Alaotsikko: ... Ja jätit jäljelle vain verta vuotavan haavan. K-11
Kirjoittaja: Lauranood
Ikäraja: K-11
Paritus: G/D
Genre: Angst, Romance, Draama:
Varoitukset: Kiroilua ja itsemurha
A/N: Hmm, olen aina vain pitänyt tätä niin söpönä parituksena <3
Anteeksi virheet. Rakentava ihan tervetullutta
Seison vanhan tammen alla ja katselen sinua taikaeläintenhoidon tunnilla. Minä lintsasin, jotta saisin jälleen nähdä sinut. Katselen täydellisiä kasvojasi kun ne ovat vääntyneet inhoon, jota koet tällä hetkellä. Et tiedäkään kuinka suurta halua tunnen tulla luoksesi. Kysyä mikä painaa mieltäsi. Mikä tuhrii ajatuksesi ja saa kasvoillesi tuollaisen ilmeen.
Kuulen kellojen soivan ja näen sinun ilmeesi kirkastuvan. Lähdet ihanan sulavasti astelemaan pois kielletyn metsän reunalta. Kävelet ripeästi. Näen toisen roikkuvan kädessäsi. Mustat hiukset hulmuavat tuulessa kun hän yrittää pysyä mukanasi. Haluatko hänet todella?
Pienoinen kyynel tipahtaa poskelleni. Tiedän, että me emme tulisi koskaan toimimaan. Emme enää, emme koskaan enää. Kerran me yritimme, salassa. Kaukana kaikista, mutta se päättyi pian. Muistan edelleen ne sanat, jotka lausuit minulle. Ne jotka sivalsivat sydämeni halki. Tappoivat minut täydellisesti.
Seisot vasten minua. Katson ylöspäin, sinun täydellisiin kasvoihisi. Ne ovat vääristyneet ja surulliset. Suutelen sinun täydellisiä huuliasi. “Miksi olet niin surullisen näköinen?” kysyn sinulta. “Tämä ei voi mennä näin”, kuiskaat ja silität punaisia hiuksiani.
“Tämä on niin väärin, tiedän, että se tuntuu oikealta, mutta…” tangertelet sanoissasi. Minä taas nieleskelen kyyneliäni. Annan käsieni laskeutua harteiltasi. Älä sano, että se on ohi. Sitä minä en voisi kestää. Kuun säteet heijastuvat ikkunasta palkintohuoneeseen. Palkinnot kimaltelevat, mutta se ei saa minua enää haltijoihini.
“Älä sano noin”, kuiskasin itkua pidätellen. Haluan vain hänet. Sinä otat virheettömien käsiesi väliin minun kasvoni. “Tämä on väärin. Me emme kuulu yhteen. Kaikki muuttuu. Sinä olet Rohkelikko, minä Luihunen”, toteat surullisena ja painat huulesi huulilleni. Minä tarraan paidastasi ja painaudun vasten sinua. Hierot kielelläsi huultani ja irrottaudut minusta.
“Me emme voi enää antaa tämän jatkua”, kuiskaat ja juokset pois. Polveni pettävät ja tömähdän lattialle. Ei tämän pitänyt mennä näin! Sinun piti rakastaa minua ikuisesti, ei jättää yksin vertavuotavana palkintohuoneeseen. Miksi varastit sydämeni? Jätit vain vertavuotavan haavan, missä sen olisi kuulunut olla.Puristan käteni vasten rintaani ja mietin edelleen. Miksi veit sydämeni? Haava ei millään mene ruvelle. Se vain vuotaa ja kuihdun pian kuoliaaksi. Miksi veit sydämeni? Lisää kyyneliä tuppaa tulemaan silmistäni. Pyyhin niitä kiivaasti pois silmistäni. En halua mennä tunnille itkeneen näköisenä. Kukan ei voi ymmärtää tuskaani, et edes sinä.
Miten ihminen voi olla niin heikko? Yritin pidellä heikoilla käsivarsillani sinusta kiinni. Jäljelle jäivät vain rakkulaiset käsivarret ja vuotava haava. Miksi minä satutin itseäni? Miksen edelleenkään osannut päästää irti? Pidin sinusta edelleen kiinni, en saanut mitään muuta kuin harmia itselleni, mutta en luovuttanut.
En halunnut mennä tunnille. Se olisi itsensä murhaamista. Kävelin suoraan makuusaliin. Harry ja Ron olivat siellä tekemässä läksyjään. Hiton hyppytunnit! Ron siirsi katseensa minuun. “Hitto Ginny! Lintsaatko sinä?” hän oli aika vihaisen kuuloinen. “Painu helvettiin!” huusin ja jatkoin kävelyäni makuusaliini.
