Nimi: Pystytkö sinä unohtamaan?
Kirjoittaja: Invisiblegirl
Rating: S
Pairing: Sallittu
Warnings: -
Summary: Hämmentynyt poika jäi katsomaan korttia kädessään. Se oli lumenvalkoinen, kauniilla kaunokirjoituksella kirjoitettu ja sen reunaan oli painettu se sininen lumihiutale. Poika alkoi lukea tekstiä. Kutsu oli tavanomainen, juhlat järjestettäisiin päivää ennen joulua.
A/N: FF100:seen sanalle Lumi. Jouluhaasteeseen myös, ja eräs ystäväkin haasti minut. Tässä siis kaikkiin näihin haasteisiin vastaus!
****
Pystytkö sinä unohtamaan?
Hermione Granger pamautti taksin oven kiinni ja katseli, kun avulias ja hyväntuulinen taksikuski nosti hänen matka-arkkunsa maahan hänen vierelleen. Tyttö kaivoi taskustaan setelit ja maksoi matkan miehelle, joka ajoi sen jälkeen nopeasti pois paikalta.
Katsoessaan eteensä tyttö näki kotiseutunsa, naapureiden talot ja suuren ajotien niiden välissä, josta kuljettiin hänen kotiinsa.
Hermione Granger ei koskaan ollut kertonut salaisuuttaan kenellekään. Hän oli sanonut kaikille, että hänen vanhempansa olivat hammaslääkäreitä, ja että vaikka he eivät olleet kovin rikkaita, he pärjäsivät kuitenkin. Hermione oli pakko myöntää, että he olivat hieman keskimääräistä rikkaampia oikeasti.
Valkoinen kartano, kuin helmen valkoinen, kohosi hänen näköpiiriinsä. Pieni enkeli-suihkulähde ei valuttanut enää vettä, nyt se oli jäässä ja enkeli näytti yksinäiseltä ja surulliselta kaiken lumen ja jään keskellä, seisoessaan yksinään.
Hermione ohitti sen surutta, hän oli jo tottunut sen näkemiseen. Nyt hän raahasi arkkuaan mukanaan ja nosti tahtia, kun etuovi häämötti yhä lähempänä. Lämpöisen näköiset ikkunat loivat valoa ulos himmenevään iltaan, kun Hermione vihdoin saavutti portaat, kipusi pari askelmaa ja avasi sitten oven.
Kahva laskeutui pehmeästi Hermionen käden alla. Se oli kylmä, mutta samaan aikaan tuttu ja turvallinen. Ovi aukeni ja lämpö valahti hänen kehoonsa ja kirpeään ulkoilmaan. Hän puhdisti jalkansa enimmistä lumista ja astui sisälle, ottaen arkkunsa ja sulkien oven perässään.
"Hermy-onee!"kuului kirkas ääni portaista. Pieni kiharahiuksinen tyttö juoksi portaita alas innoissaan väsyneen näköinen lastenhoitaja perässään. Tyttö oli Hermionen serkku, joka oli tullut heille viettämään joululomaa. Tyttö juoksi niin lujaa kuin pienillä jaloillaan pääsi ja lopulta saavutti Hermionen. Sitten hän kietoi kätensä tämän ympärille ja katsoi ylöspäin silmät sädehtien.
Hermione laskeutui polvilleen ja hymyili takaisin.
"Hei Charlotte", hän sanoi tytölle ja katsoi vähän aikaa lastenhoitajan suuntaan. Tämä oli ruskeahiuksinen ja hoikka, hieman väsyneen näköinen, mutta sitä se lasten kaitseminen varmasti oli.
Ovi aukeni uudestaan Hermionen takana ja he kaikki kääntyivät katsomaan siihen suuntaan. Ruskeahiuksinen nainen avasi oven ja puristeli enimmät lumet hartioiltaan ja hiuksiltaan. Sitten hän hymyili leveästi.
"Tervetuloa kotiin, kulta. Anteeksi, en ehtinyt hakea sinua juna-asemalta, töissä oli kauhea kiire kun kaikki yritettiin selvittää ennen joululomaa", hän sanoi huoahtaen raskaasti. Hermione hymyili hänelle, ei se ollut häntä haitannut. Taksikuski oli ollut mukava ja vitsaillut reilusti, tyttö oli viihtynyt hänen kyydissään.
Viimein Hermione tajusi riisua takkinsa ja laittoi sen naulaan. Mattoon oli kertynyt tumma läiskä, kun lumet hänen kengistään olivat sulaneet siihen. Hän riisui kengätkin ja tunsi olonsa sillä sekunnilla kotoisaksi.
