupipon alta ja niihin muodostunut pakkashuuru sai hiusten harmaanruskean sävyn kimaltelemaan hopeisen valkoisena. Hymy viipyili hänen huulillaan ja välillä hän hymisi Selestina Taigorin uusinta joululaulua, jossa kerrottiin omistajastaan eksyneestä haiskusta. Edes kireä pakkanen ei saanut Pomonan kulmia kurtistumaan, mutta hänen talvikaapunsa olikin vuorattu lämpöloitsujen lisäksi porlokin karvalla, joka suojasi kantajaansa kirpeän pakkasen lisäksi ilkeiltä herjoilta. Minervalla oli päällään parempi, tummanpunainen kaapunsa, mutta se ei suojannut kireältä pakkaselta kovinkaan hyvin. Hän olisi mielellään omistanut samanlaisen kaavun kuin Pomona, mutta niitä ei myyty Iso-Britanniassa vaan kaapu oli grönlantilaista tekoa eikä niitä oikeastaan myyty muille kuin grönlantilaisille. Pomona oli saanut omansa lahjana joltain paikalliselta ihailijalta, mutta ei ollut suostunut kertomaan Minervalle sen enempää, punastellut vain kovasti viitan pehmeää karvaa silittäessään.
Kun uusi tuulenpuuska pyyhkäisi Tylyahon keskuskadun lävitse ja löysi iholle kaulahuivin huolellisesta asettelusta huolimatta, Minerva ärähti kylmästä ja loitsi heti perään äänettömän lämpöloitsun.
”Muistuta minua jälleen, miksi seisomme tässä?” hän kysyi hytisten ja katsoi Pomonaa, joka katseli taialla laajennetun oranssin käsilaukkunsa syvyyksiin jotain etsien.
”Me odotamme Poimittaislinjaa, Minerva hyvä”, Pomona sanoi laukulleen ja ujutti kätensä sen syövereihin, nostaen esiin kaksi joulumakeista. Toinen oli vihreä, toinen violetti. Minerva valitsi vihreän.
”Kyllä minä sen tiedän”, Minerva puuskahti ja avasi suklaisen konvehdin kääreen. ”Mutta miksi pakotat minut tekemään tämän? Ja vielä tähän aikaan aamusta?”
”Saat vastauksen aikanaan”, Pomona sanoi ja pisti konvehdin suuhunsa. Hänen kulmakarvansa kohosivat korkealle ja ilahtunut hymy kohosi hänen kasvoilleen. ”Kas, karpaloa!”
Puraistessaan suklaakonvehtia Minerva irvisti: hänen valitsemansa maistui karvasmantelilta. Kamalaa. Pomona nauroi nähdessään hänen ilmeensä.
”Mielialakonvehteja! Suoraan Hunajaherttuan uutuushyllystä”, hän sanoi ja kaivoi laukustaan uudet konvehdit. ”En voinut vastustaa kiusausta kokeilla näitä.”
”Anna kun arvaan”, Minerva sanoi ja värisi inhosta suuhun kummitelemaan jääneen karvasmantelin mausta. ”Ne maistuvat sitä herkullisemmilta, mitä paremmalla tuulella on ja päinvastoin.”
”Juurikin niin, Minerva”, Pomona sanoi ja tarjosi Minervalle toisen, nyt oranssiin kääreeseen käärityn konvehdin. Minerva yritti ajatella mukavia ajatuksia: kuinka oppilaat olivat lähteneet joululomalle ja kuinka hän oli eilisaamuna herännyt Albuksen koputukseen ovellaan. Hän sulki silmänsä ja puraisi konvehtiaan.
Suupielet vääntyivät alaspäin uuteen irvistykseen. Pomonaa nauratti.
”Mitä tällä kertaa?”
”Sitä kamalaa karhunmarjakiisseliä, jota Sibylla vaatimalla vaatii saada tehdä henkilökunnan joulujuhlaan.”
Pomonan nauraessa Minervankin suupieltä nyki hieman. Kamalista mauista huolimatta suklaakonvehdit saivat veren kiertämään kehossa eikä pakkanen tuntunut niin pahalta kuin vielä hetki sitten. Minerva etsi laukustaan kurkkupastillin korvatakseen karhunmarjakiisselin tahmaisen maun raikkaalla mintulla ja kun se oli sulanut kielelle, Poimittaislinja kaahasi jo kadulle saaden lumen pöllyämään kuin pahemmassa myrskyssä.
Matkustajat asettuivat jonoon violetin bussin ovelle. Minerva ja Pomona joutuivat jonon hännille Poimittaislinjan ajettua melkoisesti pysäkin ohi ja pysähtyen juuri ennen kuin olisi rysäyttänyt päin
Joka welhon kirjoitustarvike & hoksotinta.
Kuullessaan tutun honottavan äänen Minerva ähkäisi: hänen ei tarvinnut nähdä bussin rappusilla seisovaa rahastajaa tunnistaakseen tämän.
”Mistä lähtien Stan Pikitie on työskennellyt Poimittaislinjalla?” hän kysyi Pomonalta.
”Etkö sinä pidä Stanista?” Pomona kysyi yllättyneenä. ”Hänhän oli ihan käypä oppilas.”
”Sanot noin vain, koska hän kuului tupaasi. Hän melkein sytytti häntäni tuleen, kun vaihdoin muotoa oppitunnillani”, Minerva vastasi. ”Hutiloiva, kärsimätön ja laiska hän oli. Ainoa, joka piti hänestä, oli Voro ja hänkin vain sen takia, että Pikitie osasi korjata kellotornin rataskoneiston, kun se jumittui kerran vuodessa.”
”Älähän nyt, Minerva”, Pomona sanoi ja kohotti käsilaukkuaan. ”Ota vielä yksi konvehti niin piristyt.”
”Ei kiitos. En halua lisätä kärsimystäni enää yhtään enempää.”
Kun he viimein pääsivät bussin rappusille, Pomona tervehti Stania lempeästi. Minerva tunsi vahingonilon pilkahduksen sisällään nähdessään Stanin kasvojen valahtavan kapeaksi heidän katseidensa kohdatessa.
”Professorit, mä en osannu yhtään odottaa…”, Stan aloitti, mutta rykäisi sitten ja kohensi ryhtiään. ”Tai siis: tervetuloa Poimittaislinjalle. Minne on matka?”
”Saukkonummelle”, Pomona sanoi ja nousi rappusia ylös bussiin. ”Minä maksan meidän molempien matkat. Mitä se tekee yhteensä?”
”Saukkonummelle maksaa kahdeksan sirppii per pää”, Stan sanoi, rentoutuen huomattavasti välttäessään keskustelun Minervan kanssa. ”Mut neljä sirppii lisää niin saatte munatotilattee ja tällä kelillä se varmaan maistuis. Siinä on tujaus rommia ja lupaan, et se on niin hyvää, että professorin sukat lähtee tanssimaan Taigorin tahtiin.”
”Mitä sanot, Minerva?” Pomona kysyi. ”Otetaanko munatotia?”
Minerva nyökkäsi, odottaen jo kärsimättömänä pääsevänsä istumaan ja pois Stanin honottavan höpötyksen läheisyydestä. ”Miksi ei.”
”Valkuaisvaahdolla?” Stan kysyi.
”Minun kyllä, Minervan ei”, Pomona sanoi. ”Kiitos Stan. Oletko ollut pitkään töissä täällä?”
”Tää on mun eka viikko”, Stan vastasi raidallista työliiviään nykäisten. ”Ja Ernie tässä sanoo, että oon paras rahastaja, mitä se on hetkeen nähny. Osaan kuulemma lypsää matkustajilta kaikki pennoset, mitkä niiltä vaan liikenee.”
