Author: Sole
Fandom: Glee
Genre: Romance, Fluffy!
Rating: K-11
Pairing: Kurt/Blaine
Disclaimer: Glee ei kuulu minulle
Summary: He ovat nukkuneet toisiinsa kietoutuneina, yhtenä ihmisenä.
Osallistuu Slash10- ja Ikäraja10-haasteeseen.
Hymynmakuinen suudelma
Kun Kurt laskeutuu rappuset alakertaan, hänen isänsä istuu nojatuolissa ja katsoo televisiota. Olohuoneessa on pimeää, vain kuvaruudun välke heittää valonsa seinille. Ruudun kuva värjää ne milloin minkäkin värisiksi. Seinät ovat kuin iso valkokangas. Television äänet ovat hiljaisella ja muiden äänten puuttuessa talossa on hiljaista. Carol ei ole vielä kotona, eikä Kurt ole nähnyt Finniä koko päivänä. Hän arvelee Finnin olevan Rachelin kanssa. Onhan perjantai-ilta ja Finnin kotiintuloaika on vasta kahdeltatoista. Ja onhan Rachel Finnin tyttöystävä. Jos Kurtilla olisi tyttöystävä, hänkin tahtoisi luultavasti olla tämän kanssa perjantai-iltana ja pussailla tai mitä nyt tyttöystävien kanssa tehdäänkään. Mutta hänellä ei ole tyttöystävää. Hänen täytyy siis tyytyä Blaineen. Kurtia hymyilyttää. Pelkkä ajatus Blainesta saa hänet hymyilemään. Ajatus siitä, että Blaine istuu parhaillaan hänen sängyllään hyvin pussattavana.
Kello on kymmenen ja Kurt tietää, että siihen aikaan televisiosta tulevat uutiset. Mutta se, katsooko isä niitä, onkin jo ihan toinen asia. Isää ei kiinnosta maailmanmeno, ellei se koske häntä itseään. Eivätkä kymmenen uutiset ole paikallisuutiset. Isä odottaa Carolin tulevan kotiin. Pian tämä kääntää televion urheilukanavalle, josta Kurt epäilee tulevan jalkapalloa ja baseballia kellon ympäri. Isästä on jo kauan aikaa sitten tullut niiden sekakäyttäjä. Kurt ottaa askelen lähemmäs nojatuolia, jonka selkänojan yli on näkyvissä vain isän lippalakki. Kurtin sydän hakkaa ja hän pidättää hengitystään. Hän kävelee television eteen ja työntää kädet tummansinisten lappuhaalareidensa taskuihin estääkseen niitä tärisemästä. Isän silmät ovat kiinni ja tämän kasvot näyttävät väsyneiltä. Kurt on sanonut isälle, ettei tämä ole nukkunut tarpeeksi. Ja nyt isä on nukahtanut nojatuoliin.
Kurt puhaltaa huokauksen huuliltaan. Hän laskee kätensä isänsä olkapäille ja ravistelee tämän varovaisesti hereille. Isän räpytellessä silmiään Kurt irrottaa otteensa. Isä näyttää siltä kuin olisi saanut sähköiskun hänen kosketuksestaan. Ei isää haittaa, vaikka hän tahtoo koskettaa tätä tunteakseen tämän, tietääkseen, että tämä on todellinen. Kun hän oli pieni, isä antoi hänen pitää tätä kädestä. Nyt kun hän on kasvanut isoksi, hän ei enää saa tehdä niin milloin tahansa. Ottaa isää kädestä.
”Nukahdinko minä?” isä kysyy ja oikaisee lippalakkinsa lipan. Kurt nyökkää ja puristaa kätensä nyrkkiin taskuissaan. Isän korjatessa asentoaan nojatuolissa Kurtia hermostuttaa ja hän pelkää punastuvansa. ”Oliko sinulla jotain asiaa?” isä sanoo ja liimaa katseensa television sijasta hänen kasvoihinsa.