Valoisa aula oli samanlainen kuin aina ennenkin. Kukkavaasissa oli tuoreita tulppaaneja ja hän saattoi nähdä olohuoneeseen, missä räiskyi tuli takassa. Hermione selitti muille lähtevänsä purkamaan arkkunsa ja lähti raahaamaan sitä portaita kohti.
Sitten tyttö muisti, että hänhän oli täysi-ikäinen. Hän saisi leijuttaa arkkunsa ylös portaita. Ovelasti hymyillen hän otti sauvansa taskustaan ja mutisi loitsun sitten, kun lastenhoitaja ja hänen serkkunsa olivat pois näköpiiristä. Hän ei tiennyt, oliko Charlotte jästi vai noita vielä. Hänen suvussaan velhoutta ei ollut paljoa, ei ainakaan hänen lähisuvussaan, eikä tytöllä ollut hajuakaan, mistä hän sai voimansa. Hän toivoi, että Charlottestakin tulisi noita. Noitana oleminen oli ihan erilaista kuin jästinä olo. Taikuus oli niin kiehtovaa, että Hermione olisi voinut opetella sitä vaikka vielä pari vuotta Tylypahkassa.
Arkku leijui hiljakseen portaita ylös, kunnes Hermione astui viimeisen askeleen ja oli toisessa kerroksessa. Hän laski arkun alemmas ja lähti leijuttamaan sitä kohti huonettaan. Matkalla hän ohitti isän hiljaisen työhuoneen, vanhempiensa makuuhuoneen, vierashuoneen ja lopulta hänen oma huoneensa tuli vastaan.
Tumma puuovi aukesi kevyesti. Hän laski arkkunsa oven taakse hitaasti ja käveli huoneeseensa. Se oli juuri sellainen kuin silloin, kun hän oli sen viimeksi nähnyt. Valkoinen matto peitti lattiaa, vaaleanruskea lipasto oli suurien ikkunoiden vieressä ja suuri sänky oli sijattu kauniisti. Hänen pöytänsä oli virheetön, kaikki tavarat olivat paikallaan. Pari taulua oli ripustettu seinille. Ne olivat suurennoksia valokuvista, joissa oli kauniita kukkia ja maisemia.
Hennon kookospähkinäntuoksun saattoi haistaa, kun pysähtyi ja haistoi tarkkaan.
Tyttö raahasi arkkunsa huoneen keskelle, ja hieman turhautuneena mietti, että jaksaisiko hän purkaa tavaransa. Sitten hän muisti loitsun, jonka avulla hän saisi ne paikoilleen, sanoi sen ja näki, kuinka tavarat lensivät siistissä kaaressa hänen pöydälleen ja vaatekaappinsa. Sitten hän juoksi portaille, ne alas ja kohti keittiötä.
Isä oli taas töissä, Hermione tiesi sen. Oikeasti hänen isänsä oli lakimies, hyvin palkattu sellainen, mutta Hermione ei halunnut kertoa sitä muille. Hän tiesi, että hänen isänsä oli voittanut monta juttua, joissa hänen asiakkaansa ei olisi edes kuulunut voittaa. Hän ei halunnut kertoa tuota ystävilleen.
Hermionen äiti hyöri taas ympäri keittiötä, kuten aina tähän aikaan vuodesta. Nainen piti joka vuosi suuret joulujuhlat, joihin osallistuivat melkein kaikki. Heidän suuri juhlasalinsa täyttyi joka vuosi sadoilla ihmisillä, jotka rupattelivat keskenään ja nauttivat shamppanjaa. Jokainen juhlija osallistui kuluihin, mutta Hermionen äiti toimi niiden suunnittelijana. Tänä vuonna teemana olivat jäähiutaleet, ja hänen äitinsä tilasi juuri puhelimessa niiden muotoisia jääveistoksia.
Samaan aikaan kun hän yritti selittää tarkasti, minkänäköisen veistoksen hän haluaa, nainen osoitti samalla paria kutsukorttia pöydällä ja viittoi häntä ottamaan ne. Nopeasti hän kuiskasi, että kortit olivat kadonneet postissa ja että nuo kortit menisivät tilalle, ja ne tarvitsisi toimittaa perille henkilökohtaisesti, he sentään olivat saaneet odottaa niitä niin kauan.
Hermione nyökkäsi, korttien saajat eivät asuneet kaukana heidän talostaan.
Lumi narskui tytön kenkien alla kun hän käveli pitkin tietä. Charlotte hihitti pulkassa, jota tyttö veti perässään. Pikkuinen oli vaatinut, että pääsisi mukaan, eikä Hermione pystynyt kieltämään tätä. Punaiset posket ja vaaleat hiukset tekivät tytöstä suloisen ja pienen näköisen. Hän istui pulkassa vaaleansiniset haalarit päällään ja pieni tupsupipo päässään. Tupsu heilahteli pään toiselta puolelta toiselle sitä mukaa, kun pulkka keinahteli. Hymy uloittui korvista korviin ja siniset silmät tuikkivat.