Minerva ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt tuhahtaa vai nauraa, mutta Pomona naurahteli hyväntahtoisesti Stanin itsekehulle. Kun alkoi käydä selväksi, että kaksikko aikoi jäädä pidemmäksi aikaa vaihtamaan kuulumisia, Minerva teki tietä heidän ohitseen käytävälle. Yöaikaan bussissa oli sängyt, mutta päiväsaikaan ne muuttuivat nojatuoleiksi ja sohviksi. Minerva löysi heille bussin perältä kaksi tummanviolettia nojatuolia. Se oli ihanan pehmeää samettia ja muuttui selkeästi istujansa mieltymyksien mukaan, sillä Minervan istuessa alas se kohensi tyynyjään nopeasti ja kiinteytyi niin, että hän istui pian ryhdikkäästi, mutta rentoutuneena tuolissaan.
Bussin perällä oli takka, jonka rätisevässä tulessa viihtyi kolme salamanteria. Niistä hohkaava lämpö sai veren kiertämään ja lämpö palasi kehoon kohisten. Ensimmäistä kertaa heräämisen jälkeen Minerva alkoi tuntea, että päivästä voisi tulla mukava. Kunhan hän vain vielä saisi selville, minne he olivat matkalla.
Kun Pomona vihdoin sai vaihdettua viimeisetkin kuulumiset Stanin kanssa ja lähti kävelemään bussin perälle, Minerva kuuli Stanin huudon ”Sitten matkaan, Ernie!” ja Poimittaislinja lähti räjähtävällä loikalla kulkemaan eteenpäin. Heti perään kuului valtava poksahdus, jonka seurauksena puolet matkustajista huudahti säikähdyksestä, ja Pomona olisi kaatunut kumoon, ellei Minerva olisi ehtinyt tarttua hänen käteensä ja vetää häntä nojatuoliin.
”Sori, proffa!” Stanin huuto kuului bussin etuosasta.
”Olin jo ehtinyt unohtaa, että Poimittaislinja tekee tällaista”, Pomona sanoi riisuessaan talvikaapunsa.
”Tämä bussimatka on grindelwaldista”, Minerva manasi. ”Voisitko nyt vihdoin kertoa, minne olemme matkalla ja miksi minun pitää kestää Stan Pikitietä, tätä kamalaa Poimittaislinjaa ja ulkona riehuvaa pakkasta, kun voisin yhtä hyvin lukea uusinta
Muodomuutosten tiedettä ja taidetta ja nauttia perustajien glögistä ihan oman takkatuleni ääressä?”
”Höpsis, Minerva. Ehdit hyvin lukea tutkimuslehtiäsi jahka pääsemme takaisin”, Pomona sanoi. ”Yritä rentoutua. Olet niin pahalla tuulella, että joku luulee sinua pian möröksi. Tai pahempaa, peikoksi.”
Minerva tuhahti.
”Kerro edes, miksi olemme matkalla Saukkonummelle.”
Pomona avasi jo suunsa vastatakseen, kun Stan hoipperoi käytävää pitkin käsissään kaksi suurta mukia. Molemmissa oli piirros Poimittaislinjan bussista, joka kulki aavoilla nummilla vinhaa vauhtia mukin ympäri yhä uudelleen ja uudelleen. Minerva seurasi Stanin kulkua peläten joka hetki bussin hyppäävän jälleen kaupungista toiseen ja aiheuttavan kaaoksen, mutta munatotit löysivät heidän luokseen läikkymättä kertaakaan.
”Kiitos Stan”, Pomona sanoi ottaessaan vastaan valkuaisvaahdolla ja nonparelleilla koristellun munatotin. ”Hyvää joulua.”
”Sitä samaa, professori”, Stan sanoi ja kohotti lakkiaan, vilkaisten sitten nopeasti Minervaa ja ojensi toisen munatotin hänelle. ”Ja samoin teille.”
”Kiitos, Pikitie.”
Kun he olivat jälleen kahden, Minerva tuijotti Pomonaa, joka vältteli hänen katsettaan juomalla munatotia ja katselemalla ulos ikkunasta. Maisemat viilettivät heidän ohitseen ja vaikutti siltä kuin joka kylä oli saanut ylleen samanlaisen lumipeitteen kuin Tylyaho. Minerva ei kuitenkaan antanut keskittymisensä herpaantua vaan katsoi herkeämättä ystäväänsä, kunnes tämä huokaisten taipui hänen tahtoonsa.
”Hyvä on, olemme kai niin kaukana Tylyahosta, että voin kertoa sinulle ilman, että yrität rynnätä ulos bussista ja paeta.”
”Miksi minä sellaista tekisin?”
”Koska olemme menossa tapaamaan Felix Vanderia.”
Minerva, joka oli juuri siemaissut juomastaan, nielaisi Pomonan sanat kuullessaan munatotia väärään kurkkuun.
”
Felix Vanderia?” Minerva toisti saadessaan taas henkeä. ”Pomona, et ole tosissasi! Kuinka sinä kehtaat huijata minut mukaasi tapaamaan Vilppi-Vanderia juuri ennen joulua?”
”Et viitsisi kutsua häntä Vilppi-Vanderiksi”, Pomona sanoi ja joi munatotistaan niin, että sai valkuaisvaahtoa nenänpäähänsä. ”Hän on nykyisin hyvin kunniallinen mies. Hän esimerkiksi istuu
Hevoskotkaurheilun harrastajien toimikunnassa ja on onnistunut edistämään monia tasa-arvokysymyksiä velhourheilun puolella. Tiesitkö, että noitien velhourheilusta kertovien uutisten määrä on kasvanut kolmanneksella sen jälkeen, kun Felix Vander alkoi puhua asiasta?”
”Sinä tiedät, etten voi sietää Vilppi-Vanderia”, Minerva sanoi, pakottaen sanat hampaidensa välistä. Pelkkä muiston hivenkin kultatukkaisesta Felix Vanderista istumassa luudallaan loppukevään aamuna, lyöjän suojavarusteet päällään ja mailaa kädestä toiseen heitellen sai Minervan kiehumaan kiukusta.
”Juuri sen takia me menemme tänään Saukkonummeen”, Pomona sanoi ja näpäytti sormellaan nenänpieltään, huomaten samalla siihen jääneen vaahdon. ”Joulu on anteeksi antamisen aikaa ja tänään, Minerva hyvä, sinä aiot antaa anteeksi Felix Vanderille.”
Minerva pudisti päätään ja upposi nojatuoliinsa, joka yritti lohduttaa ja rauhoittaa häntä muuttumalla ensin pehmeämmäksi ja Minervan ärähtäessä sitten tukevammaksi niin, että hän pystyi näkemään ulos ikkunasta. Poimittaislinja hypähti jälleen uuteen kylään ja saapui keskelle pahaa lumimyräkkää. Bussi pysähtyi jarrut kirskahtaen pysäkille niin, että munatotia läikkyi reunojen yli Minervan kaavulle.
”Voi nyt pyhät pakanat sentään”, Minerva kirahti ja alkoi etsiä sauvaansa kaavun taskusta. Munatotimuki kallistui ja lisää juomaa kaatui kaavulle, jolloin Minerva alkoi kirota yhä kovempaan ääneen.
Kanssamatkustajien luodessa pahastuneita katseita heihin päin Pomona nousi seisomaan, tarttui Minervan käteen ja käski rauhoittua. Minerva nojautui takaisin tuoliinsa ja antoi Pomonan siivota sauvanheilautuksella lattialle läikkyneen munatotin ja toisella pyöräytyksellä kaavun tahrat. Hänen mielensä kiehui. Vilppi-Vanderin näkeminen joulun aikaan oli kuin olisi tieten tahtoen saastuttanut perustajien glögin sammakonsapella!
