Otsake: 3 iltaa ilman Ronia
Kirjoittaja: jjack
Ikärajasuositus: S
Paritus: Ron/Hermione
Genre: fluff(?), draama, pienimuotoista synkistelyäkin
Summary: Otsikko kertonee kaiken tarpeellisen
A/N: Ainoastaan neljännen luokan joulutanssiaiset ovat kirjoissakin olleet, muutoin on aika lailla keksittyä. Sain (mielestäni) oivan idean tähän fikkiin joten päätin myös sen toteuttaa. Ja sainpas myös ensimmäisen sataseni valmiiksi. \o/ Myös tähän “3 kertaa kun...” -haasteeseen, mikäli sitä joku ei vielä arvannut.
FF100: 007. Päivät.
*
[size=150]Joulutanssiaiset[/size]
Kaikki oli mennyt niin hyvin. Vaikka Hermione olikin ollut hivenen pettynyt siitä, että Ron turvautui häneen viimehetken vaihtoehtona tanssipariksi ja sen vuoksi joku muu oli ehtinyt ensin, hänellä oli ollut oikein mukava ilta Viktor Krumin kanssa. Nuorimies oli ollut imartelevan kohtelias ja viihdyttävää seuraa; tämä selvästikin tiesi kuinka tyttöön tehdään vaikutus.
Ajoittain Hermionen mielessä oli käynyt, kuinka mieletöntä olisikaan tanssia Ronin ehkä hieman hintelienkin käsivarsien otteessa koko illan. Ajatus kuitenkin karisi nopeasti hänen ajatuksistaan, sillä joko Viktor väläytti jonkin hauskan jutun, tai sitten hän huomasi oranssihiuksisen pojan murjottamassa nurkassa turhautuneen partnerinsa seurassa. Hänen päätavoitteensa oli kuitenkin viettää mahdollisimman hauska ilta, joten hän ei antanut asian juurikaan häiritä, vaikka normaalioloissa olisi saattanutkin ehkä olla toisin.
Kaikki kuitenkin päättyi aikanaan, niin hauskuuskin. Hermione ei käsittänyt, miksi Ron oli alkanut tiuskimaan ja käyttäytymään sillä tavalla kuin pahainen kakara! Poika oli ollut todella ilkeä väittäessään Krumin olevan vain sen yhden asian perässä. Se ei ollut totta, ja Hermione tiesi sen. Ronald itse oli vain ääliö sanan pahimmassa merkityksessä.
Ronin nimitteleminen ei kuitenkaan saanut Hermionen oloa paremmaksi, sillä hän tiesi, että edessä olisi pitkä kiista. Kiista, joka vain pitkittyisi pitkittymistään kahden itsepäisen ja pahuksen ylpeän luonteen takia.
“Ainakin siinä me olemme samanlaisia”, Hermione naurahti katkerasti. Hän kuivasi kyynelistä märät kasvonsa pehmeään puuvillaliinaan ja niiskaisi äänekkäästi. Hänen hieno juhlaleninkinsä oli aivan rypyssä, mutta siinä vaiheessa sillä ei ollut enää mitään merkitystä.
[size=150]Joulu[/size]
Hermione istuskeli sängyllään päiväkirjaansa raapustellen. Oli Joulupäivä, ja hänellä oli ollut yksi hienoimmista Jouluista aikoihin. Hänen vanhempansa olivat yllättäneet hänet suussasulavilla, mutta tietenkin sokerittomilla, suklaaleivoksilla ja he olivat pelanneet lahjaksi saatua mielenkiintoista lautapelia monen tunnin ajan huomaamatta lainkaan ajankulua. Hän oli loistavalla tuulella, eikä sitä olisi kukaan voinut paremmaksi muuttaa – ellei sitten Ron.
Hermione huokaisi ja hymyili pienesti ajatellessaan Ronia. Tältä hän oli saanut lahjaksi ison laatikollisen suklaasammakoita, mikä hieman huvitti tyttöä. Ei sillä, etteikö hän olisi niistä pitänyt, mutta oli vain jotenkin niin pojan tapaista antaa toiselle lahjaksi jotakin sellaista, mistä itse piti. Ilmeisesti Ron luotti siihen, ettei Hermione söisi aivan kaikkia suklaasammakoitaan heti kerralla, vaan poika pääsisi sitten myöhemmin maistelemaan jokusen sammakon itsekin.
