Mies, joka kuului varjoihin (S | tuplaraapale | SK)

[priinia]

Ficin nimi: Mies, joka kuului varjoihin
Kirjoittaja: priinia
Tyylilaji/Genre: draama
Ikäraja: S
Päähenkilö: Severus Kalkaros
A/N: Julkaisin kauan sitten pienen raapaleen (Surun kaiut S). Jo tuolloin lupasin itselleni, ettei se jäisi viimeiseksi raapaleeksi. Tämä kasvoi tuplan mittoihin ja olisi levinnyt, venynyt ja vanunut ihan joka suuntaan, mutta raja on raja - niin vaikeaa kuin se minulle onkin!

Ilta vanheni ja elokuun varjot pitenivät. Järven rannalla seisoi hievahtamatta taipumaton hahmo, joka tuijotti järvenselälle. Miehen mustat silmät olivat kuin jatkoa tyynelle vedelle, jota tuulen hivenkään ei hipaissut. Kiiltävä pinta ei kareillut lainkaan - ei järven, ei silmien. Oli kuin pinnan alla ei olisi liikkunut mitään eikä mikään, mutta todellisuudessa kummatkin lasisen sileät kuoret kätkivät alleen vaarallisia maailmoja.

Järven pinnan tyyneyden rikkoi lehti, joka putosi syksyn enteiden uuvuttamana.

Severus Kalkaros oli mies, jonka tarina oli lakkaamatonta varjojen leikkiä. Sitä ei edes kesän kupliva auringonvalo kyennyt muuttamaan, joten mies otti syksyn vastaan silkkisen välinpitämättömänä. Hölmöt pitivät syksyä loppuna; Severus tiesi paremmin.

Alut ja loput olivat ihmisen keksintöä.

Maailmankaikkeus ei alkanut eikä loppunut, se oli. Aika ei alkanut eikä loppunut, se oli. Varjot eivät alkaneet eikä loppuneet. Ne olivat. Ne hiipivät uhrinsa kannoilla ja verhosivat taitavan kulkijan itseensä. Severus jos kuka tiesi, kuinka kätkeä itsensä varjojen helmaan. Synkkäpiirteinen mies kykeni kulkemaan autuaassa puolihämärässä kenenkään huomaamatta, ja Severuksen mielestä se oli enemmän onni kuin kirous.

Toisinaan Severus Kalkaros uumoili, ettei hänen varjonsa seuranut hänen ruumistaan. Kenties asia olikin toisin päin. Yhtä kaikki varjo oli kasvanut kiinni häneen tai hän varjoon, eikä hän enää yrittänyt pyristellä siltä pakoon.

Hän kuului varjoihin, eikä hän pistänyt pahakseen.

[Torsa Tiistai]

severus on kiva hahmo joten tykkäsin tästä. Nätisti kirjotettu ja sai oikein ajattelemaan. Tavallaan vähän synkkä mutta tykkäsin

[neaemilia]

Tää oli todella kaunis, siis aivan upeata kuvailua. Vaikka tässä ei tapahdu sinänsä mitään ja oli jokseekin pelkkää kuvailua, niin silti tämä kertoi paljon. En osaa selittää, ehkä ymmärrät. Mutta kiitos tästä, toimi kokonaisuutena aivan upeasti, ja itse jään lyhyissä raapaleissa aina kaipaamaan lisää, mutta tämä toimi juurikin näin!

[Odo]

Huomenta! Luin tämän jo eilen illalla, mutta päätin kommentoida hieman virkeämpänä ja kyllä tämä toisellakin lukukerralla jaksaa sykähdyttää. Pidän raapaleiden lukemisesta (vaikka niiden kirjoittamisesta olen saanut tarpeekseni), koska niissä on kuitenkin se tietty sanamäärä, jota tulee noudattaa ja on hienoa nähdä onnistumisia. Olit saanut tästä todella kuvailevan ja paljon kertovat pätkän vain 200 sanassa. Ihmettelin, kuinka paljon tämä sisältää niin nokkelia sanavalintoja ja pelkästään seisomista oli saatu kuvattua sanamäärän puitteissa kuin myös silmiä ja veden pintaa. Todella hyvin onnistuttu!

Järven rannalla seisoi hievahtamatta taipumaton hahmo, joka tuijotti järvenselälle.

Esimerkiksi tässä kohdassa oli saatu ujutettua tuo taipumaton kuvailemaan tuota kun monissa raapaleissa puhutaan vain hänestä/miehestä/hahmosta ilman suurempaa kuvausta siitä. Vastaavia sanavalintoja oli ujutettu moneen kohtaan ja kuten aiemmin sanoin ne ovat kekseliäitä. En muista pitkään aikaan törmänneeni taipumattomaan puhuttaessa ihmisestä.