Kun Pomona istahti jälleen nojatuoliinsa, Poimittaislinja oli jo ehtinyt lähteä liikkeelle suuren pamauksen saattelemana. Minerva murjotti nojatuolissaan, jonka sohvatyynyt olivat hänen oloaan mukaillen jähmettyneet paikoilleen ja olivat nyt yhtä jäykkiä kuin Tylypahkan käytäviä valvovat haarniskat.
Pomona katsoi häntä ja huokaisi.
”Juuri tämän takia minä en kertonut matkamme syytä. Tiesin, että reagoisit näin. Sinä kannat kaunaa jostain, mikä tapahtui aikoja sitten, Minerva. On aika antaa anteeksi.”
”Hän tiputti minut luudalta kesken pelin”, Minerva sanoi. Muisto teki pahaa. Kipu tuntui jossain niiden kylkiluiden kohdalla, jotka olivat murtuneet hänen tippuessa huispauskentän nurmelle. ”Sinä näit sen, Pomona. Vander tarttui luutani harjaksiin ja heilautti koko luudan ympäri. Hän rikkoi sääntöjä röyhkeästi, mutta tietenkin niin, ettei tuomari nähnyt mitään. Meidän olisi pitänyt voittaa, mutta Luihuiset nappasivat huispausmestaruuden itselleen huijaamalla. En voi antaa sellaista anteeksi.”
”Tiedän, että hän teki sen sinulle. Ja minä olen sinun puolellasi”, Pomona sanoi äänessään samanlainen lepyttelevä sointi kuin silloin, kun Severus oli menettää hermonsa jouduttuaan kestämään oppilaiden typeryyksiä liian monta tuntia peräkkäin. ”Vander todella rikkoi sääntöjä ja he voittivat vilpillä, mutta on aika luopua katkeruudesta ja jatkaa eteenpäin. Sitä paitsi Rohkelikon joukkueella menee nyt hyvin. Sinä oikein kehräsit viime ottelun jälkeen. Potter on hyvä etsijä.”
Minerva tuijotti Pomonaa hetken ennen kuin risti kätensä rinnalleen ja uppoutui nojatuoliinsa.
”Silti.”
Pomona huokaisi. ”Jos aivan totta puhutaan, tämä on oikeastaan joululahja minulle.”
”Millä tavalla?”
”Joka vuosi kevään viimeisen huispausottelun lähestyessä sinusta tulee piikikäs, ärähtelevä ja oikeastaan aivan sietämätön”, Pomona sanoi. ”Kaikella rakkaudella, Minerva, mutta minä en jaksa enää yhtäkään sellaista kevättä. Sinun on aika päästä eteenpäin elämässäsi ja lopettaa turha kitinä.”
Minervan mielessä kehittynyt vastalause kuihtui hänen ajatellessa asiaa Pomonan kannalta. Oli totta, että kevät oli hänelle aina vaikeaa aikaa. Ei riittänyt, että loppukokeiden aika lähestyi ja joka vuosi oppilaat tuntuivat olevan yhä enemmän ulapalla siitä, mitä heiltä odotettiin, mutta sen lisäksi Severuksen piikittelyt loppuottelusta ja työhuoneen ikkunasta avautuva näkymä huispauskentälle saivat Minervan äärirajoille. Hänestä tuli kärttyisä eikä hän sietänyt kiukuttelua, laiskottelua tai edes pientä kiusoittelua, jota kahvihuoneessa usein harrastettiin. Hän toivoi Rohkelikon voittoa niin paljon. Hän halusi korvata karvaat muistot omasta viimeisestä pelistään jollain paremmalla. Hän halusi nähdä sen tyypillisen happaman ilmeen kohoavan Severuksen kasvoille Luihuisen hävitessä ja että hän halusi vihdoin korkata sen upean pullollisen kuohuvaa, jonka Albus oli tuonut hänelle tuliaisena huispauksen maailmanmestaruusottelusta viisi vuotta sitten, kun Minerva oli viime hetkellä sairastunut mustankissanflunssaan eikä päässyt itse paikalle.
