Title: Kuilu
Kirjoittaja: makeaavettä
Beta: -
Fandom: Twilight
Tyylilaji: Angst
Ikäraja: K-11
Varoitukset: Spoilaa uusikuuta.
Yhteenveto: Mitä Bellan päässä liikkui ensimmäisinä kuukausina Edwardin lähdön jälkeen?
A/N: Apua, en tiedä mikä minuun – herkkisten herkkikseen – meni, kun yllätin itseni suunnittelemasta jonkinsortin angstificciä! Tässä kuitenkin tuotos; oneshotficci höystettynä lyriikoilla Anna Puun biisistä Riko Minut.
Kuilu
Tuijotin huoneeni pölyisestä ikkunasta pihalle. Pihalle, tyhjyyteen. Charlie haravoi vimmatusti puista leijailevia lehtiä, mutta minä en nähnyt häntä. En nähnyt enää mitään. Kun hän lähti, hän vei elämäni merkityksen, elämäniloni ja lisäksi kaikki aistini mennessään. En kuullut mitään. En nähnyt mitään. En tuntenut mitään. Kuulin tietysti öiset painajaisten jälkeiset huutoni, jotka herättivät Charlien. Kuulin Charlien rauhoittelevan äänen lähelläni. Tunsin hänen kätensä silittävän hiuksiani. Näin hänen huolesta kurtistuneet kulmansa. Mutta kaikki oli yhdentekevää, merkityksetöntä. Vaikka joku olisi lyönyt minua, en välittäisi. Vaikka joku tappaisi minut, en välittäisi. Pinnistelin Charlien takia, ja muistin yhä hänen pyyntönsä. Pidä Charliesta huolta. Hän oli antanut minulle niin paljon – kuten oli vienytkin mennessään – joten minun kuuluisi täyttää viimeinen toive kunnialla. Charlie, Charlie, minä vain muistin, ja se oli viimeinen, ohut, rispaantunut nuora, joka piti minut pystyssä. Elossa.
Riko minut rakkaani
Etten enää nää
Etten enää kuule tämän enempää
Elämäsi jatkuu
Minä elin sen
Pyyntöni on viimeinen
Mutta suurinta, ainoaa toivettani en voinut siksi toteuttaa. Halusin pois, halusin sinne missä kaikki olisi hyvin. Saavuttaisin lopullisen, pysyvän tyhjyyden, ja jaksoin toivoa että siellä kaikki olisi helpompaa. Jos vain en olisi niin tärkeä Charlielle, jos en merkitsisi kenellekään mitään, minua ei enää edes olisi olemassa. Hänen lähtönsä vei minulta kaiken. Totaalisen kaiken. Miksi hän kuitenkin jätti minut kitumaan? Kiduin päivä päivältä kivuliaammin, kuin auton alle jäänyt kissa. Kukaan ei välittänyt – eikä tiennyt – sen tuskista. Eikä kukaan osannut niitä lopettaa. Minulle oli vain tuomittu pidempi kärsimysaika.
Riko minut rakkaani
Riko minut vaan
Ehjäksi en enää tahtoisikaan
Loppuun vie työsi kun aloitit sen
Ole niin
Ole niin armollinen
Olisin ilomielin päättänyt kärsimykseni – vaikka jollain kierolla tasolla olin kai ansainnutkin ne – mutta edelleen minun täytyi muistaa pyyntö, toive. Minulla oli syitä olla vielä täällä maanpäällisessä helvetissäni, mutta kun saisin syyn olla kitumatta, tietäisin varsin hyvin seuraavat vaiheeni. Viha ja rakkaus, taivas ja helvetti. Raja on niin kapea molempien välillä. Minä tasapainoilin huterasti, ja minua riepoteltiin puolelta toiselle.
Kun saan syyn
Niin tää päättyy
Täytä toiveeni
Riko minut rakkaani
Olin väsynyt kaikkeen. Olin väsynyt esittämään edes jollain tapaa olevani elossa. Luultavasti näytökseni ei ollut koskaan uponnut Charlieen, mutta yritin epätoivoisesti pitää hauraita kulisseja yllä. Joka yö ne repesivät täysin, kun eksyin taas samaan, kammottavaan painajaiseen. Tyhjyyttä tyhjyyden perään, ei mitään syytä elää. Itse asiassa painajainen oli vain raaka versio päivistäni. Koko elämäni oli joka kantilta katsottuna vain ja ainoastaan tyhjyyttä. Eikä tyhjyydestä olisi poispääsyä, tietä pelastukseen. Hän oli vienyt täydellisesti kaiken, eikä minulla ollut yhtikäs mitään, minkä varaan kasata elämänrippeitäni. Olin kuin suuressa kuilussa. Eikä kuilun seinämillä ollut mitään, minkä varaan turvautua, ripustautua. Valuin kohti pohjaa. Eikä se ollut enää kaukana.
Riko minut rakkaani
Riittää jo tää
En minä tiellesi esteeksi jää
Toisten on vuoro
He valvokoot nyt
Yksi on niin väsynyt