Avasin oven ja suljin sen hiljaa. Kaaduin lattialle ja jouduin melkein ryömimään vuoteelleni. Puristin tyynyn itseäni vasten ja hautasin kasvoni siihen. Annoin kyynelten tulla. Käteeni osui jotakin kovaa ja periksi antamatonta. Näin valkeille lakanoille ilmestyvän punaisia veritahroja. Nostin käteeni osunutta paperia. Se oli valokuva, hänestä.
Niin, hänestä jäi minuun vain vertavuotavia haavoja, miten ironista. Halusin paiskata kuvan liekkeihin, mutta en voinut. Piilotin sen patjan alle. En kestänyt katsoa sinua hymyilemässä minulle. Olit onnellinen ja minä rakastunut. Minun oli silti pakko vilkaista vielä kuvaasi. Hymyilit minulle lämpimästi. Näit surulliset kasvoni ja otsasi meni kurttuun. Halusit minun olevan onnellinen. Aika paljon vaadittu!
Piilotin sinut takaisin patjani alle, siellä saisit pysyä. Muistin suudelmasi, muistin kosketuksesi. Muistin kauniin ihosi vasten minun ihoani. muistin huulesi huulillani, ne olivat luodut toisilleen. Mitä sinä vielä tarvitsit? Mitä väliä mihin tupaa kuuluit jossain typerässä koulussa?
En mennyt päivälliselle. Olin avannut epätoivolle portit eivätkä ne sulkeutuneet enää. Kuulin pöllön siipien lepatusta ikkunan takaata. Avasin ikkunan ja otin sen kantaman kirjeen. Se oli osoitettu minulle.
Ginny Weasley
Tylypahka
Tyttöjen makuusali
RohkelikkotorniKuka tiesi minun olevan nyt täällä? No kaikki, jotka olivat ruokailussa, mutta miksi joku vaivaantui kirjoittamaan minulle kirjeen.
Katsoin tänään aurinkoa, muistin hymysi.
Näin sinun istuvan nurmikolla, katselin miten hohdit punaisine hiuksinesi.
Katselin illalla tähtiä, ne tuikkivat kuin ruskeat silmäsi.
Sitten näin jotakin kamalaa, olit surullinen.
Se sai minutkin surulliseksi.
Haluaisin tehdä kaikkeni, jotta sinä olisit jälleen iloinen.
Hymyile, niin aurinkokin hymyilee.
Terveisiä Ronilta: Lopeta lintsaaminen. *hymy*
Rutistin kirjeen käteeni. Hetken, niin pienen hetken olin toivonut sen olevan häneltä, mutta turhaan. Otin taikasauvani ja sytytin paperin palaamaan. Se poltti sormeani ja kirkaisten kivusta tiputin sen lattialle. En ehtinyt edes henkäistä, kun koko vuoteeni syttyi liekkeihin. Olin saarroksissa. En päässyt eteen enkä taakse. Nappasin valokuvan patjani alta, sille ei saisi käydä mitään!
Puristin sitä hetken rintaani vasten ja asetin sitten taskuuni. “Minä kuolen rakkaani. Onko nyt hyvä? Emmehän me edes kuuluneet yhteen”, kuiskasin. Melkein heti sen jälkeen tunsin savun leijailevan sieraimiini ja keuhkooni. Päässäni alkoi humista pelottavasti ja pökerryin vuoteelleni. Ehtisinkö menettää henkeni enne kuin joku löytäisi minut?
Kun avasin silmäni, tuijotin kattoon. Näin vain valkoista. Olin siis sairaalasiivessä. Meni hetken ennen kuin sain tuntoaistini takaisin. Aloin haistaa ja lopulta myös kuulin ja tunsin. Nyt eli tiesin, että joku istui sänkyni jalkopäässä. Se olisi kuitenkin joku Ron. Vilkasiin kelloa. Oli meneillään oppitunti, joten Ron oli saanut vapautuksen tunnilta.
Nostin hiljaa päätäni ja olin valmis käskemään häntä lähtemään. Avasin jos suuni, mutta silloin näin kuka siinä istui, Draco Malfoy. Tuijotin häntä sydän kirvellen. Näin hänen kauniit, täydelliset kasvonsa. Hänen hiuksensa, jotka olivat ihmeellisen sotkuiset. Katsoin hänen silmiään, niissä oli rasituksen ja valvomisen jälkiä.
“Draco”, sain suustani ähkäistyä. Hän ei vastannut, tuijotti vain minua. Vasta silloin satuin katsomaan hänen käsiään. Ne pitelivät jotakin. Puoliksi palanutta paperia. Vilkaisin sitä ja näin hänen seisovan siinä. Minun kuvani! “Anna se tänne”, ähkäisin. Minun ainoa muistoni! “Minä luulin, että kuolit”, hän sanoi hiljaisella, tuskaisella äänellä.
Mitä hän siitä välitti? “Draco…”, kuiskasin hiljaa. Mutta lauseeni keskeytti kovaääninen pamahdus. Ron ryntäsi sisään, hänen perässään juoksivat Harry ja Hermione. Voi ei, lähtisivätpä he!
Ron tarttui kiinni Dracosta. “Mene pois sisareni luota!” hän huudahti. “Ron!” huusin ja siinä samassa ääneni petti. Pystyin vain köhimään ja otin rinnastani kiinni. Se sattui! Yskin ja köhisin. Ron oli jähmettynyt paikalleen kauhusta ja Dracon kasvoilla oli pelästynyt ilme.
“Ginny!” Harry huusi ja otti askeleen kohti minua, mutta Draco ehti ensin. “Ginny, oletko kunnossa?” hän hätäili vierelläni. “Paskat”, köhisin. Ron näytti lievästi sanottuna järkyttyneeltä nähdessään Dracon pitävän minua kädestä ja kyselevän vointiani. Dracon taskusta oli myös tippunut jotakin. Valokuva, jossa me olimme yhdessä.
Hermione otti sen lattialta ja tuijotti kuin se olisi maailman kahdeksas ihme. “Mitä helvettiä”, Harry tokaisi ja katsoi meitä aika murhaavasti. Ron taas oli järjestänyt kasvoilleen syvän inhon ja vihan ilmeen. Hän katsoi meitä kuin kahta läjää haisevaa hevosenlantaa. Se oli aika alentavaa.
“Ginny, kiltti älä kuole. Paskatkaan väliä missä tuvassa olet. Karataan yhdessä. Lopetetaan koulut vaikka saman tien”, Draco kuiski minulle kiihkeänä. Halusiko hän karata minun kanssani? Sydämeni läpätti tiuhaan. Olinko saanut sen takaisin. Nojaudun ylöspäin ja minun huuleni kohtasivat hänen intohimoiset huulensa.
Hän nojautui minuun päin niin, että sain painettua pääni tyynyyn. Huokaisin onnesta. Tunsin jälleen sydämeni rinnassani. Se lepatti onnellisena ja elossa. Tunsin hänen erkanevan minusta. Tuijotin onnellisiin harmaisiin silmiin ja näin niiden hehkuvan.
Ron vetäisi hänet kauemmas minusta. Äiti ja isä ryntäsivät sisään. “Oletko kunnossa kultaseni?” äiti kysyi hädissään. “Kuuli, että jouduit tulipaloon”, hän hössötti. “Anna olla äiti, kaikki oli vielä hetki sitten kunnossa”, mutisin. Äitini ei ymmärtänyt mitä sanoin ja antoi sen olla.
“Äiti, Ginny aikoo karata!” Ron kanteli minusta Näytin hänelle keskisormea. “Ginny! Sinä et todellakaan tee sitä! Miksi edes haluaisit?” hän kysyi. Minähän en aikonut kertoa. Ron oli hieman eri mieltä. Äidille piti kertoa ja muuta paskaa. “Hän aikoo karata Draco Malfoyn kanssa!” hän karjaisi.
Isän naama muuttui punertavaksi. “Malfoyn?” hän kysyi ääni täristen vihasta. “Enpä usko Ginny, sitä sinä et tule tekemään!” isä raivosi. Näytin hänelle kieltä. “Juuri teidän ennakkoluulojenne takia minun pitäisikin lähteä!” huusin. “Voit toki lähteä yksinäsi”, kuului kylmä ja kalsea ääni ovelta. Lucius Malfoy seisoi ovella.
Dracon naama venähti hänen isänsä puuttuessa keskusteluun. “Sinä! Punapää lakkaa tahrimasta poikani kaapua sormillasi!” hän komensi katsoen halveksien Ronia. Ron irrotti salamana. Isäni katsoi Luciusta halveksien. Olin puhjeta itkuun siinä samassa. Miksi, miksi he olivat niin ennakkoluuloisia?!
“Me lähdemme nyt Draco!” hänen isänsä komensi. Draco käveli vastahakoisin askelin isänsä luokse. “Sinä punapää, pysy erossa pojastani!” hän komensi katsoen minuun. Sydämeni karkasi rinnastani. Draco vei sen tahtomattaan mukanaan. Tunsin veren pulpahtavan haavasta. Kiljuin kivusta, mutta kukaan ei välittänyt. “Jätetään hänet hetkeksi yksin”, kuulin Hermionen sanovan.
