// Alaotsikko: S, Bella/Sirius, angst, kolmiodraama
HAHMOT OVAT J.K. ROWLINGIN.
Nimi: Vihan mittasuhteet
Kirjoittaja: Nynaeve
Paritus: Bellatrix/Sirius, Sirius/Andromeda, (Bellatrix/Rodolphus)
Ikäraja: S
Tyylilaji: angst
Tekijänoikeus: J.K.Rowling omistaa Potterit ja kaiken niihin liittyvän yhdessä Bloomsburyn ja muutaman muun kanssa.
Yhteenveto: Bellatrix muistaa Siriuksen paremmin kuin haluaisikaan.
A/N: En ole ihan varma, oonko julkaissut tätä aiemmin. Tosi vanha ja tosi angstinen - se kertoo kaiken oleellisen. ^^
**
VIHAN MITTASUHTEET
Olit useasti sanonut rakkauden olevan vahvempi tunne kuin viha, enkä minä ollut uskonut. Minusta viha orjuutti näistä kahdesta enemmän, ohjasi liiaksi ajatuksia ja sai toimimaan hallitsemattomasti. Rakkauden käskyjä vastaan pystyi taistelemaan, mutta vihan vaatimuksia ei voinut ohittaa. Nauroit minun rajoittuneelle maailmankatsomukselleni ja sanoit minun tukehtuvan vielä joku päivä katkeruuteeni. Sen lopun olisin kohdannut mielihyvin, olisin voinut sanoa ylpeästi jääneeni kiinni koston kierteeseen. Mutta miten minä kostan nyt, kun vihan tukahduttua on jäljellä enää säälittävä, haalistunut suru menettämisestäsi?
Et ollut koskaan kohdellut minua samalla lailla kuin muut. Narcissa ja Andromeda kohtelivat minua omalla aavistuksen etäisellä tavallaan, sillä he eivät kokeneet minua tiiviiksi osaksi perhettään. He muodostivat perheensä kaksin ja unelmoivat yhdessä aviomiehistä, satuhäistä ja kullalla koristelluista vaunuista, joita valkoiset, siivekkäät hevoset vetivät. Olin joskus yrittänyt jakaa heidän unelmansa, mutta minun silmissäni komeasta prinssistä tuli hurjakatseinen mies ja siivekkäistä hevosista kuolemantuoksuisia threstaleita. Vääristyneet unelmani olivat kauhistuttaneet sisariani ja he olivat vaihtaneet puheenaiheen kiireesti omien hääkakkujensa marsipaanikoristeisiin.
Mutta kun kerroin unelmistani sinulle, et näyttänyt kauhistuneelta, vaan hymyilit pilkallisesti. Saatoin nähdä sarveiskalvoillasi jopa halveksuntaa, mutta et koskaan tyrmännyt ajatuksiani. Annoit minun vapaasti uneksia eri asioista kuin sisarieni, etkä tarjonnut omia mielipiteitäsi tilalle. En vieläkään tiedä, millaiset häät olisit halunnut. Vai olisitko halunnut häitä lainkaan nähtyäsi Andromedan suutelevan Tediä hääpäivänään ja kuiskaavan tahdon? Muistan, kuinka seisoit salin laidalla mustassa kaavussasi ja tuijotit hääparia synkkä ilme kasvoillasi. Regulus ei ymmärtänyt pysyä kaukana sinusta, vaan tuli lausumaan pilkallisia sanoja kuten aina. Katselin, kuinka kätesi teki vihaisen liikkeen ja hätisti Reguluksen kauemmas. Olisi sinun pitänyt tietää, ettei veljesi luovuttanut niin helpolla. Kaikesta huolimatta te olitte niin samanlaisia – itsepäisiä, mustavalkoisia ja sokeita muille kuin omille asioillenne. Jos olisit edes kerran katsonut minuun Andromedan sijasta, olisit nähnyt omien tunteidesi heijastuvan minun kasvoiltani takaisin.
Vietimme usein aikaa yhdessä ollessamme lapsia. Lapsuuden ystävyys muuttui joksikin paljon vieraammaksi, etäisemmäksi ja pelottavammaksi nuoruusiässä. Et ollut enää minun puolustajani, et enää hymyillyt minulle aurinkoisesti. Olit alkanut halveksua minua avoimesti, etkä enää etsiytynyt seuraani. Välillämme oli mailien etäisyys, vaikka olisimme seisseet vierekkäin. Mielemme eivät enää olleet yhtä, toinen meistä oli alkanut ajatella itsenäisesti. Luulin sen olleen minä, mutta olin väärässä.
Kun olimme seitsemännellä luokalla, aloin huomata ne epätavalliset katseet, joita vaihdoit Andromedan kanssa. Seurattuani teitä muutaman viikon, ymmärsin välillenne muodostuneen suhteen. Sinä olit todella mennyt rakastumaan siskooni, luihuiseen, jonka olisi pitänyt olla vihollisesi. Aluksi en välittänyt suhteestanne. Näin sen lapsellisen onnen, joka Andromedan kasvoilla loisti aina tapaamistenne jälkeen, mutta en kiinnittänyt siihen huomiota. Vasta kun huomasin ajattelevani sinua, aloin huolestua. Miksi sinä ilmestyit ajatuksiini vähän väliä ja aiheutit suunnattoman tunnekuohun raivostuttavan vinon hymysi kanssa? Tunsin vihaa, raivoa, katkeruutta ja kyllä – jotakin omituista, kitkerää ja täysin uutta. Inhosin sitä tunnetta ja peitin sen kaikella sillä vastenmielisyydellä, jota tunsin sinua kohtaan.
Kun Andromeda valitsi Tedin sinun sijastasi, olin onnellisempi kuin moneen kuukauteen. En iloinnut varsinaisesti erostanne, vaan nautin siitä satutetusta ilmeestä, joka oli kasvoillasi. Olit niin murtunut, pettynyt ja katkera. Niinä hetkinä saatoin nähdä sukulaisuutemme. Olit luotu olemaan katkera ja kylmä ja melkein onnistuitkin siinä. Kun hait minun vartalostani unohdusta, en aistinut muuta kuin kylmää raivoa ja vihaa. Väitit olevasi minua parempi, perheesi yläpuolella ja silti niinä hetkinä, joina vartalomme liimaantuivat kiinni lakanoihin, se oli toisin päin. Sinä käyttäydyit kuin Musta ja minä muutuin hitaasti vähemmän Mustaksi. Kerta kerran jälkeen katkeruus sisälläsi kasvoi ja sai uusia mittasuhteita, samalla kun minä muutuin koko ajan enemmän ihmiseksi. Vuodet ovat kasvattaneet tahtoni jälleen vahvaksi, vahvemmaksi kuin mitä se oli ennen sinua. Olen taas Musta, ja sinä olet jälleen verenpetturi.
Ja silti joskus, kun herään öisin, yritän ajatukset hämärtyneinä koskettaa hiuksiasi, vetää vartaloasi lähemmäs omaani. Ja pettymys tuntuu aina yhtä karvaalta, kun tunnen vierelläni vain Rodolphuksen.