Ja joka kerta Rohkelikon hävitessä hänen sydämensä täytti kauna ja ärtymys siitä, ettei ollut osannut odottaa Vilppi-Vanderin tekevän jotain niin hävytöntä kuin tämä oli tehnyt heidän pelissään. Jos Minerva ei olisi Vanderin takia pudonnut luudaltaan, hän olisi voinut estää Luihuisten etsijää nappaamasta sieppiä ja he olisivat voittaneet loppuottelun. He olivat olleet niin lähellä. Tuon ottelun jälkeen huispausmestaruuden voittamisesta oli tullut Minervalle tunneasia.
Mutta ehkä oli epäreilua purkaa paha olo Pomonaan vuosi toisensa jälkeen. Severus kesti Minervan kiukuttelua, mutta Pomonalle sen sietäminen tuotti vaikeuksia. Ja olihan tämä oikeassa: pitkästä aikaa Minervastakin tuntui, että Rohkelikolla oli jälleen mahdollisuus voittaa huispausmestaruus. Harry Potter osoitti suurta taipumusta kehittyä hyväksi etsijäksi. Ehkä voitto olisi tänä vuonna heidän. Ehkä hän voisi ainakin yrittää antaa Vanderille anteeksi.
Minerva joi pitkän siemauksen munatotistaan. Se oli oikeastaan aika hyvää. Rommia oli juuri sopivasti ja mausteista hän tunnisti kanelin ja vaniljan. Sukkia se ei saanut pyörimään, mutta varpaat se sai hieman heilumaan.
”Hyvä on. Minä lupaan yrittää antaa anteeksi”, hän sanoi lopulta, mutta heristi sitten sormeaan. ”Mutta jos hän alkaa piikitellä minua yhtään mistään, minä läimäytän hänen oman kotiovensa päin hänen kasvojaan ja heitän vielä jonkun ilkeän herjan perään.”
”Voi pyhä Merlin sinun kanssasi”, Pomona huokaisi, mutta suupielet kohosivat jo hymyyn. ”Lupaan, että Felix Vander on kasvanut aikuiseksi. Hän ei ole enää lainkaan niin itsekäs ja ylimielinen kuin hän oli pahimpina kouluvuosinaan. Luihuisetkin pehmenevät ikääntyessään. Ainakin useimmat heistä.”
He nojautuivat taaksepäin nojatuoleissaan ja ehtivät juoda monitotinsa juuri loppuun ennen kuin Stan tuli ilmoittamaan heidän saapuvan Saukkonummelle muutaman minuutin kuluttua. Kun bussi painoi kirskuvat jarrut pohjaan ja liukui jäistä katua pitkin Saukkonummen kylänraitille hetkeä myöhemmin, Pomona tarjosi Minervalle vielä yhden konvehdin. Hän maistoi sitä pahinta odottaen. Suklaan sisus oli pehmeää rommirusinaa terävällä alkoholin sivalluksella. Se ei ollut Minervan suosikkimaku, mutta paljon parempi kuin Sibyllan karhunmarjakiisseli. Tässä konvehdissa maistui anteeksianto, mutta myös ylpeys.
”Hmm, ei lainkaan huono”, Minerva sanoi. He odottivat, että bussin ovet aukesivat ja astuivat sitten lumiseen, jouluvaloissa tuikkivan Saukkonummen kadulle.
”Yhtä asiaa minä vielä ihmettelen”, hän sanoi Pomonalle heidän lähtiessä kävelemään kylän keskustan läpi. ”Miksi emme vain ottaneet porttiavainta? Tai käyttäneet hormipulveria? Tai, hyvä ihme, ilmiintyneet? Miksi Poimittaislinja?
”Sanoinhan, että tämä on joululahja myös minulle”, Pomona vastasi ja katsoi Minervaa hymyillen. ”Mikä olisikaan parempi joululahja kuin bussimatka hyvän ystävän kanssa kauniina talvipäivänä?”