Hämärsi jo ehkä hieman, mutta katulamppujen valossa näki hyvin eteensä.
Ensimmäinen kortti menisi Richardsien pariskunnalle. Hermione nyrpisti nenäänsä kirpeässä ilmassa, hän tiesi parin ja sen, kuinka snobeja he olivat. Hän hidasti askeliaan kun heidän talonsa tuli lähemmäs, hän olisi mieluummin kokonaan tapaamatta heitä. Mutta se ei onnistunut, sillä he olivat sentään heidän naapureitaan ja heidät oli kutsuttu joulutanssiaisiin, pakkohan hänen oli kutsukin viedä.
Tyttö painoi ovikelloa myrtyneenä, hän ei jaksaisi kuunnella nyt Richardsien snobipuhetta, josta hän ei paljoa ymmärtänyt. Pariskunta usein kutsui hänet luokseen, mutta aina kun hän näki heidät jossain kadullakin, kumpakin alkoi vain valittamaan milloin mistäkin, huonosta palvelijasta, tv-ohjelmista, ihan kaikesta, mitä he vain keksivät.
Hän kuuli nopeat askeleet ja suoristi selkänsä. Tummahiuksinen, hieman latinon näköinen nainen avasi oven sievässä esiliinassa, viittoili hänet sisälle ja kertoi rouvan olevan oleskeluhuoneessa. Hermione riisui kenkänsä ja takkinsa, odotti että Charlotte olisi valmis ja hiipi sitten hiljaa sukkasillaan tumman talon käytäviä pitkin.
Oleskeluhuoneessa loimusi tuli ja sen varjot välkkyivät pitkin seiniä. Naisen hahmo oli vain varjo, se näkyi vain ääriviivoina nurkassa.
Hermione koputti oveen nopeasti mutta kohteliaan hiljaa, saaden naisen säpsähtämään. Tämä käänsi tuolinsa, kohensi silmälasiensa asentoa ja Hermione saattoi kuulla kuinka matto rahisi hänen jalkojensa alla ja kuinka naisen peittelemätön uteliaisuus otti vallan. Hän katsoi tyttöä terävästi ja toi tälle mieleen ikävästi Rita Luodikon vaaleine hiuksineen.
Hermione kaivoi kutsukortin taskustaan ja selitti, kuinka se oli hukkunut postissa ja hän oli nyt henkilökohtaisesti tullut tuomaan sen anteeksipyynnöksi, koska ne olivat niin myöhässä. Rouva kohotti terävän katseensa, otti kirjeen hyvinhoidettuihin käsiinsä. Tekokynnet välähtivät takan räiskyessä ja katosivat sitten pimeään.
Tyttö sanoi anteeksipyyntönsä ja sen, että hänellä oli kova kiire käydä viemässä muut kutsukortit. Nainen oli jo huutamassa palvelijalleen, että keittäisi kahvit vieraille, mutta Hermione yritti kovasti estellä, ja lopulta joutui tunkemaan itsensä nopeasti ulos ovelta ennen kuin nainen kerkeisi suostuttelemaan hänet kahville.
Ilta oli hämärtynyt vielä enemmän ja katulamppujen valo loi varjoja valaisemattomiin paikkoihin. Hermione veti pulkkaa hiljaisuudessa kohti hennonvalkoista taloa. Sen ikkunoista huokui valo ja lämpö, Hermione näki jonkun vaaleahiuksisen vilahtavan ikkunan ohi, ja avasi portin. Se narahti ja Charlotte naurahti hiljaa ja laski sitten katseensa nopeasti. Hermione tiputti pulkan narun ja painoi ovikellon nappulaa tumput käsissään. Hän odotti hiukan aikaa ja kuuli sitten nopeiden ja vahvojen askelien kaiun. Tyttö oli täysin pimennossa kunnes ovi avautui.
Hänen henkensä salpautui.
Tyttö peruutti pari askelta taaksepäin ja katsoi talonnumeron. Se oli kaksikymmentäviisi, aivan oikein, kuten kortissakin. Emily & John Turnway, ei Lucius Malfoy.
Miksi sitten Draco Malfoy seisoi oviaukossa ja katsoi häntä uteliaana ja hieman yllättyneenä?
"Onko tämä oikea talo? Emily ja John Turnway?" tyttö sanoi nopeasti. Poika nyökkäsi.
"On, mutta he eivät ole nyt kotona. Miten niin?" poika melkein tiuskaisi ja katsoi valkoista korttia, jonka reunaan oli painettu vaaleansininen lumihiutale.