Sitä ei edes kesän kupliva auringonvalo kyennyt muuttamaan, joten mies otti syksyn vastaan silkkisen välinpitämättömänä. Hölmöt pitivät syksyä loppuna; Severus tiesi paremmin.

Tässä juuri toinen esimerkki (kun ihan jokaista en viitsi lainata : D). Silkkisen välinpitämön, kuinka ihana! Kupliva oli myös omaperäinen joskin hieman vierastan sitä puhuttaessa auringonvalosta, kun en osaa kuvitella sen kuplivan.

Miehen mustat silmät olivat kuin jatkoa tyynelle vedelle, jota tuulen hivenkään ei hipaissut. Kiiltävä pinta ei kareillut lainkaan - ei järven, ei silmien. Oli kuin pinnan alla ei olisi liikkunut mitään eikä mikään, mutta todellisuudessa kummatkin lasisen sileät kuoret kätkivät alleen vaarallisia maailmoja.

Palatakseni taas hieman taaksepäin niin pidin tästä kohdasta ehkä kaikkein eniten ja siitä, miten lehti putosi rikkoen veden pinnan. Pidän vedestä ja tällainen kuvailu on todella ihanaa. Pidin erityisesti tuosta, miten olit rinnastanut tyynen veden pinnan Severuksen silmiin ja miten pinnan alla on paljon muutakin. Heti alku sai siis hyvin koukkuun ja innostumaan, mihin tämä viepi.

Syksy ja varjot teemana pysyivät hyvin mukana koko ficin ajan vahvasti, eikä kumpikaan jäänyt toisen varjoon (: D). Tässä ne tukivat hyvin Severuksen ajatuksia, joita kerrottiin aika vähän, mutta hyvä niin. Potterin lukijat tietävät tarinan ja loppu tiivistää niitä ajatuksia, joita hänellä on ihan tarpeeksi. Minulla kesti hetki tajuta kuitenkin lopetuksen varjokuvaa, miten Severus on kasvanut kiinni varjoon, kun ensin miettii, ettei se kulje hänen mukanaan.

Toisinaan Severus Kalkaros uumoili, ettei hänen varjonsa seuranut hänen ruumistaan. Kenties asia olikin toisin päin.

Joten toisinpäin sanasta tuli ensimmäisenä mieleen, että Severus seuraisi omaa varjoaan. Kuitenkin seuraava asia oli oikeastaan eri tavoin kuin sen ajattelin eli varjo ja Severus olivat kasvaneet kiinni toisiinsa olipa se miten päin tahansa. Luettuani sen pariin kertaan hoksasin sen paremmin, ja pidinkin lopulta lopetuksesta. Vaikka olen hieman eri mieltä ehkä siitä, että Severus olisi täysin sopeutunut varjoihin, niin lopetuksena se oli todella hieno.

Kiitos siis tästä todella paljon, todella hieno, ja hyvin toteutettu tulparaapale!

[priinia]

Torsa Tiista, jee, mukavaa, että luit! Kiitos kommentista.

neaemilia, kiitos sinullekin. Raapaleet on kyllä suuri haaste niin kirjoittajalle kuin lukijallekin, mutta joskushan vähemmän on enemmän, ehkä.

Odo, heh, kiitos itse tekstinpätkää pidemmästä kommentista :-D Ja mitä tulee Severuksen varjoon sopeutumiseen: itse ajattelen lähinnä, että Severus on hyväksynyt elämän varjopuolet. Hänestä ei ole tullut paha eikä varjo ole häntä niellyt, mutta joskus "valon hyväksi" saa tehtyä eniten, jos tekee sen varjojen kätköistä. En tiedä osaanko avata tätä ajatustani, mutta tällainen on mielessä pyörinyt, kun olen miettinyt kaikkea Severuksen tekemää (tunnustuksetonta) hyvää.

[Sokerisiipi]

Tämä oli kyllä niin Severus. Yhtä kyyninen ja tummanpuhuva. Mieleenpainuvia ilmauksia olivat vanheneva ilta ja autuas puolihämärä. Hieman sahasi silmään tuo viidennen kappaleen toisto. Pääasiassa kuitenkin miellyttävän lukuista tekstiä. Kiitän!

[Larjus]

Miten jotkut saakaan noinkin pieneen sanamäärään upotettua paljon hienoa kuvailua ja kielikuvia... Tässä oli jotenkin tosi runollinen ote, vaikkei tämä runo ollutkaan (mikä on mun mielestä tosi kiva tyylivalinta). Kuvaavakin tämä on, koska tuollainenhan Severus pohjimmiltaan on.

Lempi sananparteni oli silkkinen välinpitämättömyys, koska se on ihan täydellinen Severusta kuvaamaan. Paljon muitakin hienoja sanavalintoja oli, mutta tuo jotenkin erityisesti jäi mieleeni.