Salkkarit, ficcejä K-11

[Stubastian]

// Alaotsikko: Joissain Slash, ei kaikissa. max k -11 vaihtelee. Humor, Romance, Angst, Songfic

Ja kauaa ei sitten tarvitse ikinä odottaa seuraavan ficin saapumista, koska mulla on koneella näitä valmiina monia kymmeniä 8D . Niitä mun mielestä parhaita julkasen täällä. Jos välttämättä tahtoisit jollekkin jatkoa, niin laita yksäriä tai ilmottele tässä

Sekoleptikko muoksi oikean ikärajan ja Yukimura fandomin alkutietoihin

Otsikko: Kaksi Kauneinta
Kirjoittaja: Stubastian
Beta: Nope
Ikäraja: S
Fandom: Salatut elämät
Tyylilaji: Angst, songfic, hope(?)
Paritukset: Peppi/Heidi. Ihan ystävinä vaan.
Varoitukset: Ei oikeastaan ole mitään suurempaa.
Kappale: Jippu - Kaksi Kauneinta

Toinen tytöistä piirtää kukkia
Farkkujen lahkeisiin
Ja rakastuu aina pitkätukkaisiin poikiin
Toisella on niin kova ikävä
Ja se kantaa käsissään kyyneleitä.

Mä tuijotan hiljaa ulos ikkunasta, kun juna kiitää eteenpäin, aika kaukana Helsingistä jo. Mutta ei me olla vielä matkan määränpäässä , ei lähelläkään, , nimittäin aivan toisella puolella Suomea, kuin nyt. Vilkaisen vieressäni istuvaan, vaaleahiuksiseen tyttöön, joka hymyilee pienesti, väsyneenä. Me päätettiin Pepin kanssa yhdessä, että lähdetään pois Stadista. Me jätettiin vain jäähyväiskirjeet jälkeemme, ja nyt suunnataan kohti tuntematonta, sillä Pihlajakadulla kaikki muistutti mua Jiristä, ja Peppiä Nikosta, ne molemmat jätkät petti meitä, tai valehteli muuten. Mä en sietänyt enää sellaista käyttäytymistä, eikä Peppikään tosiaan ollut sitä ansainnut. Joten tässä me vaan istutaan, kahdestaan, nojaten hieman toisiimme. Ihan sama, minne meidän tie vie, mä tiedän, että minä ja Peppi ollaan yhdessä. Mulla on kädessä punainen tussi, jolla piirrän mun farkkuihin ruusunkuvaa, ja vilkaisen huokaisten ulos, pimeään yöhön. Me hypättiin yöjunaan, kello on nyt neljä. Pureskelen hieman huultani, mun mielessä kummittelee kokoajan Jiri, se, miten mä sain juoksuttaa sen pitkiä, ruskeita hiuksia pitkin mun sormiani. Haukottelen hieman, vilkaisten tyttöön nopeasti, tuon kasvot on hieman haikeat. Ei se ole helppoa jättää taakseen kaikkea, mä tiedän, että Ossikin on Pepille ollut aina kuin isä. Ja mä tiedän, että Peppi olisi halunnut antaa Nikolle anteeksi, mutta loppujenlopuksi näin on parempi.

Ja ne matkustaa pois.
Pois lähdettiin

- Heidi.. Vaikka mitä tapahtuis, tai mihin me ikinä jouduttais, niin varmaa on se, että meillä on aina toisemme? Vai mitä? Peppi kysyy hiljaa, muhun vilkaisten. Hymyilen ihan pienesti, sipaisten ruskeita hiuksiani, ja asettaen käteni toisen harteille, nojaten ikkunaan, hiljaisessa junassa, jossa suurinosa porukasta jo nukkuu, kaikki varmaan, mua , Peppiä ja kuskia lukuunottamatta. Kallistan hieman päätäni, vilkaisten suklaanruskeilla silmilläni Pepin smaragdisilmiin, jotka lumoaa jokaisen kundin.
- Jep, siihen sä voit ainakin aina luottaa, vaikka kaikki muu kaatuis. Mä en oo ikinä kaukana, mä oon aina sun lähellä, lupaan , toinen hymyilee pienesti, laskien päänsä mun harteille. Huokaan hieman, toiseen paremmin nojautuen, Peppikin kietoo kätensä mun harteille, painan pääni vasten tuon rintakehää. Kukaan jätkä ei tulisi enää meidän väliin, koska meidän ystävyyttä ei enää mikään saa katkeamaan, jos Peppi lähtee, lähden mäkin. Se on nyt selvä. Huokaan hiljaa, hymyillen kuitenkin pienesti, voisi ne asiat huonomminkin olla, vaikka mä en edes ole varma, mihin meidän matka loppujenlopuksi vie, niin kuten jo sanottua, ainakin meillä on toisemme. Se riittää, ja tulee tulevaisuudessakin riittämään mulle ihan hyvin. Kuka kaipaa elämäänsä petollisia kundeja, kun omistaa ystävän, johon voi luottaa, ja joka varmasti ei koskaan tule mua pettämään?

Kaksi maailman kauneinta, kaksi maailman herkintä
Kaksi maailman pienintä ja tärkeintä sydäntä
Kaksi maailman kauneinta, kaksi maailman herkintä
Kaksi maailman pienintä.

- Tullaankohan me enää koskaan takaisin? Tyttö kysyy, muhun edelleen nojaten, huokaan hieman, kohauttaen olkiani, ja hymyillen, hieman uupuneesti, koska yleensä mä oon tähän aikaan jo nukkumassa. Sipaisen parhaan ystäväni vaaleita hiuksia. Mä en tiedä, palataanko me koskaan Pihlajakadulle, tai että minkälaiset reaktiot siellä odottaisi meitä. Mä edelleen muistan, miten pahalta musta tuntui, kun Tuukka vaan lähti yhtäkkiä, ilmoittamatta pois, enkä mä nähnyt sitä vuosiin – nyt mä teen tasan saman tempun sille, mutta en ilkeyttäni. Miltähän Tuukasta mahtaa tuntua? Kyllä mä tiedän, samalta kun musta silloin aikanaan. Mutta kun Tuukka olisi ollut enää mun ainoa syy jäädä Pihlajakadulle, Pepin lisäksi, ja Pepin mä sain samantien mukaani. Me vaan saatiin idea, että meidän pitää lähteä. Että me yhdessä, parhaat kaverit, voitaisiin kenties olla paljon onnellisempia jossain muualla, paikassa, josta meillä ei ole vielä harmainta aavistustakaan. Mä silti näen meidät tulevaisuudessa ihan onnellisina, koska en mä voi olla onneton Pepin seurassa, kun se tyttö on itse aurinko.
- Mä en tiedä, mutta jotain mä tiedän. Meidän ystävyys, tää säilyy ja kestää, hymyilen pienesti, tyttö vilkaisee muhun, hieman kosteilla, mutta onnellisilla silmillään, kietoen kätensä mun ympärille, mua halaten. Vastaan siihen halaukseen , käteni kiepauttaen tytön ympärille, antaen junan vaan jatkaa matkaansa. Mulla on silti turvallinen olo, koska mä en ole yksin tässä valloittamassa täysin uutta maailmaa.