"Kutsu joulutanssiaisiin. Äitini järjestää ne", Hermione ilmoitti kirkkaalla äänellä ja ojensi kutsun.
"Sano Emilylle ja Johnille, että olen pahoillani, että kortti tuli myöhässä. Alkuperäinen meni postissa hukkaan", hän sanoi, huitaisi kortin nopeasti pojan käteen, kääntyi ja nosti nopeasti pulkan narun lähtien raahaamaan sitä nopeasti poispäin.
Nopeilla askelilla hän juoksi kotiin päin.
Hämmentynyt poika jäi katsomaan korttia kädessään. Se oli lumenvalkoinen, kauniilla kaunokirjoituksella kirjoitettu ja sen reunaan oli painettu se sininen lumihiutale. Poika alkoi lukea tekstiä. Kutsu oli tavanomainen, juhlat järjestettäisiin päivää ennen joulua. Mutta vasta kortin loppuosa sai hänet säpsähtämään.
Rakkain terveisin,
Jean, Andrew & Hermione Granger
Samaan aikaan hän kuuli auton renkaiden äänen, kun ne osuivat soraan. Pihatielle kaarsi tumma auto. Sen hiljainen hyrinä loppui ja ovet aukesivat. Emily ja John astuivat ulos autosta ja näkivät Dracon ovella.
"Mitä sinä siinä seisoskelet? Vilustut vielä, poika kulta", Emily sanoi noustessaan autosta. Draco oli ohjattu heidän luokseen nyt, kun Lucius oli vankilassa ja Narcissasta oli todettu, että hän oli liian heikko pitämään huolta pojastaan. Emily ja hänen miehensä olivat mieluusti ottaneet kummilapsensa hoiviinsa, vaikka eivät tätä vähään aikaan olleet nähneet.
Nainen nappasi kortin pojan sormista ja hymyili nähdessään tutut sanat. Ne olivat aina samat joka vuosi, vuosilukua lukuunottamatta, mutta logo oli aina uusi. Tämänvuotinen lumihiutale oli kaunis, ainakin verrattuna viimevuotiseen tonttuun, joka oli näyttänyt siltä, kuin olisi ottanut pari paukkua liikaa. Vaikka vekkuli se olikin ollut, Emily piti tästä enemmän.
Hermione käveli samaan aikaan ripeästi kohti kotia ja sulatteli asiaa. Mitä ihmettä luihuinen teki heidän naapureidensa luona? Joku ei nyt mennyt aivan oikein. Päästyään kotiin hän otti kengät nopeasti ja käveli keittiöön. Hänen äitinsä sekoitti samaan aikaan keittoa ja puhui puhelua.
Kärsimättömänä tyttö jäi odottamaan ovensuuhun. Hän ei edes viitsinyt välittää siitä, että Charlotte kitisi eteisessä, että hän ei saanut kenkiä pois jaloistaan. Tyttö sai nyt odottaa, hänen oli saatava tietää.
Hieman nyrpeän näköisenä Jean lopetti puhelun ja katsoi tytärtään, joka seisoi oviaukossa ja jonka takista valui vettä lattialle. Huolestuneena hän kysyi, mikä tällä oli hätänä.
"Mitä ihmettä Draco Malfoy tekee Turnwayden talossa?" tyttö puuskahti äidilleen, ikäänkuin se olisi ollut tämän vika, että poika oli säikäyttänyt hänet pahanpäiväisesti. Jean Granger katsoi häntä kummastuneesti.
"Mutta eikö Draco kertonut? Hän on asunut heidän luonaan jo joululomasta asti. Hehän ovat hänen kummivanhempansa."
Hermione kiristeli hampaitaan. Mitä äiti hänestä oikein luuli. Poika oli luihuinen ja hän rohkelikko.
Ovet paukkuivat kun hän nopeasti heitti takkinsa naulakkoon eikä säästänyt katsettakaan pienelle Charlottelle, joka kiukutteli edelleen eteisen lattialla ja rääkyi, että kengät kiusasivat eikä hän saanut niitä pois jalastaan.
Hermione heittäytyi sängylle ja tunsi itsensä tyhmäksi. Eihän se äidin vika ollut, että luihuinen oli jäänyt asumaan heidän naapuriinsa. Ylpeys ei silti antanut periksi, vaikka häntä kuinka halutti.
Väsynyt tyttö nukahti ja heräsi aamulla kaikki paikat kipeinä. Hänen äitinsä hoputti häntä jo, heillä oli kuulemma jo kiire ostoksille. Hermionen hymy venähti inhosta, äidin tuntien hän joutui olemaan tuomarina mitä pöljimpien ostoksien kanssa.
Tänään äiti oli päättänyt, että oli aika hakea heille hameet tanssiaisiin. Charlotte huudahteli innoissaan, mutta Hermione oli vielä puolinukuksissa, ja toivoi että olisi jäänyt nukkumaan.
Kaupan omistaja oli mukava nuori nainen, jolta löytyi hame jokaisen makuun. Hän toi heille pari teemaan sopivaa hametta, joita Jean jo katseli innoissaan. Hermione sen sijaan ei ollut kiinnostunut niistä, vaan näki henkarissa toisella puolella kauppaa kauniin valkoisen, yksinkertaisen hameen. Siinä oli tummansinisellä kirjailtu yläosaan eksoottisen näköisiä kukkasia, ja Hermione piti siitä heti ensinäkemältä. Hän käveli ripeästi hakemaan sen ja näytti sen sitten äidilleen.
"Erinomainen valinta", myyjä hymyili, ja äiti nyökytteli tyytyväisenä. Lopun aikaa hän istui tuolilla ja puolinukuksissa katsoi, kuinka hänen äitinsä ja serkkunsa kokeilivat kymmeniä hameita päälleen ja lopulta onnistuivat löytämään sellaiset, mitkä kelpasivat heille.
Hermione melkein juoksi autolle, että pääsisi nopeasti pois.
Päivät kuuluivat aivan liian nopeasti Hermionen mielestä. Hän halusi ajan kuluvan mahdollisimman hitaasti. Edellispäivänä hänen äitinsä oli kertonut, että lukuunottamatta yhtä pariskuntaa kaikki olivat vahvistaneet tulonsa. Ja siihen ryhmään kuuluivat myöskin Turnwayt, jotka olivat kertoneet, että heidän kummipoikansa oli myös tulossa.
Kun päivä saapui, aivan liian nopeasti, Hermione alkoi jo vahvasti miettiä, että hänen täytyisi pian soittaa ammattiauttajat paikalle, sillä hänen äitinsä oli jo hermoromahduksen partaalla. Hän juoksenteli ympäri taloa, ohjasi ihmisiä ja puhui ainakin kahta puhelua samaan aikaan. Aina välillä hän joutui keskeyttämään ja ottamaan toisen langalle, puhuen samalla työntekijöiden kanssa.
Vaikka Hermione oli nähnyt äitinsä jo monta kertaa tälläisenä, joka vuosi tarkkaan ottaen ja samaan aikaan, hän ei kuitenkaan ikinä oppinut tottumaan siihen. Liikaa oli liikaa, ja tytön mielestä äiti meni jo reilusti yli rajojen.
Illalla, kun kaikki oli vihdoin valmista, Hermione kipaisi vaihtamassa hameen päälleen, antoi kampaajan laittaa hiuksensa ja meikkasi kevyesti. Hänen äitinsä näytti taaskin uskomattoman kauniisti, ja Charlotte oli mahdottoman söpön näköinen.
Vieraita alkoi valua sisään, ja Hermione oli asetettu ovelle tervehtimään vieraita. Hän halasi tuttuja ja kätteli niitä, joita hän ei oikein tuntenut. Silkkihansikkaat hänen kädessään tuntuivat ihanilta.
Tyttö nojautui eteenpäin halaamaan keskustasta tullutta perhettä, joiden mukana oli tullut hänen pitkäaikainen ystävänsä. Julie oli punertavahiuksinen ja nätin näköinen. Tämä oli pukeutunut vaaleanliilaan, pitkään hameeseen. Nostaessaan katseensa kun hän oli halannut Julieta, hän kohtasi vaaleanharmaat silmät. Henki salpautui uudelleen, ja hän nopeasti perääntyi Julien luota korkokengillään. Julien takana seisoi nolostuneen näköinen poika.
Hermione kätteli tätä kohteliaasti, ja äkkiä poika nojasi häneen päin. Nopeasti hänen kasvonsa kohtasivat Hermionen hiukset, ja tämä kuiskasi tytön korvaan.
"Mennyt on mennyttä, mutta miten ihminen päästää siitä irti?"
Sitten hän oli kadonnut.
Kummallinen lause jäi hänen päähänsä soimaan, eikä hän voinut lopettaa sitä. Pojan äänensävy oli kummallinen, mutta lausahdus oli vielä oudompi. Hän mietti päänsä puhki samaan aikaan kun kätteli ja halaili ihmisiä, ja taisi puolihuomiossa kätellä paria väärää ihmistä ja halata paria täysin tuntamatonta.