Hermionea nauratti. Ron on oikea hupsu, hän ajatteli. Voi, kunpa hän vain olisi nyt täällä...
[size=150]Ystävänpäivä[/size]
Keittiöstä kantautui miellyttävä tuoksu. Oli ystävänpäivä, ja Hermione oli leiponut pieniä sydänkakkuja sen kunniaksi. Hän oli koko aamun taistellut vaaleanpunaisen sokerikuorrutteen kanssa, eikä se ollut millään meinannut onnistua. Koko ajan siitä oli tullut aivan liian löysää tai sitten aivan liian paksua. Hän oli myös paistanut pieniä marenkeja, jotka oli asettanut leivoksien päälle ennen kuin kuorrute oli ehtinyt jähmettyä kokonaan. Tietenkin Hermione olisi voinut hoitaa homman näppärästi taikakeinoja hyväksikäyttäen, mutta se ei olisi ollut sama asia. Leivokset tuntuivat ikään kuin maistuvan paremmalta, kun ne olivat täysin omien käsien tekemiä, vaikka ne oikeasti olisivatkin täsmälleen saman makuisia.
Ron nuuhki leivosten tuoksua tyytyväisenä. Hän oli onnellinen, koska hänellä oli sellainen vaimo. Vaimo, joka osoitti pienillä teoilla välittävänsä ja joka osasi tehdä jotakin myös itse, eikä aina turvautunut pelkkään taikuuteen. Sitä puolta Ronald Weasley arvosti kumppanissaan hyvin paljon.
Mies hiippaili keittiöön ja kun Hermionen silmä vältti, hän nappasi itselleen yhden leivoksen ja pisteli sen poskeensa. Se maistui hyvälle. Posket pullollaan hän yritti hymyillä pahoittelevasti, kun Hermione näpäytti tätä sormille ilkityönsä vuoksi.
“Oheh pahoihhahi”, Ron virnisti suu täynnä ruokaa. Hermione pyöritteli päätään ja huokaisi. Hänen miehensä tulisi aina olemaan se sama huonotapainen pikkupoika kuin aina ennenkin, eikä sitä saanut tiukassa aviomieskoulutuksessaan karsittua. Voi noita miehiä.
Molemmat hätkähtivät, kun ikkunaan koputettiin. Hermione kävi päästämässä virallisen näköisen pöllön sisälle ja se toimitti kirjeen Ronille. Mies avasi kirjeen ja luki sen nopeasti, minkä jälkeen hän näytti huolestuneelta.
“Mitä siinä sanottiin?” Hermione uteli. Ron huokaisi turhautuneena ja näytti oikeasti olevansa pahoillaan.
“Hätätilanne työpaikalla”, hän totesi ykskantaan. “Olen pahoillani, mutta –“
“Onko sinun muka oikeasti ihan pakko mennä?” Hermione sanoi tuskastuneena. Hän oli ottanut parhaimman mankumisilmeensä, jonka osasi. Ron hymähti ja suukotti naista nopeasti huulille.
“On minun”, hän sanoi, heitti takin niskaansa ja lähti suunnistamaan kohti ovea. “Tämä on oikeasti vakavaa.”
Hermione tuhahti. Ennen kuin Ron ehti ovesta, hän vielä hihkaisi:
“Monelta tulet takaisin?”
“En todellakaan tiedä, Herm.”
Hermione lysähti läheiselle tuolille ja kuuli oven sulkeutuvan. Miksi juuri tänään? hän tuskaili mutustellessaan yhtä niistä leivoksista, jotka hänen oli tarkoitus syödä yhdessä Ronin kanssa.
*
A/N2: Hupsista, näistä tuli vähäsen pitempiä, kuin oli tarkoitus. Varsinkin tuosta ystävänpäiväjutusta... No, eipä voi mitään. Ja kommenttia arvostan. (:
