Title: Hieman erilainen seuraneiti
Author: Penber
Raiting: K11
Genre: Romance, Slash
Fandom: Sherlock Holmes
Pairing: Holmes/Watson
Disclaimer: Sir Arthur Conan Doyle omistaa.. Minä lainaan ja lisäilen (:
Summary: “Jos toinen meistä on herra Douglas… Toisen on pakko olla rouva Douglas.”
A/N: Osallistuu siis fandomkymppiin ja FFviiteenkybään (011.Sininen.)
Iltapäivä alkoi pian taittua iltaan ja John Watson istui hiljakseen pöydän äärellä päivän lehteä selaillen. Ei miehellä paljoa muutakaan tekemistä ollut, sillä hänen huonetoverinsa Sherlock Holmes oli juuri sillä hetkellä ulkona ja praktiikankin tohtori oli tällä kertaa sulkenut hieman aikaisemmin kuin yleensä. Kaksikko oli saanut uuden tapauksen hoidettavakseen, jossa erään lordi Armstrongin maine oli vaakalaudalla. Pitkien yksinäisten vuosien jälkeen mies oli viimein onnistunut löytämään itselleen kunniallisen morsiamen. Ainoa ongelma oli se, ettei herran vanhempi sisar ollut aivan samoilla linjoilla liiton kanssa.
“Tein nuorena miehenä typeryyksiä. Enkä haluaisi millään ihmisten kuulevan siitä”, oli lordi vaikeroinut sohvan perukoilta, jonne mies oli kätkeytynyt. Hänen kasvonsa olivat punoittaneet ja kätensä tärisseet, mutta Holmes oli istunut omalla tuolillaan, silmät suljettuina, omaan pohattamaiseen tyyliinsä.
“Haluatte siis raskauttavat todisteet takaisin?” oli Holmes sitten todennut hiljaa, katsomatta asiakkaaseensa.
“Mielellään tuhottavan, herra Holmes!”
Ja niin kuuluisa salapoliisi oli ottanut jutun hoidettavakseen. Koko päivän oli mies huidellut pitkin Lontoon katuja ties mihin asuun sonnustautuneena, ottaakseen selvää kohteestaan. Watson oli yrittänyt tiukasti pysyä ystävänsä kintereillä, vaikkei tosin mitenkään erinomaisella menestyksellä.
Kun takan päällä nököttävä kello kilahti seitsemää, oleskeluhuoneen ovi lennähti selälleen ja Sherlock Holmes pompahti esille. Watson katseli häntä silmät pyöreinä, viiksiään samalla hieman pöyhien.
“Hahaa!” Holmes huudahti. “Vihollisemme jää tänä iltana nuolemaan näppejään!”
“Hienoa”, sanoi Watson. “Mitä aiot?”
“Ah! Mitä aion… Tohtori, tarvitsen siihen apuasi. Mikäli vain suostut?”
“Tietenkin, ystävä hyvä!”
John Watson oli hypähtänyt tuolilta vetreänä kuin mikäkin koulupoika. Hänen kasvoillaan oli leveä hymy. Etsivä naurahti ja ojensi sitten ystävälleen lappusen, jota oli kanniskellut kädessään. Tohtori lukaisi lappusessa olevan tekstin ensin nopeasti ja sitten hitaasti uudelleen, tallentaen saamaansa informaatiota päähänsä.
“Keitä ovat herra ja rouva Douglasit? Tämä juhlakutsu on osoitettu heille.”
“Herra Alfred Douglas on lippumme eräisiin kekkereihin, jotka järjestää lordi Armstrongin nuorempi sisar”, selosti Holmes hymyillen. “Siispä esiinnymme Douglasin pariskuntana ja nappaamme todistusaineiston tuon hupakon edestä!”
“Holmes…”
“Niin, Watson?”
“Huomaat kaiketi pienen aukon järjestelyissäsi?”
“Mitä tarkoitat, ystäväiseni?”
“Jos toinen meistä on herra Douglas… Toisen on pakko olla rouva Douglas.”
“Aivan… Aivan”, Holmes sanoi mietteliäänä, näyttäen hetken siltä kuin ei olisi ottanut moista asiaa huomioon. “Mutta onneksi olet lojaali ystävä ja…”
“Ei, ei ja ei! Holmes! Minä EN pukeudu naiseksi”, Watson huudahti huomattuaan, minne keskustelu oli vääjäämättä menossa.
“Ja miksi et?” ihmetteli Sherlock Holmes kulmiaan kohottaen.
“Koska… koska… minulla on viikset!”
Äärimmäisen syvä hiljaisuus laskeutui noiden kahden miehen välille. Heistä kumpainenkin katsoi toisiaan syvälle silmiin, kertaakaan räpäyttämättä. Jos rouva Hudson olisi sillä hetkellä tupsahtanut ovesta sisään, hän olisi luultavasti vain tuhahtanut ja jatkanut touhujaan. Nainen oli nimittäin tottunut siihen ettei asunnossa 221B mikään ollut enää normaalia.
“Mitä sitten ehdotat?” Holmes lopulta kysyi, tajuten vain sekuntia myöhemmin, että hänen olisi sittenkin pitänyt pysyä hiljaa.
Muutaman vartin kuluttua rouva Hudson sitten tuppautuikin oleskeluhuoneeseen iltatee mukanaan. Hän huomasi ensimmäiseksi John Watsonin, joka oli pistänyt parhaan pukunsa päälleen. Nainen hymyili leveästi, todeten, ettei muistanut milloin viimeksi oli nähnyt tohtorin yhtä komeana.
“Mutta kas”, rouva Hudson parahti. “En tiennytkään että meillä on vieraita.”
Huoneen toisessa päässä seisoi syvänmerensiniseen pukeutunut tummakiharainen nainen. Rouva Hudson katseli häntä pitkään ja hartaasti, päätään samalla käännellen. Tuo varjoissa seisova nainen oli totisesti normaalia pidempi, eikä koukkuinen nenä naamassa ollut erityisen viehättävä, mutta jotain erityistä hänessä silti oli. Ehkäpä kyseessä olivat tummina säteilevät silmät tai ruusunpunaiset huulet.
“No mutta tohtori!” rouva Hudson naurahti ja iski Watsonille silmää. “Viettäkää hauska ilta.”
Ja niine hyvineen taloudenhoitaja huiteli ulos huoneesta. Kun ovi pamahti kiinni, nurkassa ollut nainen asteli takan ääreen, jonka valaisemana saattoi huomata kasvoille nousseen ärtymyksen.
“Peijakas sentään!” Holmes kivahti. “No ainakin valeasu on toimiva.”
John Watson päätti olla vastaamatta siinä pelossa ettei vain kesken kaiken purskahtaisi nauruun. Yli kymmenen minuutin päästä kaksikko pääsi viimein ulos viimaiseen syysiltaan. Holmesilla oli nimittäin ollut pieniä vaikeuksia laskeutua portaita pitkän mekon sekä korkokenkien kanssa. Kun ajuri oli pysäyttänyt vaununsa ja miehet olivat päässeet kapuamaan sen kyytiin, matka näytti sujuvan mutkitta. Eikä aikaakaan, kun Holmes sekä Watson löysivät itsensä suuren kartanon luota. Tihrusilmäinen hovimestari otti heidät ovella vastaan.
“Iltaa”, hovimestari sanoi kopealla äänellä, vilkaisten hänelle ojennettua kustua. “Herra ja rouva Douglas.”
Hetken ajan tuon miehen silmät jopa näyttivät normaalikokoisilta, hänen katsoessa ihmetellen edessään seisovaa naista, joka oli miestään melkein päätä pidempi.
“Minä sitten rakastan näitä skandinaavisia naisia!” Watson naurahti. “Hän on norjalainen… Pitkiä naisia siellä päin maailmaa… Heh… hehe…”
Watson tarttui Holmesia kädestä ja niin he luikahtivat sisälle rakennukseen, ettei hovimestari vain kerkeäisi sanomaan taikka kysymään enää yhtään enempää. Eteisaula oli suuri ja valoisa. Kolme valtavaa marmoriporrasta lähti eri suuntiin johtaen rakennuksen eri osiin. Muut vierailijat seisoskelivat vielä aulassa, toisilleen rupatellen ja samppanjaa siemaillen. Watson oli ottamassa itselleenkin lasillista, ellei Holmes olisi näpäyttänyt häntä sormille.
“Emme ole tulleet tänne ryypiskelemään”, etsivä murahti Watsonille, lähtien sitten tutkimaan ympäristöä. Tohtori huomasi erään lähellä seisoskelleen pariskunnan katsovan heidän suuntaansa (tai hänen, koska Holmes huiteli jo toisaalla) hieman oudoksuen.
“Vaimoni on Norjasta”, Watson totesi, virnistäen hermostuneena.
Kun kaikki vieraat olivat lopulta saapuneet, neiti Armstrong ilmestyi keskimmäisten marmoriportainen yläpäähän. Hän piti pienen aloituspuheen, toivottaen siten vierailleen viihtyisää iltaa. Suuri aula raikui iloisista kättentaputuksista. Watson oli yhtynyt suosionosoituksiin, mutta hänen vieressään seisova Holmes pälyili yhä ympärilleen.
“Tohtori… Jos oikein muistan musiikkihuone oli vasemmista rappusista oikealle.”
Holmes ja Watson alkoivat lipua muista hieman erilleen.
“Miten niin, jos muistat oikein?” John Watson ihmetteli, heidän kavutessaan marmoriportaita ylös toiseen kerrokseen. Holmes kertoi esittäneensä putkimiestä aikaisemmin sinä päivänä, jotta saattoi tulla tarkastamaan aluetta hieman paremmin ennen iltaa. Watson vaikutti hämmästyneeltä, ettei etsivä ollut jo tuolloin lunastanut materiaaleja itselleen.
“Rakas tohtori”, Holmes aloitti, yrittäen kävellä mahdollisimman suoraan korkojensa kanssa. “On paljon helpompi varastaa jotain, kun talo on tupaten täynnä ihmisiä. Epäiltyjä on paljon sekä emäntä saadaan pidettyä kiireisenä. Ah, olemme perillä.”
Kaksikko pujahti pitkän käytävän varrella olevasta ovesta sisälle. He olivat astuneet suureen ja yhtä valoisaan huoneeseen kuin aulakin oli ollut. Suurien ikkunoiden sivuille oltiin laskostettu kauniit samettiset verhot ja seiniä peitti suuret kirjahyllyt. Huoneen keskellä oli suurikokoinen divaani ja sen takana puolestaan lepäsi flyygeli.
“Pidä vahtia, Watson”, etsivä totesi topakasti, kiskoen hameen helmaansa parempaan asentoon. “Minä tutkin huoneen.”
Muutaman kymmenen minuutin kuluttua Holmes hihkaisi innoissaan sen merkiksi, että oli löytänyt etsimänsä. Mutta juuri silloin Watson kuuli lähestyviä askeleita. Joku oli tulossa. Sherlock Holmes juoksi vikkelään toverinsa luo ja suorastaan paiskasi tämän divaanille, tullen itse sitten vielä päälle.
“Olen pahoillani, tohtori”, Holmes sanoi ennen kuin painautui kiihkeään suudelmaan ystävänsä kanssa. Aluksi Watson oli aivan hämillään, kunnes jokseenkin alkoi pitää tilanteesta. Hän kietoi kätensä Holmesin ympärille.
“Oh! Anteeksi”, kuului pian huudahdus ovelta. “En häiritse teitä enempää.”
Oven sulkeuduttua Holmes hypähti Watsonin päältä, mekkoaan suoristaen. Tohtori haukkoi henkeään, pienesti punastellen. Tehtävän vaikein osio näytti olevan takana. Niinpä kaksikon ainoa tehtävä oli enää suoriutua ehjinä ulos juhlista. He astelivat suurin elein ulos ovesta, kääntyivät oikealle ja astelivat reippaina käytävää eteenpäin. Mutta pian tilanne alkoi näyttää huonolta, sillä marmoriportaita ei alkanut näkyä.
“Menimmeköhän väärään suuntaan?” mietiskeli tohtori. Ja piankos siihen saatiin vastaus, heidän astuessa täynnä olevaan saliin, jossa vieraat nauttivat alkupaloista. Ja juuri kun kaksikko oli kääntymässä takaisin, joku jo huomasi heidät. Eikä tämä joku ollut aivan kuka tahansa vaan…
“Lestrade. Mitä hän täällä tekee?” Holmes supisi äreänä.