Kun kaikki olivat saapuneet, tyttö käveli korot kopsuen tanssisaliin ja antautui tanssin pyörteisiin, kun pari vanhempaa miestä tuli hakemaan häntä tanssimaan. Tämä oli se osa juhlista, jota tyttö rakasti. Hän pyörähteli ympäri tanssilattiaa, ja aina, kun hänen partnerinsa vietiin, jostain löytyi toinen tilalle.
Tanssittuaan naapurin perheenisän kanssa hän etsi katseellaan uutta tanssiparia. Joku tarttui hänen käteensä ja pyöräytti hänet ympäri. Vaaleanharmaat silmät vangitsivat hänet uudelleen ja hän antautui tanssimaan tämän kanssa.
Tanssin lopulla poika pyyhkäisi tytön hiukset pois tämän korvan edestä ja hautasi nenänsä tämän hiuksiin. Taas poika kuiskasi hänelle oudon sananparren.
"Jos sinä olet se, jolta pyydetään anteeksi, kuka on se, joka pyytää anteeksi?"
Ja taas hän oli kadonnut.
Pää pyörällä tyttö lähti hakemaan juotavaa. Hän oli edelleenkin niiden silmien vankina, mutta saadessaan juotavaa hän pystyi selvittämään päänsä.
Nopeasti hän käveli takaisin tanssilattialle ja sai tanssiparikseen isänsä, joka oli komea smokissaan. Tämä tanssitti häntä yhden kappaleen ajan ja vaihtoi sitten tanssiparia. Hermione sai parikseen naapurin Mathewin, joka oli häntä viisi vuotta vanhempi. Poika tanssi hyvin, ja Hermione nautti siitä, että ei ajattelut sillä hetkellä melkein mitään ja vain antautui tanssille.
Kappale vaihtui taas, ja tanssipari myös. Mies oli Hermionelle täysin tuntematon, mutta hyvä tanssija kuitenkin.
Ja taas. Hermionesta tuntui, että hänen jalkansa eivät jaksaisi enää kauaa.
Vielä yksi tanssi, hän lupasi mielessään, mutta pyörsi melkein sanansa kun näki vaaleanharmaat silmät taas. Käsi oli ojennettuna hiljaiseen tanssipyyntöön.
Hermione suostui pyyntöön hiljaa ja keskittyi tanssiin. Sama rutiini tapahtui uudelleen.
"Jokainen pystyy antamaan anteeksi. Mutta kaikki eivät pysty unohtamaan."
Ja hän oli kadoksissa taas. Hermione katsoi joka puolelle, mutta häntä ei näkynyt missään. Tyttö juoksi pois tanssilattialta, katsoi boolimaljan luota, nurkista, joka puolelta, mutta ei löytänyt. Väsyneenä tyttö päätti lähteä lepäämään huoneeseensa. Hän otti korkokengät pois jaloistaan ja käveli portaat ylös hiljaa. Avatessaan ovensa hitaasti hän tunsi kosketuksen olkapäällään, tunsi että joku siirsi hänen hiuksiaan ja taas se sama, matala ääni.
"Pystytkö sinä unohtamaan?"
Hermione kääntyi nopeasti kannoillaan ja pelästyi siitä, miten lähellä poika oli. Tämän hengitys tuntui hänen kasvoillaan, rintakehä koski melkein hänen vartaloaan ja nenä osui melkein hänen hiuksiinsa. Tyttö ei tiennyt, pitikö hänen vastata kysymykseen.
"Riippuu siitä, onko anteeksi pyytäjä tosissaan."
"Entä jos hän on?"
Se ei oikeastaan ollut edes kysymys. Hiljainen toteamus.
"Luulisin pystyväni unohtamaan."
Pojan kasvot olivat tutkimattomat. Ne olivat varjossa, mutta harmaiden silmien tuike näkyi hämärässä. Poika nojasi seinään rauhallisena, eikä muuta ääntä kuulunut kuin heidän hengityksensä.
Hermione avasi ovea lisää ja käveli huoneeseen. Nopeasti hän istui tuolille ja katsoi poikaa, joka oli seurannut häntä. Musta smokki korosti tämän hiuksia ja silmiä kauniisti. Kasvojen muoto tuntui jotenkin muuttuneen, ne olivat jotenkin pehmeämmät nyt.
Poika ei oikeastaan edes pyytänyt anteeksi, mutta Hermione tiesi silti, että ääneti tämä pyysi sitä kuitenkin. Ja ääneti hän antoi tälle anteeksi, vaikka ei edes tiennyt miksi.
Hermione heilutteli jalkojaan ilmassa vähän aikaa, sipsutteli sitten hiljaa huoneen poikki pojan luo, joka seisoi seinän vieressä, nousi varpailleen ja kuiskasi tämän korvaan:
"Pystytkö sinä sen sijaan tanssimaan anteeksiannon kunniaksi?"