Kuukauden kuluttuaMinä lintsasin jälleen. Lintsasin aina tähän aikaan. Halusin vain nähdä hänet. Taikaeläintenhoidon tunnilla siihen tuli aina mainio mahdollisuus. Katselin häntä sydän verillä. Ei enää koskaan minun, ääni päässäni muistutti. Hänen isänsä oli tehnyt hyvin selväksi, ettei hän saisi olla lähelläni. Draco ei uskaltanut kyseenalaistaa isänsä käskyjä, joten hän oli pysynyt kaukana minusta. Ei edes vilkaissut minuun.
Minä taas lopetin puhumisen, syömisen ja muutenkin elollisen liikkumisen. Söin kerran päivässä aamuisin kun puolet koulusta vielä nukkui. Kävin oppitunneilla aina välillä ja muuten lintsasin. En puhunut kenellekään, en edes veljilleni. Minulla ei ollut mitään asiaa.
Tiesin, etten koskaan voisi saada häntä, mutta miksi se sitten sattui näin paljon? Ei sen olisi pitänyt tulla yllätyksenä. Sitä en tosin osannut aavistaa, että hän veisi sydämeni iäksi. Kukaan ei voi enää koskaan saada sydäntäni, koska olen menettänyt sen iäksi.
Mihin tarvitsen enää elämääni? En voi tehdä sillä enää mitään. En voi omistautua enää kenellekään. Otin pergamentti kääröni esille ja kastoin sulkakynäni punaiseen musteeseen.
Rakas Draco
Tiedän, etten saisi pitää sinuun enää mitään yhteyttä, mutta en voi millään unohtaa sinua. Et voi kyseenalaistaa isääsi, enkä minä omaani. Haluan vain kertoa sinulle, että olet ainoa, joka on koskaan todella saanut minut rakastumaan. Veit sydämeni lopullisesti, pidäthän siitä hyvää huolta, vaikka minua ei enää olekaan kun saat tämän kirjeen.
Kyllä, minä olen tuominnut itseni kadotukseen. Aion hypätä korkeimmasta tornista alas, koska en voi enää vaientaa sydämessäni huutavaa tuskaa. Pyydän, jatka elämääsi. En halua tuhlata sitä. Anna isäsi ymmärtää, ettet edes koskaan ollut kiinnostunut. Kaipaan sinua ja täydellisyyttäsi, ihania suudelmiasi aina, mutta usko. Näin on parempi.
Rakastan sinua, olen aina rakastanut ja tulen aina rakastamaan. -Ginny Juoksin pöllölään ja valitsi mustan pöllön. Laitoin kirjeen sen koipeen ja kuiskasin sille: “Vie tämä kirje Dracolle, joka on tuolla ulkona.” Heitin pöllön lentoon ja juoksin linnan koreimpaan torniin. Istuin ikkunalaudalle, odottaen.
Parin minuutin kuluttua kuulin askelia. Ensiksi sisään juoksi Draco, kädessään kirje. Seuraavaksi Ron ja Harry. Kaikkien kasvoille oli jähmettynyt kauhun naamio. Draco käveli lähemmäs. “Ginny, älä tee mitään harkitsematonta”, hän sanoi kauniilla äänellään.
“Kerro minulle Draco, voisimmeko koskaan muka enää olla yhdessä?” kysyin häneltä hymyillen. “En usko, mutta rakastan sinua silti”, hän sanoi niin masentuneen näköisenä. “Draco, minun sydämeni on kärsinyt koko vuoden. En pysty hengittämään kun olet poissa. En voi elää ilman sinua. Enkä saa elää kanssasi”, kuiskasin ja kyyneleet tippuivat poskilleni ja pala kurkussani painoi aina vain enemmän.
“Ginny älä”, hän kuiskasi ja astui aivan eteeni. Nojauduin painamaan huuleni hänen huulilleen. Vielä kerran sain maistaa hänen suloisen makunsa. Hymyillen nojauduin kauemmas. “Pidä huolta sydämestäni”, kuiskasin ja nojauduin vielä hiukan.
Tunsin ilmavirran suhisevan lävitseni. Näin Dracon kauniiden ja tyrmistyneiden kasvojen olevan koko ajan vain kauempana ja kauempana. Lopulta paiskauduin maahan. Tunsin elämän kaikkoavan ruumiistani. Pimeys valtasi mieleni. Hyvästi rakkaani, oli viimeinen asia, mitä ajattelin tässä maailmassa.
Kuoleminen oli oikein helppoa.
Kommentteja?