Toinen löysi kuolleen siilin
vaatekaapistaan
Se takapihan kiven alle haudattiin
Villasukkiin tarttui multaa ja ruohoa
Kun siinä haudan vierellä itkettiin

Mä muistan, kun me kesällä saatettiin makoilla Pepin kanssa Pihlajakadun pihalla vaikka kuinka monta tuntia, paljasjaloin. Mä muistan, miltä se pehmeä, kutitteleva ruohikko tuntui pimeässä kesäyössä mun jalkojen alla. Me vaan maattiin, monta tuntia, pidettiin toisiamme kädestä, ja katseltiin tähtiä. Se oli ihanaa aikaa, ja yhtä ihanaa meillä tulee olemaan tulevaisuudessakin. Eikä nyt kukaan, ei Sampo, ei Niko, ei Jiri, eikä mitkäänmaailman Joonatanitkaan sitä pysty pilaamaan.
- Nukutaanko? Peppi kysyy sitten hiljaa, vilkaisen tuohon, ja tajuan vihdoin näkeväni tytön huulilla hymyn, ehkä ensimmäistä kertaa tämän junamatkan aikana. Se saa mun mielen hyväksi, koska musta tuntuu heti, etten ole yksin tässä, että Peppikin todella haluaa olla täällä mun kanssa, nyökkään myöntävästi vastaukseksi, suljen silmäni ja nojaudun vasten ikkunaa, antaen junan kaikessa rauhassa puuskuttaa eteenpäin, Peppi painautuu muhun, pidän yhä käsiäni toisen ympärillä lepäämässä. Kuskia käy sääliksi, kun sen pitää vaan ajaa yössä eteenpäin, eikä sillä ole vaihtoehtona nukkuminen, tai edes kaveriin nojaaminen, kun ei sillä näytä tuolla kaveria olevan, mutta ehkä se kuskikin suuntaa tuntemattomaan, haaveina löytää joku, johon nojautua, ja jolle uskoutua? Ajatus saa mut hieman hymyilemään, avaan vielä hetkeksi silmäni, kun kuulen tuhinaa, vilkaisen viereeni. Vaaleahiuksinen tyttö on hymy huulillaan nukahtanut mua vasten. Hymyilen myös, suljen silmäni, ja annan itseni vaipua uneen, tietäen, että uusi aamu toisi taas uutta toivoa.

Ja ne matkustaa

Ja ne matkustaa, öisin junalla
Ja ne nukahtaa vasten ikkunaa

Ja ne matkustaa, öisin kahdestaan.
Eikä kukaan ole vastassa

[Stubastian]

Otsikko: Ehkä Ensi Elämässä
Kirjoittaja: Stubastian
Beta: Nope
Ikäraja: S
Tyylilaji: Angst, love, songfic, Slash
Paritukset: Kari/Sebastian.
Varoitukset: Miesten välistä rakkautta.
Kappale: Johanna Kurkela - Ehkä Ensi Elämässä

Tänään katsettani kaihdat, olet saavuttamaton
Puheenaihetta vain vaihdat, sinun paha olla on
Jokin mieltäsi nyt painaa, sano rohkeasti vaan
Tahdon sisimpäsi tulla tuntemaan

Kävelen katua pitkin, katse lähinnä maassa. Isabella nukkuu parhaillaan tyytyväisenä kotona, mutta mä en saanut unta, kun tiedän, että huomenna Kari sitten lähtee, kauas musta. Keniaan asti. Unohdettuko on ne kaikki katseet, joita me olemme jakaneet, ja kaikki ne silmäykset aamiaispöydässä? Eikö mies muista niitä sähköisiä kosketuksia, kun tuon käsi vahingossa hipaisi omaani? Tai kun tuon polvi kosketti omaa reittäni, kun istuttiin koko perhe sohvalla? Vai eikö Kari oikeasti koskaan tuntenut sitä samaa, jota minä? Ajatteleeko hän, että olen vain 'pikkuveli', en mitään suurempaa? Räpäytän silmiäni hiljaa, saavun kerrostalon eteen, tuttuakin tutumpi mies nojailee keltaiseen seinään, poltellen röökiään. Tuolla on yllä musta nahkatakki, ja miehen katse on siirtynyt taivaalle, kunnes tuo kääntää sitä hieman, ja siirtää ruskeat silmänsä minuun. Silmät, jotka ovat selkeästi hieman kosteat.
- Moi. Kaikki ok? Kysyn hiljaa, miehen kohdalle tullessani, vaikka omilla silmillänikin näen, ettei ole. Tuo kääntää katseensa pois, sellainenhan Kari on aina ollut. Ei se osaa olla mies, tai uskalla olla mies, joka näyttää tunteensa. En mäkään ole koskaan sellainen ollut, kai joku voisi oikeasti luulla, että me oltais veljeksiä. Mä en voisi, koska mä tiedän, ettei edes omaa veljeä kohtaan voi tuntea mitään näin suurta. Mä tiedän sen siitä, että mulla on veli, Sege. Tottakai mä sitä rakastan, mutta tää on jotenkin niin erilaista, ja joskus jopa tuntuu epätodelliselta, että mä omistan näinkin vahvoja tunteita.
- Tähdet loistaa kirkkaasti tänään, mies vastaa, mun kysymyksestä piittaamatta. Huokaan syvään, mutta pakko munkin on vilkaista kirkkaalle tähtitaivaalle, joka on muuten aivan musta, mutta nuo kauniit tähtöset valaisevat yksinäisen kulkijan tietä. Räpäytän mun silmiäni hiljaa, musta on vaikea ymmärtää, että tää todellakin on viimeinen hetki, kun mä näen Karin, ehkä ikinä. Mä en välttämättä tosiaan näe noita silmiä koskaan, en koskaan saa silittää noita hiuksia Karin huomaamatta, tuon nukkuessa. Ehkä meidän kädet koskettaa vahingossa enää mun unessa.
- Sano nyt vaan. Kyllä mä nään, että sua joku vaivaa, eikä noi tähdet, mutisen, siirtäen katseeni mieheen. Sen on ihan turha yrittää salata ajatuksiaan multa, koska mä olen aina tuntenut tuon miehen, kuin omat taskuni. Mä huomaan, jos joku ei ole kunnossa, ja mä haluan pistää sen jonkun kuntoon. Huokaan hiljaa, mies vilkaisee muhun suklaasilmillään, katson takaisin anovalla katseella, ja voin melkein vannoa, että näen miehen pähkinäsilmissä kyyneleitä, tai sitten yössä ne näyttävät vain kosteilta. Ei se niin voi olla. Kyllä miehen silmät ovat kosteat. En mä harhoja näe. Paitsi että on munkin silmät varmaan.
- No perhana, eihän sulta mikään pysy salassa. On se vaan haikeeta lähtee täältä. Mä oon kuitenki eläny ja kasvanu täällä, kapinoivasta teinistä mieheks. On ollut Laurat, Katjat, kaikki maailman Maarit ja nyt Noora. Mun lapsetkin on kasvanut täällä, ja tästä on tullut koti. Eikä Helenaa ja Seppoa ole helppo jättää tänne, mies selittää, hiljaa, ja mä vaan kuuntelen, yön hiljaisuudessa. Tää on tilanne, jossa mun ei tarvitse niin paljon puhua, vaan mun pitäisi enemmänkin tyytyä kuuntelijan rooliin. Mies kääntyy katsomaan mua, kokonaan mun puoleen, noilla ruskeilla suklaasilmillään, jotka edelleen saa mut heikoksi.
- Eikä varsinkaan sua, mies sanoo lopulta hiljaa. Hetken mä joudun miettimään, että mitä se meinaa, mutta kyllä mäkin lopulta tajuan. Karin ei ole helppo jättää mua tänne. Hienoa, että mä en ole ainut, jota tilanne ahdistaa. Räpäytän mun silmiäni, ja jotenkin saan edelleen kyyneleet pysymään loitolla. Ennenhän mä vihasin Karia, mutta tilanne muuttui, nopeasti muuttuikin. Ensin koko ystävyys alkoi pelkällä yhdellä kaljalla. Sitten pikkuhiljaa tuli toiset kaljat, ja lopulta siitä tuli rutiini. Karin kanssa piti päästä kaljalle, tai ei mistään tullut mitään. Mä tajusin ihastuneeni, pahasti. Mutta mä kuuntelin aina, kun Kari hehkutti, joko Isabellasta, tai Noorasta. Ei koskaan musta. Kun meistä tuli veljiä, mä viimeistään tiesin, ettei Kari rakastaisi mua koskaan. Tai rakastaa, aina, mutta ei sillä tavalla, kuin mä toivoisin. Ei sillä tavalla, kuten mä itse satun tuota miestä rakastamaan, koko mun suuresta, sykkivästä sydämestäni.