Pojan kasvoilla välähti äkkiä jokin tunne, mutta Hermione ei saanut siitä otetta, ja se oli poissa. Virnistäen poika tarttui häntä kädestä ja he lähtivät kävelemään kohti tanssisalia, josta kuului pauhaava musiikki. Monet tanssijoista olivat vaihtaneet kenkänsä mukavimpiin, sillä yleisesti tiedettiin, että joulutanssiaisissa kukaan ei kovin kauaa pärjännyt korkokengillä.
Musiikki vaihtui hitaaseen ja Hermione säpsähti. Poika kuitenkin veti hänet kohti tanssilattiaa. Tämä kietoi kätensä hänen ympärilleen ja Hermione noudatti esimerkkiä. He huojuivat kappaleen tahtiin ja Hermione nojasi päätään tämän rintakehään. Se tuntui mukavalta, smokin kangas oli sileä ja pehmeä.
Kappale oli jo melkein lopussa, kun Hermione kuuli hiljaisen, särähtävän kuiskauksen musiikin pauhun keskeltä.
"Anteeksi."
"Ei sinun tarvitse pyytää minulta enää anteeksi", tyttö vastasi hiljaa nojaten voimakkaammin pojan rintakehään. Poika huokaisi ja nojasi kasvojaan häntä kohti. Karhea leuka osui hänen päälakeensa, ja Hermione saattoi tuntea pienen sängen sen pinnalla.
Kappale loppui ja nopeampi alkoi pyörimään. Vinhasti pyörivät parit täyttivät tanssilattian, joten he vetäytyivät sieltä. Sali oli meluisa ja täysi, hieman tunkkainenkin. Hermione johdatti pojan toiseen kerrokseen, omaan huoneeseensa ja sieltä parvekkeelle. Hän nojasi parvekkeen kaiteeseen ja katseli osittaista kuuta, joka näkyi pilvisellä taivaalla. Tähdet pilkahtelivat vähän väliä jossain, mutta vain välillä. Oli aika pimeää, mutta talon ikkunoista tuleva valo valaisi ikkunan.
Äkkiä poika käänsi tytön lempeällä otteella eteensä. Hän katsoi tytön kummastuneita kasvoja, hieman raollaan olevaa suuta ja kasvoja, joista toinen puoli kylpi kuunvalossa ja toinen oli varjossa. Hellästi hän nosti tytön leukaa hieman ylöspäin ja suuteli sitten pehmeästi.
Nopeasti, kuin tajuten tehneensä virheen, poika perääntyi. Hän pakitti pari askelta ja käänsi selkänsä, nojaten kaiteeseen ja katsellen alas hiljaa. Hermione ei osannut sanoa mitään, hän oli hämmentynyt ja vieläkin pyörällä päästään. Jotenkin ne silmät saivat hänet vangikseen eikä hän heti pystynyt irrottautumaan.
"Anteeksi. Se oli virhe, virhe. Hetken mielijohde ja täysin päätön sellainen", poika mutisi hitaasti. Hermione ei ollut vieläkään saanut ajatuksiaan kokoon, tuntui, kuin poika olisi joku huume, joka sai hänet valtaansa.
Kuin huume, jota hän janosi lisää.
Arasti Draco katsoi hänen suuntaansa, vilkaisten vain, ja Hermione näki tilaisuutensa. Hän asetti kätensä pojan rintakehän päälle, katsoi tätä silmiin ja nousi varpailleen suudellen nopeasti huulille.
"Jos tämä on virhe, me olemme kummatkin virheellisiä."
Joka kerta, kun Hermione suuteli häntä uudestaan, tuntui kuin hän olisi ottanut jotain piristävää lisää. Sen innoittamana hän raahasi pojan takaisin tanssilattialle ja iloitsi siitä, kun tämä oli niin lähellä.
Yhden intohimoisen suutelusession jälkeen heidät keskeytettiin. Emily ja John seisoivat hieman nolostuneen näköisinä katsellen kohteliaasti muualle. Emily hymyili hieman ja kertoi, että heidän olisi parasta lähteä jo kotiin päin. Hermione lähti saattamaan heitä, ja ovella tyttö antoi tälle pikaisen suukon.
Jotkut vieraista olivat jo lähdössä, mutta innokkaimmat olivat vielä tanssimassa. Hermione juoksi portaat ylös huoneeseensa ja katsoi parvekkeelta kuinka Turnwayden auto kaarsi pois heidän pihaltaan Draco kyydissään.
Väsynyt tyttö riisui nopeasti hameen ja käsineet, ja nukahti melkein heti.
Aamulla tyttö oli niin pökerryksissä, ettei edes heti muistanut koko juttua.