“Tohtori Watson! Mitä te täällä teette? Missä herra Holmes on?”
Lestrade saapasteli heidän luokseen ylpeästi rintaansa röyhistäen. Hän kätteli tarmokkaana Watsonia, joka puolestaan syvästi toivo ettei muut vieraat olleet kuulleet kuinka tarkastaja oli käyttänyt tohtorin omaa nimeä. Sitten Lestrade kiinni huomionsa naiseen John Watsonin vieressä. Tämä pitkä, tuntematon ilmestys, oli asettanut viuhkansa peittämään kasvojaan. Vain silmät välkkyivät arvaamattoman näköisinä otsahiusten alta.
“Ah. Kukas tämä kaunokainen on?” Lestrade kysyi miltein kehräten.
“Hän on… hän on…”, Watson mutisi, aivot päässä kovaa raksuttaen.
“Sherlock Holmes!” tarkastaja yllättäen kiljui. Watson katsahti Holmesiin, joka laski viuhkan kädestään, kokeillakseen päälakeaan. Peruukki oli poissa ja se riippuikin kiinni eräässä tarjoilijassa, joka oli juuri kulkenut etsivän takaa. Ja vain jotenkin täysin vahingossa tuo hiuspehko oli tarttunut tämän mukaan. Kaikki huoneessa olijat olivat kääntäneet katseensa kolmikon suuntaan. Neiti Armstrong lipui jostain väenpaljouden keskeltä raivoa puhkuen.
“Tämä on veljeni tekosia!” nainen ärjyi.
“Watson”, Holmes aloitti, “tämä on se kohta, jossa me juoksemme.”
Miehet ottivat jalat alleen ja lähtivät änkeämään ensimmäistä vastaantulevaa ovea päin. Holmesilla oli hieman vaikeuksia hameensa kanssa, sillä ei ollut tottunut kulkemaan kovinkaan kovaa moisen kapistuksen kansa. Kaksikko kuuli kuinka neiti Armstrong raivosi palvelijoilleen ottamaan tunkeilijat kiinni.
Kuin ihmeen kaupalla Holmes ja Watson pääsivät ulkoportaille. Tohtori hypähteli portaat alas, etsien katseellaan samalla vaunua jonka hän voisi napata itselleen sekä toverilleen karkuvälineeksi.
“Argh!” Holmes huudahti kaatuessaan.
“Holmes!”
“Mene, Watson, mene”, etsivä pihisi pidellen kipeää nilkkaansa.
“Minä en jätä sinua!”
John Watson teki täyskäännöksen, juosten takaisin Holmesin luokse. Hän saikin kammettua ystävänsä käsivarsilleen juuri silloin kun neiti Armstrogin palvelijat tupsahtivat ovelle.
“Pidä lujasti kiinni”, Watson totesi ja ampaisi juoksuun. Hän juoksi kovempaa kuin koskaan ennen. He kaappasivat lähimmät vaunut ja pyyhälsivät niillä takaisin asunnon 221B suojaan.
Holmes oli juuri ja juuri saanut riisuttua mekon yltään ja vaihdettua yöasun päälleen. Hän makasi sängyssään, kipeä jalka Watsonin sylissä tarkkailtavana.
“Nilkka on vain nyrjähtänyt… Ei muuta”, tohtori totesi, kun oli saanut diagnoosinsa tehtyä. Hän laski jalan pois sylistään, muttei kuitenkaan vielä noussut ylös sängyltä. Watson katsoi Holmesia juuri sillä ilmeellä, joka hänen kasvoilleen yleensä ilmestyi kun jokin kysymys oli jäänyt vaivaamaan.
“Mikä on, Watson?” Holmes kysyi.
“Se suudelma… Oliko se ainoastaan… hämäystä?”
Sherlock Holmes virnisti, saaden Watsonin entistä enemmän hämillensä.
“Päättele, rakas tohtori, päättele.”
Ja niin Holmes nappasi tohtori Watsonin solmiosta kiinni, vetänen miehen kanssaan uuteen suudelmaan.
A/N2: Saapasjalkakissa.