Ehkä ensi elämässä
Kaksin olemme taas tässä
Aivan hiljaa juuri näin, lähekkäin
Ehkä ensi elämässä
Hetkessä niin kiitävässä
Voimme olla jälleen näin, sylikkäin

- Ei se mullekkaan helppoa oo, että sä vaan yhtäkkiä lähet. Ja huomenna oot jo poissa, jossain toisella puolella maapalloo. Saatat joskus muistaa soittamalla, sähköpostilla, tai kirjottamalla kirjeen, mutta vähitellen ne puhelut, kirjeet ja sähköpostitkin vähenee, ja loppujenlopuksi sulta tulee ainoastaan joulukortti, joka kolmas joulu, tokaisen hiljaa. Niin mä uskon, että siinä käy. Että Kari unohtaa mut kokonaan, ja elää uutta elämää Keniassa. Mähän olen vain 'pikkubroidi'. En mitään muuta, enkä tule olemaan. Mies katsoo mua syvälle silmiin, korkealta, koska mä olen suoraansanottuna hyvinkin lyhyt tuohon verrattuna. Varovasti puuskaan käteni, syvään huokaisten, ja päätäni puistellen hiljaisena. Tuo nappaa hellästi leuastani kiinni, jotta saa meidän kahden silmät kohtaamaan.
- Hei, kato mua. Kuuntele mua. Mä soitan joka hemmetin ilta. Mä en ikinä, en ikinä vois unohtaa sua. Ja joulun mä vietän joko perheineni täällä, tai sitten sä saat luvan tulla Keniaan. Ei joulu oo mitään ilman sua, mies naurahtaa hieman, ja mä haluan uskoa tuon sanat. Nielaisen hiljaa itsekseni, räpytellen mun silmiä aika kiivaaseen tahtiin. Mä huomaan, että miehenkin poskelle tippuu kuuma, kostea kyynel, juuri, kun olen kurottamassa pyyhkimään sen pois miehen sileältä iholta, tuo kietookin kätensä mun niskan taakse, ja painaa mut itseään vasten, ensimmäistä kertaa, ja luultavasti viimeistä. Näin on usein käynyt mun unissa, unelmissa, haaveissa ja kuvitelmissa, nyt vasta todellisuudessa. Juuri, kun mies on lähdössä. Saan viimeistä kertaa hengittää tuon nahkatakin tuoksua. Olen painanut pääni vasten miehen rintakehää, tuo itse pitää kasvojaan mun olkapäätäni vasten. Kiedon omatkin, hieman vapisevat käteni miehen ympärille, toisen tuon kyljelle, ja toisen niskaan. Ensimmäistä kertaa koskettamaan niitä karheita, mutta silti pehmeitä hiuksia. Tai olenhan mä niitä silitellyt, mutta miehen nukkuessa ainoastaan. Niiskaisen vaimeasti, räpytellen silmiäni. Mies astahtaa lopulta hieman taaksepäin, on jo avaamassa oven, kunnes jumittaa katseensa mun silmiini. Yllättäen tunnen miehen huulet huulillani, ja mä tiedän, että tämä on totta, ei unta. Totta. Vastaan siihen suudelmaan. Annan käsieni kulkea miehen karheissa hiuksissa. Kunnes jo jonkinajan kuluttua mies astahtaa kauemmas, selkeästi hieman itkuisena ja hämmentyneenä.
- Joo, mun pitäs nyt mennä.. Lentokentälle. Katos, lento lähtee jo tosi aikaisin.. Mä soittelen, ja jos mä unohdan, soita sä. Älä unohda mua, mies sanoo hiljaa, kääntäen selkänsä, nostaen laukkunsa, ja lähtien kävelemään kohti lentokenttää, annan kyyneleiden putoilla mun kirkkaista silmistäni, ruskeasilmäinen mies vilkaisee vielä olkansa yli, ennenkuin katoaa nurkan taa...

Älä piittaa kyyneleistä, ole kuin et huomaiskaan
En vain vielä pysty meistä ihan täysin luopumaan
Sinä pysyt mielessäni, vaikka nyt sä lähdet pois
Ehkä joskus kaikki toisin olla vois

[Stubastian]

Otsikko: Goodbye, My Son
Kirjoittaja: Stubastian
Beta: Nope
Ikäraja: S
Tyylilaji: Angst, death
Paritukset: Lasse / Jiri (IsäPoika rakkautta siis vain)
Varoitukset: Kuolema
Summary: Kuolema tulee aina. Kuolema tulee juuri silloin, kun sitä vähiten odottaa.

Kuka voi ennustaa kuoleman? Kuka siitä päättää? Kuka päättää, milloin kenenkin päivät ovat luetut? Yllättäenkö jumala vaan päättää, että nyt sinun päiväsi ovat luetut? Miksi hän ei anna hyvästellä? Onko elämä oikeasti vain julmaa arpapeliä? Siltä tuntuu nyt. Kuka on päättänyt, että kuoleman edes täytyy tapahtua? Miksemme me kaikki voi elää ikuisesti? Pienenä lapsena uskoin siihen, että me kaikki elämme ikuisesti. Että kuolema on pelkkää valhetta. Jonkun keksimä käsite. Annikan, nuorimman tyttäreni kohdalla tämä ajatus alkoi lipsua hieman pois. Nyt se on lähtenyt kokonaan. Kuolema tulee aina. Kuolema tulee juuri silloin, kun sitä vähiten odottaa.

Sataa. Makaat maassa, täysin paikallasi. Näytät niin rauhalliselta, kuin nukkuisit. Soitin ambulanssin, jolla tuntuu menevän kauhean kauan aikaa. Silti he tulisivat myöhässä. Tiedän, että et enää herää. Näytät juuri siltä, kuin näkisit jotain hyvää unta. Vesipisarat ovat kastelleet kasvosi. Helsingin yö on pimeä. Vastan kovaa, märkää asfalttia lepäävät laineikkaat, tummanruskeat hiuksesi. Ne ovat takuttomat, ja silkkisenpehmeät. En ole koskaan koskettanut niitä. Vaikka olet poikani. Vien hiljaa käteni hiuksiisi. Ne ovat pehmeät, niin silkkiset. Aivan, kuten arvelin. Toivon, että voisit avata vielä suklaasilmäsi. Edes pieneksi hetkeksi. Mutta et avaa. Otsassasi on haava. Verinen haava.

Joskus sitä kerää voimia sanoa tiettyjä asioita. Minä keräsin voimia siitä asti, kun sain kuulla olevani isäsi. Kerroit sen itse. Ensin en uskonut. Nauroin vain. Sitten haukuin sinut. Haukuin sinut, koska olin epävarma. Kaikki nämä tapahtuman jälkeiset päivät olen kuluttanut keräämällä rohkeutta. Keräämällä rohkeutta kertoa, että minä rakastan sinua. Rakastan, paljon enemmän, kuin vaimoani. Paljon enemmän, kuin Severiä, joka ei ole edes poikani. Yhtä asiaa toivoin teinipojasta asti. Sitä, että minulla olisi poika. Nyt, kun sain viimein rohkeutta sanoa ne kolme sanaa, olet poissa. Taivasta halkoo ukkonen. Kello on jo yön puolella. Sinuun törmännyt auto ajaa jo kaukana. Raukkis. Nössö. Luuseri. Ei pysähtynyt.