Hiukset sekaisin ja silmät hädintuskin auki hän raahautui keittiöön. Tunne oli tuttu jo viime joulutanssiaisten jälkipäivistä, mutta tällä kertaa se oli vielä pahempi. Hänen äitinsä näytti melkein samanlaiselta, juhlat olivat jatkuneet myöhään yöllä, ja kaikki olivat hänen mukaansa viihtyneet.
Yrittäen pitää normaalin ilmeen kasvoillaan nainen kysäisi äkkiä.
"Kukas se poika oli, jonka kanssa sinä niin innokkaasti eilen tanssit?"
Hermionella kesti vähän aikaa ymmärtää, ketä tämä tarkoitti. Hän ei heti muistanut koko juttua, mutta sitten välähti. Aivot olivat hieman myöhässä tänään, hän huomasi sen. Punastuen raivokkaasti tyttö heilautti kättään ja kohautti olkapäitään.
"Joku vain."
Hänen äitinsä ei osannut pidätellä virnettään.
"Joku vain? Jos oikein katsoin, taisin tunnistaa hänet Draco Malfoyksi."
Hermione nosti kulmakarvaansa ja katsoi äitiään pohdiskellen.
"Miten niin? Ei sillä, että asia sinulle kuuluisi."
Tytön äiti sulki suunsa ärsyyntyneenä. Kyllähän hänellä piti olla oikeus kysellä tyttärensä kuulumisia, mutta tämän mukaan ei sitten tainnutkaan.
Hermione raahautui takaisin ylös, kävi suihkussa ja lähti sitten pihalle. Kädet taskuissa tyttö käveli pihatietään pitkin, ajatellen käyvänsä pienen lenkin.
Turnwayden ohi kävellessään hän ei malttanut olla vilkaisematta sinne päin. Hän näki yläkerran ikkunassa pienen vilahduksen, mutta ei tunnistanut, kuka siellä oli. Tyttö päätti jatkaa kävelemistä, hän ei halunnut vakoilla toisten ihmisten ikkunoiden takana.
Vähän matkaa käveltyään hän kuuli oven aukeamisen ja nopean sulkeutumisen, joita säesti kiivaat juoksuaskeleet. Tyttö kääntyi kannoillaan ja näki pojan juoksevan häntä kiinni, laittaen samalla lapasia käteensä. Tyttö pysähtyi siihen paikkaan ja hymyillen odotti, että Draco saisi hänet kiinni.
Vähän aikaa he kävelivät hiljaisuudessa.
"Mitä eilen tapahtui?" tyttö kysyi arasti. Poika säpsähti rajusti, ja katsoi häntä yllättyneesti.
"Miten niin?"
Hermione kohautti olkapäitään.
"Luuletko, että tuo olisi ollut mahdollista koulun tanssiaissa?"
"En minä tiedä. Enkä oikeastaan haluakaan tietää. Onko pakko? Eikö me voida vaan hyväksyä, että näin kävi, eikä sille nyt voi mitään."
Hermione pysähtyi ajattelemaan. Nähdessään pojan katseen hän tajusi, että oli keksimässä tekosyitä. Tekosyitä sen takia, koska hän pelkäsi, mitä muut ajattelisivat hänestä. Tyttö pelästyi ajatuksiaan, sillä yleensä hän oli muitten mielipiteitten yläpuolella, eikä välittänyt niistä. Hän ravisti päätään ja sai ajatukset selviksi.
"Joo, voidaan me."
Poika hymyili kiitollisena ja hieman ujosti ojensi kätensä tytölle, jotta tämä voisi ottaa siitä kiinni. Hermione kiersi sormensa hiukan ujosti toisen sormien lomasta ja hymyili pienesti.
Pieneen ääneen he juttelivat vähän aikaa. Sitten he kääntyivät takaisin, ja erosivat täydessä hiljaisuudessa Dracon pihalla. Hieman kömpelösti poika antoi hänelle suukon, ja lähti sitten kävelemään kädet taskuissa kohti taloa. Hermione lähti kävelemään kohti kotiaan, ja erotti hiljaisuudessa vain omien kenkiensä pienen narinan lunta vastaan.
Saapuessaan kotiin Hermione vastaanotti pienen korulippaan, minkä päällä oli viesti.
Rakas Hermione,
ehkä me edetään liian nopeasti. Yritetään hidastaa, jooko? Minähän en edes tunne sinua kunnolla, tiedän vain, miltä minusta tuntuu. Hyvää joulua kuitenkin, toivottavasti pidät lahjastasi.
-Draco
Hermione avasi lippaan ja näki pienen, kultaisen sydänriipuksen.
Hyvää joulua.