Hiuksistasi kuljetan käteni kasvoillesi. Kasvosi ovat kalpeat. Niillä ei ole sitä tuttua virnettä, joka yleensä aina on. Miksi ei? Sinun täytyy virnistää. Minä käsken. Mutta ethän sinä voi sille mitään. Virnistäisit varmasti, jso siihen enää pystyisit. Kuljetan hiljaa sormeni pitkin kalpeaa ihoasi. Ihosi on niin pehmeä. Olet niin rauhallinen. Ehkä olet nyt paremmassa paikassa. Voinko enää edes uskoa siihen? Olin juuri aikeissa kertoa, että rakastan sinua, poikani. Nyt olen myöhässä. Myöhässä. Olen niin myöhässä.
- Isä rakastaa sinua, Jiri. Isä rakastaa koko sydämestään.

[Stubastian]

Otsikko: Enkelini
Kirjoittaja: Stubastian
Beta: Nope
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: Romance, Flyffy
Paritukset: Ritva / Stuba
Varoitukset: Eipä kai liiemmin ole.
Summary:  Se oli ensimmäinen ääni, jonka mä kuulin Sebastian Vuorelan suusta. Tai oikeastaan Stuba Kuulan. Mä en silloin tiennyt, kuinka suuri osa mun elämää se mies tulisi vielä olemaan. Eihän se silloin ollut edes mies.

When I first saw you I already knew
There was something inside of you
Something I thought that I would never find
Angel of mine

Mä juoksin lujaa kohti toria. Mulla oli ylläni ainoastaan keltainen kesämekko. Kädessä oli todistus. Todistus, jossa kerrottiin, että kahdeksasluokkalainen Ritva Rintala jatkaa syksyllä yhdeksännellä luokalla. Mä en juossut sen takia kohti toria, vaan sen takia, että tänään oli auennut jäätelökioski. Ensimmäistä kertaa tänäkesänä. Viime kesänä siellä oli ollut myyjänä usein sellainen nätti, nuori tyttö. Sen kanssa mä ystävystyin. Mutta sitten Miia joutui muuttamaan. Mä en silti lopettanut jäätelökioskilla käyntiä. Mä rakastin jäätelöä, se oli paras asia kesässä. Nyt kello oli vasta hieman yli yhdeksän. Heti, kun olin saanut todistuksen käteeni, olin rynnännyt kohti kioskia. Siinä se Ritva taas menee kesän ensimmäisen jäätelön kimppuun, oli mun kaverit nauraneet. Mun jalassa olevat kengät kopisi vasten lämmintä asfalttia. Vaikka oli vasta alkukesä, oli ihanan lämmin. Punaiset hiukseni tippuivat nätisti olkapäille. Mä meinasin alkaa kiljua riemusta, kun mä tosissani tajusin, että sehän oli auki. Viimein. Syksystä asti olin tätä odottanut. Astelin kioskille innoissani. Heti sain todeta, että Miia ei enää tosiaankaan ollut töissä. Se oli muuttanut Poriin, kuten oli sanonut. Tiskin takana seisoi mulle vieras kundi, joka oli tosin kääntynyt selin. Sillä oli ruskeat, aika lyhyet hiukset. Kallistin päätäni hieman.
- Anteeksi, kun mä häirtsen. Mut mun on aivan pakko saada mansikkajäätelö! Naurahdin hieman. Kuulin vastaukseksi matalan, hieman karhean naurahduksen. Se oli ensimmäinen ääni, jonka mä kuulin Sebastian Vuorelan suusta. Tai oikeastaan Stuba Kuulan. Mä en silloin tiennyt, kuinka suuri osa mun elämää se mies tulisi vielä olemaan. Eihän se silloin ollut edes mies. Ei, vasta 17-vuotias nuorukainen. Silti mua kaksi vuotta vanhempi. Tämä herranen pyörähti ympäri, ja mä sävähdin hieman. Miehenalulla oli uskomattoman kirkkaat silmät, hiuksissa oli selkeästi hieman geeliä. Itselleni vieraalla jätkällä oli päällä vaaleansininen kauluspaita, hihaton sellainen. Herrasella näytti myös olevan kokonaan valkoiset farkut. Alemmas en nähnyt, kun jäätekötiski oli tiellä. Kallistin hieman päätäni, ja poika suli virneeseen.
- Tulee heti, neiti. Jos on pakko, niin silloin on pakko. Sä oletkin mun ensimmäinen asiakkaani. Tää taitaa olla kunnia, poika naurahti. Munkin oli pakko naurahtaa. Herran silmät pilkehti. Jos mä oikein tarkasti katsoin, huomasin tuon silmäkulmassa pienen naarmun. En ehtinyt sitä kuitenkaan kauaa ihmetellä, kun poika alkoi tekemään mulle jäätelöä, kääntäen jälleen selkänsä. Puraisin kevyesti huultani, ja puuskasin käteni. Huulillani oli iloinen hymy, kuten kai aina. Nojauduin tiskiin ja aloin kaivelemaan mustaa nahkalompakkoa taskustani. Musta nahkalompakko. Se oli vähintäänkin neljä vuotta vanha, mutta silti mun oli aivan pakko käyttää sitä. Kuka tietää, miksi. Mä puistelin päätäni, ja kaivoin vitosen setelin lompakosta. Miksi mä kävin aina kiskalla ostamassa? Kaupassa oli paljon halvempaa. Tosin kioskilla oli aina mukavammat myyjät, eikä tämä henkilö ollut tosiaankaan poikkeus.
- Tässä ois tää mansikkajäätelö. Se tekisi sitten 2,90 euroa. Mä sanoisin, että talo, tai oikeastaan kiska tarjoo. Mutta jos mä alan oikeesti tekemään niin jo ekalle asiakkaalle, niin sitten ei pomo oo kovin ilonen. Sori, poika naurahti hieman. Mun oli pakko pudistaa huvittuneena päätäni, samalla kun mä maksoin sen jäätelön. Otin mansikkajäätelön käteeni, istahtaen erääseen pöytään. Auringonpaiste oli lämmittävä. Mä varmistin vielä istuvani niin lähellä tiskiä, että kuulisin, jos poika jotain puhuisi. Kenelle? Mulle? Tai vaikka itsekseen. Mistäs mä olisin voinut silloin tietää, mikä toinen oli miehiään? Mä haukkasin jäätelöstäni, ja suorastaan toivoin toisen sanovan jotakin. Ihan mitä tahansa.

I look at you, lookin' at me
Now I know why they say the best things are free
I'm gonna love you boy you are so fine
Angel of Mine

Kerran sen jäätelöpojan savunharmaat silmät pysähtyi muhun. Mä tunsin sen, joten mä vilkaisin sinne. Se tuijotti mua, mä olin varma. Mun oli pakko katsoa ympärilleni. Ei ketään vielä tähän aikaan. Joten pojan oli aivan pakko tuijottaa mua. Pian lintujen laulun peittämä tori sai jonkun toisenkin äänen. Tämän tiskin takana seisovan pojan puhelin pirahti nimittäin soimaan. Hieman laiskahkosti poika kaivoi sen puhelimen taskustaan, iloinen ilme synkkeni selkeästi, kun tuo näki soittajan.
- Stuba Kuula. Mitä asiaa? Poika murahti sinne puhelimeen. Äänestä oli hävinnyt kaikki ilkikurisuus, ja iloisuus. Tilalla oli synkkyys ja ärtymys. Mun oli pakko kohottaa kulmiani. Eihän kenenkään nimi voinut olla Stuba! Niin mä ajattelin, kun ensimmäistä kertaa kuulin jäätelöpoikani nimen. Stuba. Stuba. Eihän se ollut mikään ihmisen nimi. Mä voisin antaa moisen mun mahdolliselle rottweilerille, tai muulle kuolaavalle otukselle. Tuolle kundille ei kuitenkaan sopinut nimeksi Stuba. Sukunimi tosin rimmasi. Stuba Kuula. Voisinkohan mä kuvitella olevani Kuula? Ritva Kuula. Ei oikein soinut. Tai no, soi se pari kertaa paremmin, kuin Ritva Rintala. Rintala. Se oli varmasti maailman hirvein sukunimi. Ritva oli hirvein etunimi. Jotenka Ritva ja Stuba taisivat sopia aika hyvin yhteen. Mun oli pakko kikattaa sille ajatukselleni, kuin pahainen teinityttö. Mutta sellainenhan mä olinkin. En pahaisesta tiedä, mutta teinityttö ainakin. Poika vilkaisi muhun. Sen kasvot näytti ärtyneiltä, ei mun vuoksi, vaan puhelun. Olisin voinut maksaa loputkin rahoistani, jotta olisin tiennyt, kenen kanssa poika puhui. Kuka pystyi saamaan jäätelöpojan hymyn pelkällä puhelulla pois? Moinen ajatus hämmästytti mua. Tyydyin keskittymään jäätelööni ja kuuntelemaan, jos vaikka poika jatkaisi puhelua vielä. Toisaalta toivoin niin. En tietekään halunnut, että Stuba kiukuttelisi jollekkin puhelimen toisessa päässä. Mutta sen ääntä mä tahdoin kuunnella, kuunnella ja kuunnella. Mun teki mieli laittaa puhelimesta äänitys päälle ja tallentaa sille sen jokainen henkäys, jonka se vain ottaa. Olikohan tuo ajatus jo liian sairas? Ehkä. Ehkä mä sitten olin vähän sairas. Hullu mä ainakin olin.
- Siis mitä? Sä et voi soittaa näin mitättömän asian takia kello yhdeksän aamulla, mulla olis muutakin tekemistä. No kuule esimerkiksi myydä jätskiä sellasille ihmisille, jotka jopa ymmärtää jotain. Tiiätkö, sellasiakin on olemassa. Mitä? Hei, toi vaatimus on aivan helvetin järjetön! Mä oon seitsemäntoista, sä oot kohta kakskytäviis! Sä et voi vaatia multa tollasta summaa! Aivan sama, ite mokasit. Mistä sä luulet, että mä sellaset rahat kokoon? Hyvältä haltijalta vai? Ei mun isovelikään ole mikään helkkarin rahasampo! Eihän sillä ole edes töitä. Se pyörii mun kanssa samoissa piireissä, niin ei se voi kovin rikas kuule olla. No vittu moro. Kyllä muuten katkasen! Poika ärähti. Mä jopa hieman sävähdin, sitä synkkää vihaa, joka kantautui tuon äänestä. Mun uteliaisuus tyyppiä kohtaan heräsi vain entistä enemmän. Poika paiskasi puhelimen pöytään. Se näytti jotenkin ahdistuneelta ja epätoivoiselta. Mun epäilykset osottautui oikeiksi, kun poika alkoi lappamaan itselleen mustikkajäätelöä.
- Eiks yleensä surulliset ihmiset syö mustikkajäätelöä? Mä uskaltauduin kysymään. En mä tiedä, kuinka mä sen tein. Mä en yleensä ollut mitään puhe ihmisiä. Tyydyin vain olemaan hiljaa, etten vain sanoisi mitään väärää. Poika vilkaisi muhun hieman hölmistyneenä, mä hymyilin pienesti itsekseni. Tuo naurahti hiljaisesti, ja vilkaisi nopeasti ympärilleen. Tarkisti kai, ettei uusia asiakkaita ole tulossa. Sen jälkeen poika käveli pois tiskin takaa jäätelönsä kanssa, ja nyt näin myöskin tuon valkoiset, jo kuluneet tennarit. Poika istui mun kanssa samaan pöytään, ja siirsi savunharmaat silmänsä muhun.

How you changed my world you'll never know
I'm different now, you helped me grow
You came into my life sent from above
When I lost all hope you showed me love
I'm checkin' for ya boy you're right on time
Angel of Mine

Päiviä kului, meni nopeasti. Jokaisena päivänä mä menin aina uudelleen ja uudelleen Stuban kioskille. Eihän se ollut sen oma, mutta niin mä olin alkanut kuvittelemaan. Lopulta me vaihdettiin jopa numerot. Parin viikon päästä me sovittiin tapaavamme kahdestaan, keskellä yötä. Siellä kioskilla. Ei jäätelökioskin pitänyt tietenkään olla enää yöllä auki. Stuba silti mun takia lupasi pitää sitä auki. Aika suloista. Siinä mä kävelin, pitkin öistä, kesäistä katua. Saavuinkin lopulta sinne, kioskille. Siellä takana seisoi Stuba. Se oli yhtä komea, kuin aina. Se toi mulle mansikkajäätelön, ja otti itse mustikan. Tämä tuli jo rutiinista. Stuba loikkasi yli tiskin, ja pysähtyi mun vierelle seisomaan. Mä vilkaisin taivaalle, tähtiin. Kai mä keräsin rohkeutta siihen kysymykseen. Tiettyyn kysymykseen.
- Kuule, Stuba. Sä tiedät musta melkein kaiken. Mun nimen, mun vanhemmat, mun koulun, mun koulumenestyksen. Mä en tiedä susta oikein mitään. Mitä sä touhuat? Opiskeletko sä? Ja oliko sun vanhemmat kännissä, kun nimesi sut Stubaksi? Mä kysyin. Poika sävähti hieman, ja meinasi pudottaa jäätelön kädestään. Onneksi se pallo ei kuitenkaan tippunut asfaltille. Stuba vilkaisi tähtiin ja katsoi sitten taas mua. Mä katsoin sitä, odottavana. Tiesin jo silloin, että mitä tahansa toi poika vastaisi, mä en enää vaihtaisi mielipidettäni. Mä olin ihastunut, pahasti. En tiedä, miksi. Stubassa oli jotain erilaista, kuin kenessäkään muussa. Poika huokaisi hiljaa, katse tähdissä.
- Mä arvelinkin, että sä kysyisit vielä tän kysymyksen. Ei, mä en opiskele missään. Mä varastan autoja mun isobroidin kanssa. Mun vanhemmat vai? Ei tosiaan. Ne ei juo varmaan koskaan. Ei mun oikea nimi ole Stuba. Mä olen Sebastian, poika paljasti. Mä yllätyin. Mä olin varautunut mihin tahansa. En siihen kuitenkaan, että mun jäätelöpoikani olisi rikollinen. Mutta se kuitenkin oli. Mähän olin vannonut itselleni, etten antaisi minkään pilata tätä. En edes Sebastianin touhujen. Stuban siis. En mä osaisi koskaan kutsua sitä millään toisella nimellä. Siinä me syötiin jäätelöä mahamme kipeiksi, koko yön läpi. Stuba kertoi mulle sen perheestä. Sen mukavasta äidistä, rikollis-isästä ja isoveljestä. Isoveli oli selkeästi se tärkein. Stuba puhui siitä ylpeänä ja kunnioittavasti. Äidistään Stuba puhui ihan normaalisti. Isästä, ja isän yllättävästä lähdöstä puhuessaaan pojan ääni oli halveksiva ja katkera. Ei tarvinnut kahta kertaa ajatella, mitä Stuba mahtoi miettiä isästään. Puraisin hieman huultani, ja käännyin katsomaan Stubaa. Mun oli pakko ihastella ääneen tätä yötä. Tähdet paistoivat kirkkaina, tuuli oli rauhallinen ja oli ihanan hiljaista. Stuba myönsi, että yö oli kiehtova. Kiehtova? Mä en ollut käyttänyt sitä sanaa. Pakko sanoa, että oikeastaan tämä Stuba oli erittäin kiehtova. Mä halusin selvittää siitä kaiken.
- Sulla on jäätelöä huulessa, poika yllättäen töksäytti. Mä sävähdin hieman, ja pyyhkäisin ylähuultani. Tietenkin sen jäätelön piti olla alahuulessa. Nimittäin ylähuulesta ei löytynyt mitään. En ehtinyt edes kokeilla sitä alahuultani, kun poika yllättäen nappasi leuastani kiinni. Stuban ote oli tiukka, mutta samalla hellä. Päättäväinen, mutta silti se ei satuttanut mua mitenkään. Pojan silmät oli niin lähellä, ne kiilsi niin kauniisti. Kuin jalokivet. Sinä hetkenä multa olisi voinut kysyä ihan mitä tahansa. Mä olisin vastannut myöntävästi. Mä olin nyt valmis tekemään Stuban takia mitä tahansa. Sillä myös tarkoitin, että ihan mitä tahansa. Pian mä tunsin pojan huulet mun huulillani, yössä. Jäätelöpoikani huulet olivat viileät, mutta pehmeät. Pojan toinen käsi hakeutui mun punertaviin hiuksiini, ja toinen kaulalleni. Mun kädet kietoutuivat Sebastianin vahvan niskan ympärille. Stuba kurottautui avaamaan kiskanoven, ja veti mut mukanaan sisälle. Poika veti luukun verhon kiinni, ja painoi suudelman huulilleni.

Se oli yö, jota vieläkään en ole unohtanut. Se oli yö, joka jätti merkkinsä muhun ikuisesti. Se oli yö, jona pieni poika, nimeltä Elias sai alkunsa.

Nothing means more to me than what we share
No one in this whole world can ever compare
Last night the way you moved is still on my mind
Angel of Mine

[Stubastian]

Haluutteko te enemmän näitä? <8 Jotain mielipidettä? Risuja & Ruusuja?


Otsikko: Hyvästi, salaisuuteni.
Kirjoittaja: Stubastian
Beta: Nope
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: Romance, Flyffy, Angst, Hurt, Songfic, Slash
Paritukset: Sauli / Aaro
Varoitukset: Et siedä pojan & miehen välistä rakkautta? --> Paina edellistä. Et siedä isoa, siis SUURTA ikäeroa? --> Paina edellistä
Summary:  Sulla on oma tapasi kävellä.
Song: Celine Dion - I Love You, Goodbye

(AARON POV)

Wish I could be the one
The one who could give you love
The kind of love you really need
Wish I could say to you
That I'll always stay with you
But baby that's not me

Oven takaa kuuluu askelia. Olen taas kerran hereillä, keskellä yötä. Tiedän kyllä, kenelle nuo askeleet kuuluvat. Ne eivät ole pienen, siron, nätin ja suloisesti sipsuttavan Oonan askeleet. Ne eivät myöskään ole kauniin, tummahiuksisen, vieressäni makaavan naisen askeleet. Askeleet, jotka kuulen, ovat laahaavat. Ne laahaavat selkeästi unisena vasten lattiaa, ja suuntaavat kohti keittiötä. Pidän silmiäni auki, tuijottaen kattoa. Sulla on oma tapasi kävellä. Tunnistaisin nuo askeleet vaikka unissani. Vaikutat levottomalta. Askeltamisesi ei ole tyyntä, tai rauhallista. Kohottaudun lopulta istumaan, astellen ulos huoneesta. Raotan ovea, jotta en herättäisi naisystävääni, tai pikkusiskoasi. Astelen lopulta huoneesta ulos, ja suuntaan keittiöön. Olet selkä kohti minua, etkä selvästi ole vielä huomannut minua. Tai sitten olet. Taidan nimittäin heijastua silmiisi läheisimmän ikkunan kautta. Näytät väsyneeltä.
- Mä en jaksa enää esittää, Aaro. Sori. Mä en pysty enää yksinkertaisesti esittämään mutsin edessä. Mä en pysty esittämään, että mä vihaan sua. Kun mä... No joo. Mä en hankaloita sun elämää enää. Mä lähen, huomenna. Oikeestaan mä lähen jo tänä-yönä, poika ilmoittaa. Kallistan hieman päätäni, sävähtäen. Lähdössä? Ei. Ei ikinä. Sinä, ruskeahiuksinen poika käännyt sitten katsomaan mua. Onhan tää hankalaa. Jos Laura tietäisi meistä, mä en edes tahdo tietää, mitä se tekisi. Ristiinnaulitsisi sut johonkin kattoon ja nauttisi mua päivälliseksi. Hyvää ruokahalua sitten vaan. Kallistan päätäni toiseen suuntaan. Toivon sun ainoastaan peruvan nuo sanat. Haukkaan henkeä, olen juuri valmiina aloittamaan vastaväitteen, mutta hiljennät mut. Sulla on se erityinen taito, jota muilla ei ole.
- Älä sano mitään. Näin on parempi. Mä lähen Australiaan. Ken venaa mua siellä, tajuat ilmoittaa. Australiaan? Yksin Australiaan? Onhan siellä Ken joo. Mutta Ken on Ken. Ken on kaupungilla yöt huiteleva, nuori poika. Ei se osaa ottaa vastuuta nuoremmasta. Australiassa on kuuma. Eikö siellä ole muutenkin vaarallista? Pitäisikö muka vain katsoa, miten sä aiot oikeasti lipua pois mun elämästäni? Ei. Mä en salli sitä. Mutta mitä mä muka voin tehdä? Enhän mä ole mikään estämään sun matkaa. En mikään muu, kuin rakas. Ainakin me ollaan hyviä näyttelijöitä. Laura ei ikinä arvaisi, että mä olen maistanut sen pojan huulia. Yleisillä paikoilla mun ja sun on aina pakko riidellä, kotonakin joskus. Jos Oona, kadullakulkija, tai kuka tahansa on kuulemassa. Me ei tahdota paljastua. Mä olisin kyllä itseasiassa siihen valmis. Sä et olisi. Et todellakaan. Mä olen nimittäin kysynyt. Kyllähän sitä pidettäisiin outona, ja vääränä. Laura lakinaisena varmasti laittaisi mulle oikein vankilatuomiot. Onhan mulla ja sulla ikäeroa, eikä ihan vähääkään. Ikä on tosin vain numero. Mä haluan olla sun  ainut, kai sä ymmärrät?. Olen halunnut jo pitkään. Silloin jo, kun se olit Helin kanssa. Tämä saattaa kuulostaa pakkomielteeltä, mutta ei se sitä ole. Ei tosiaankaan. Puraisen huultani, lattiaan vilkaisten.
- Etkö sä vois miettiä jäämistä? Mähän voin vaikka muuttaa pois. Etsin asunnon jostain muualta. Mä teen mitä tahansa, aivan mitä tahansa. Jäisit, sanon hiljaa. Mun suusta ei kukaan varmaan ole ennen kuullut tälläisiä sanoja. Kukaan ei ole edes kuullut tätä pehmeää äänensävyä. Ei kukaan muu, paitsi sä. Sä ainoastaan. Vilkaisen nopeasti lattiaan, ja kohotan katseeni suhun. Tuijotat mua hiljaa, ja astut askeleen lähemmäksi. Se on aika rohkeaa. Yleensä mä teen alotteen lähentymisessä, edelleen. Kaikkien niiden halausten, juttujen ja suudelmien jälkeen. Huokaan, päättäen pysyä paikallani.
- En mä sun takia lähde. Onhan tää vaikeeta joo, esittää mutsille, että mä vihaan sua. Kun mä kuitenkin haluaisin jotain ihan muuta. Mun on pakko mennä. Se ei todellakaan Aaro johdu susta. Hulluhan mä oisin, jos sun takia lähtisin. Mut mä oon nuori. Etkä säkään voi kuluttaa koko elämääs mun kanssa. Kuulostaahan se mahtavalta ajatukselta, mutta ei se toimis. Ihmiset ei koskaan jättäis meitä rauhaan. Mä haluun olla nuori, kun mä voin. Mä haluun elää. En mä silti sua aio unohtaa, kuiskaat. Astelet pari askelta lähemmäs, ja laitat kätesi kaulalleni. Kosketuksesi on alusta asti saanut mut värähtämään.

You need someone willing to give their heart and soul to you
Promise you forever, baby that's something I can't do
Oh I could say that I'll be all you need
But that would be a lie
I know I'd only hurt you
I know I'd only make you cry

Mä en riitä sulle. Tiesinhän mä sen, alusta alkaen. Sä tarvitset jonkun. Jonkun, jonka kanssa sä voit rakastaa julkisesti. Ilman, että perään tuijotellaan. Ilman, että ihmiset heittelee ilmaan ennakkoluuloja. Toivottavasti sä uskallat Australiassa viimein olla, kuka sä oikeesti oot. Homous ei ole sairaus. Se on asia, jonka mä toivon sun muistavan. Rakkaus on aina rakkautta. Oli se sitten kenen kanssa tahansa. Mä olisin voinut antaa sulle ikuisuuden. Siihen mä olisin ollut valmis, ja olen edelleen. Mutta mä hankaloittaisin sun elämää, ja tiedän sen. Nyt mua kaduttaa, että olen joutunut Lauran ja Oonan nähden sun kanssa riitelemään niin paljon. Mun sanat on satuttanut sua usein, ja mä tiedän sen. Mä olen nähnyt, kuinka sun silmät on kimaltaneet mun huudon jälkeen. Mä vain satutan sua.
- Aaro, älä hylkää mutsia. Se luulee oikeesti löytäneensä satuprinssinsä. Oo sen arvonen. Mä toivon, että me voitais tavata sun kanssa vielä. Ehkä me voidaan joskus olla jotain. Ehkä mä joskus kävelen sun kanssa ihmisten ohi, enkä välitä niiden katseista. Anteeks, mut vielä mä en oo siihen valmis, kuiskaat. Ymmärränhän mä sua, helkkarin hyvin. Sä olet vasta erittäin nuori kundi. Kahdeksantoista. Kyllä mä tajuan, ettet sä halua elää loppuelämääsi ennakkoluulojen keskellä, vanhemman miehen kanssa. Katson suklaisia silmiäsi. Ne ovat ihanimmat, jotka olen koskaan nähnyt. Olen senkin asian tosin tainnut sanoa jo muutamaan otteeseen. Puraisen hiljaa huultani. Lasken päätäni. Silmistäsi heijastaa tuttu katse. Intohimo ja rakkaus. Omat tunteeni ovat vähintään yhtä voimakkaat. Joten miksi kaiken täytyy loppua näin? Onko elämä ainoastaan surkeaa arpapeliä? Onko maailma julma? Painan huulet vasten huuliasi. Kerta ei todellakaan ole ensimmäinen. Onko se viimeinen? Tuo ajatus saa mut pitämään vaan lujempaa sut vierelläni. Kiedon käteni ympärillesi. Haluaisin suojella sinua kaikelta tuskalta ja kivulta, jota ikinä tulet kohtaamaan. Silti en pystyisi siihen.

(SAULIN POV)

I hope someday you can
Find some way to understand I'm only doing this for you
I don't really wanna go
But deep in my heart I know this is the kindest thing to do
You'll find someone who'll be the one that I could never be
Who'll give you something better
Than the love you'll find with me

Sun huulet. Sun suudelma. Kaikki muu maailma vaan katoaa mun ympäriltä. Sama helvetin reaktio joka kerta. En mä tiedä, miten sä sen teet. Joku taika sulla silti on. En mä ole tuntenut tälläistä kenenkään kanssa. En Helin, enkä Kasperin. Sä olet jotain erityistä. Joten mä taidan olla täysi idiootti, kun mä olen jättämässä sut. Sitä on turha edes epäillä. Mä olen täysi idiootti, enkä ainoastaan taida olla. Mä tiedän, että sä et voi ymmärtää. Et tietenkään voi. Tää on sulle tosi vaikeeta käsittää. Mä rakastan sua, ja sä rakastat mua. Mä haluan sua, sä haluat mua. Silti mä lähden. Sitä mä en välttämättä halua tehdä, enkä mä välttämättä rakasta mun päätöstäni lähteä. Mun vaan täytyy mennä. Sille ei ole oikeaa syytä. Tai on. Mä tekisin susta Suomessa oikeasti ainoastaan onnettoman. Mä tottakai haluaisin olla sun kanssa kaikki päivät maailmanloppuun asti. Sä ansaitset silti parempaa. Mä olen vielä kiukutteleva, ilkikurinen teinikakara. Sä olet aikuinen, maailmaa nähnyt mies. Sä olet yksityisetsivä, jolla on naisia jokaiselle sormelle. Yksi varvas on silti ollut tähän asti säästetty eräälle oikukkaalle teinipojalle, mulle. Anna mun äidille rakkautta. Se ansaitsee sitä, enemmän kuin mä. Lopulta hengähdän taaksepäin suudelmasta, ja pakitan hieman. Kätesi ovat yhä ympärilläni. Vilkaisen kelloon. Ellen pian lähde, myöhästyisin lennolta. Mun taksikin taitaa olla jo pihassa. Näihin aikoihin sen piti tulla. Oikeastaan jo kaksi minuuttia sitten. Pakatut laukutkin on jo eteisessä.
- Sauli, älä. Älä mee vielä. Oo kiltti, sanot hiljaa. Tietäisit vain, kuinka vaikeaa mun on lähteä. Tai ehkä sä oikeasti tiedät. Sä olet aina ymmärtänyt mua. Kun kukaan muu ei ole tajunnut, sä oot istunut hiljaa ja kuunnellut. Susta on tullut tosi suuri osa mun elämää, enkä mä haluaisi jättää sua. Mutta mun on pakko. Kuljetan käteni sun mustiin hiuksiisi. Ne ovat pehmeät, mutta samalla karheat. Huokaan hieman, painautuen vielä hetkeksi sua vasten. Sä olet niin ihanan lämmin. Katsahdan silmiisi. Ne ovat kosteat.
- Hyvästi, Aaro, kuiskaan. Astelen eteiseen. Nostan laukut, ja vilkaisen vielä olkani yli. Katsot muhun anovasti. Huokaan, laskien katseeni, ja kävellen laukkuineni rapun puolelle.

Leaving someone when you love someone
Is the hardest thing to do
When you love someone as much as I love you

Oh, I don't wanna leave you
Baby it tears me up inside
But I'll never be the one you're needing
I love you, goodbye

[Stubastian]

Otsikko: Mutta mä rakastan sua.
Kirjoittaja: Stubastian
Beta: Nope
Ikäraja: K-11 //Kupla muokkasi.
Tyylilaji: Fluff, Angst, Slash
Paritukset: Salaisuus, selviää lukiessa.
Varoitukset: Kiroilua voi hieman löytyä. Hieman vihjailua erilaisiin sairauksiin.
Summary: Ruumiisi vapisee omaani vasten. Olet niin pieni ja heikko.

Mä en ole koskaan nähnyt mitään yhtä haurasta. Mä en ole koskaan saanut pidellä ketään sylissäni, ja ajatellut samalla, että se henkilö on särkyvä lasiesine. Susta mä kuitenkin ajattelen niin. Sä olet laihtunut. Aivan helvetin paljon. Ei sun siniset silmät pilkehdi, kuten ennen. Sun suustasi ei lennä ilmaan yhtä ainuttakaan ivaavaa sanaa. Mitä ihmettä on tapahtunut? Et ennen ollut tälläinen. Et, vaan kaukana siitä. Ennen luulit myös, että en välitä. Taidat luulla edelleen. Totuus on silti se, että olen aina välittänyt. Ensimmäisestä päivästä lähtien. Ruumiisi vapisee omaani vasten. Olet niin pieni ja heikko. Haluaisin suojella sua kaikilta maailman vaaroilta, mitä koskaan tulet kohtaamaan. Haluaisin olla siellä aina. Sun luona. Sitten sun ei tarvitsisi kulkea yksin vaikeaa tietä, jota sä kuljet nyt.
- Haluut sä kertoa, mitä on tapahtunut? Pyydän hiljaa. Tietenkään sun ei ole pakko. Vaikka sä et avaisi suutasi koko yönä, mä seisoisin silti tässä. Seisoisin sun tukena, jotta sulla olisi joku, jota vasten nojautua. En välitä siitä, että kyyneleesi ovat kastelleet mustan t-paitani. Se ei todellakaan haittaa. Jokaisella on joskus paha olla. Pakko sanoa, että on ihailtavaa, että olet pitänyt sen jo näin kauan poissa. Sä haluat olla vahva, mä tiedän sen. Sä olet sellainen. Sun äitisikin on aina ollut sellainen. Mitä, jos mä en olisi tullut tänne kellariin? Mitä, jos mä en olisi löytänyt sua? Mitä, jos sä olisit saanut päähäsi epätoivoisena tehdä jotain tyhmää? Pudistan päätäni, hieman värähtäen ajatukselle. Mä en antaisi sellaisen tapahtua. En koskaan. Vaikka mikä mä olen sua suojelemaan? Eihän me edes tunneta. Ainakaan hyvin. Musta tosin on alkanut tuntumaan, etten mä tunne edes itseäni.

- Kukaan ei välitä musta. Ei oikeesti paskaakaan, ilmoitat. Mä tiedän, että sanasi eivät ole ilmasta temmattuja. Sun itkusi on aitoa, ei feikkiä. Sä ajattelet oikeasti noin. Mä en voisi koskaan ajatella. Mulla on kuitenkin rakastava perhe mun ympärillä, siinä jopa paljon jäseniä. Ketä sulla on? Sulla on äiti, joka käyttäytyy kuin teini. Sä joudut kai usein enemmänkin jarruttelemaan sitä, kuin se sua. Sitten sulla on isäkin. On toki. Mutta ei senkään voi sanoa olevan läsnä. Ettehän te asu nykyään edes enää samassa maassa. Soittaako se sulle koskaan? Välittääkö se edes siitä, mitä sulle kuuluu? Mä en usko. Siksi mua ärsyttääkin. Mä haluaisin soittaa sille. Mä haluaisin ottaa susta valokuvan juuri nyt, ja lähettää sille miehelle. Tai näyttää sun äidillesi. Ymmärtäisikö ne silloinkaan? Eikö ne oikeasti tajua, että sä et ole vahva loputtomiin? Mä tajuan sen. Usko pois, mä olen sen tajunnut. Annan käteni kulkea sun mustissa, pehmeissä hiuksissasi. Kellarissa on ihan pimeää, se saattaisi jopa joskus pelottaa mua. Koska täällä on oikeasti niin pimeää, etten mä edes näe sua. Silti voin mielessäni kuvitella sun itkevät, jäänsiniset, kirkkaat silmät. Mä en silti pimeydestä huolimatta ole pois lähdössä. En todellakaan. Musta muutenkin tuntuu, että jos mä päästäisin irti, sä kaatuisit maahan. Sitä mä en halua. Mä olen muutenkin jo pitkään haaveillut tästä. En tietenkään siitä, että sä hajoat palasiksi. Vaan siitä, että mä saan olla sun lähellä. Vaan pitää sua mun sylissä ja unohtaa kaiken muun. Sun ruumis vapisee. Paljonkohan sä painat? Sä et koskaan ole mikään iso tyyppi ollut, mutta kyllä sä olet laihtunut. Paljon. Syötkö sä mitään? Vai onko sulla joku syömishäiriö? Anoreksia? Bulimia? Jotakin? Pakko olla. Mä en silti uskalla kysyä. Mä kuitenkin haluaisin auttaa sua. Sä et silti antaisi. Sä et ole koskaan antanut kenenkään auttaa sua. Et ikinä. Sä olet itsenäinen jätkä. Nyt sä olet kuitenkin päästänyt kuoren ympäriltäsi, hetkeksi. On vahvimmankin soturin joskus aika murtua.

Kerään rohkeutta. Mun on pakko kertoa. Mä en voi yksinkertaisesti olla hiljaa. Mun omat silmät on kyyneltyneet, mutta sä et sitä juuri nyt näe. Eikä mua haittaa, vaikka näkisitkin. Mä oon aina ollut sitä mieltä, ettei itkemisessä ole mitään hävettävää. Sä oletkin aivan erilainen. Sut on kasvatettu sellaiseksi. Sun on käsketty olla sellainen. Sun täytyy olla sellainen. Minkä sä itse oikeasti sille mahdat? Ehkä sä haluaisit olla ihan erilainen. Ehkä sä haluaisit olla vaan normaalissa perheessä asuva poika, jonka suurin huoli ois matikankokeesta vitonen. Musta tuntuu, että sä vaan haluat jonkun, joka rakastaisi sua. Sä et tiedä, että sellainen ihminen on jo olemassa. Sä et tiedä. Miten sä voisitkaan?
- Mä kyllä välitän susta, sanon lopulta hiljaa. Nyyhkytyksesi kaikkoaa hetkeksi jonnekkin kantamattomiin. Olet aivan hiljaa. Hetken jo uskon, että sanoisit jotain. Sanoisit välittäväsi myös. Huokaan syvään itsekseni. On niin hiljaista, että voisin kuulla, jos nuppineula tipahtaisi lattialle. Juuri kun toivot, että nojaudut muhun, ja voisit olla mun, astut taakse. Astut kauemmas musta. Et enää nojaa mua vasten. Nyt todisteet äskeisestä ovat enää muistoja, ja mun kostea rintakehäni, jonka sä kyynelilläsi kostutit. Seisot paikallasi, mutta silti voin kuulla viileän hengityksesi. Oliko äskeinen virhe?
- Just joo. Hei sori, mut sääli ja selän takana nauraminen on viimeiset asiat, mitä mä haluan. Miks mä edes kuvittelin sun ymmärtävän? Kai mä oletin niin. Säkin oot kuitenkin menettänyt paljon. Mut ei. Ne menetykset on tainnut vaan kovettaa sua, kun sä leikit ihmisten tunteilla. Kasvasit aikuiseks, Joonatan. Mä oikeesti halusin vaan hetken luottaa johonkin. Olla jonkun lähellä, sun äänesi on pelottavan epävarma ja säröilevä. Sä itket. Enkä mä voi tehdä mitään, estääkseni sitä. Sun sanat on lamauttanut mut. Mäkö mukamas leikin tunteilla? Mähän välitän susta. Ihan oikeasti. En tajua edes sanoa mitään. Otat lopulta askeleita pois, ja säntäät ulos kellarista, suoraan rappukäytävään. Lysähdän kyyneleet omissa silmissäni lattialle.
- Mutta mä rakastan sua, helvetin Miro Holm.