”Joo saako Blaine jäädä meille yöksi”, Kurt tokaisee sanat toisiinsa takertuneina kirjaimina. Hänestä on mukavaa puhua isän kanssa Blainesta, mutta he eivät koskaan puhu mistään sellaisesta. Eivät siitä, miltä Kurtista tuntuu, kun hän suutelee Blainea. Siitä, kuinka kauniilta Blainen kasvot hänestä näyttävät, tai kuinka lämpimältä Blaine tuntuu, kun tämä makaa hänen sylissään ja painaa hänen poskelleen suudelman. Ei, hän ja isä puhuvat muista asioista. Helpommista.
Kun isä kääntää katseensa ruudulla liikkuvaan kuvaan, Kurtista tuntuu helpommalta hengittää. Isä yskäisee niin kuin isällä on tapana yskiä silloin kun tämä on vaivaantunut. Hätääntyy. Niin kuin tämä ei saisi henkeä. ”Emmekö me puhuneet tästä jo silloin, kun toit Blainen tänne nukkumaan ja löysin hänet krapulaisena sinun sängystäsi”, tämä sanoo katse tiukasti televisioruudussa, ”Kurt, sinä et voi noin vain ja lupaa pyytämättä tuoda ketään yökylään.”
”Mutta niinhän minä nyt teen!” Kurt sanoo ja astuu television eteen. Hänen varjonsa piilottaa isän kasvot näkyvistä, peittelee ne pimeään. ”Pyydän lupaa, siis.”
Isän näyttää siltä kuin ei tietäisi mitä sanoa. Isän ilme on ahdistunut. ”Enpä oikein tiedä, Kurt. Tarkoitan – luotan kyllä sinuun ja Blaineen, mutta en itseeni”, tämä sanoo ja välttelee Kurtin katsetta, joka puolestaan välttelee tämän katsetta. Heidän katseensa kolaroivat ja he katsovat toisiaan silmiin. Kurt painaa päänsä ja keskittyy tuijottamaan television lattiaan heittämää valoneliötä. ”Tarkoitan – en tiedä, olenko vielä valmis ajatukseen siitä, että seurustelisit niin vakavasti – ”
”Isä”, Kurt keskeyttää posket palaen, ”me vain nukkuisimme. Emme mitään muuta.” Mitään, mitä sinä luulet meidän tekevän heti kun käännät selkäsi. Hän tahtoisi painaa kätensä poskilleen ja sammuttaa niiden iholla kytevät kipinät. ”Mutta minä en ole mikään pikkupoika enää. Minä olen saman ikäinen kuin Finn ja Finn saa tehdä mitä haluaa. Miksi minä en saisi?” hän sanoo. Kun isä pudistaa päätään, häntä alkaa suututtaa.
”En siltikään pidä ajatuksesta että Blaine jäisi yöksi”, isä sanoo pannen kätensä puuskaan. Ele ei ole vihainen, mutta saa Kurtin varpaisilleen kuin ballerinan. ”Ettekö te ole ehtineen jo olla yhdessä tarpeeksi yhdelle päivälle?” isä kysyy, ”Ja yöllekin.”
”Ei, isä”, Kurt sanoo turhautuneena ja ottaa kätensä lappuhaalarinsa taskuista. Hän matkii isän elettä ja panee kätensä puuskaan. Hän ei tahdo antaa periksi niin helposti. Hän tahtoo nukahtaa ensimmäistä kertaa Blainen viereen niin, ettei tämä ole humalassa ja kuiskaile Rachelin nimeä, vaan hänen. Hän tahtoo Blainen hymyn olevan viimeinen asia, jonka näkee ennen nukahtamistaan ja ensimmäinen, jonka näkee herätessään aamulla tämän sylistä. ”Me olisimme ihan hiljaa. Äänettömästi”, hän sanoo, ”Ja sinä voisit jatkaa nukkumista nojatuolissa.”
”Jääköön nyt sitten”, isä sanoo ja vaikka lippalakin lippa pudottaa varjon tämän kasvoille, Kurt tietää tämän hymyilevän. ”Kunhan pidätte sen nukkumisena.”
Kurtin palatessa takaisin huoneeseensa Blaine istuu hänen sänkynsä laidalla heilutellen jalkojaan. Hän sulkee oven perässään ja kääntyy katsomaan Blainea. Blainen tummat hiukset ovat pörrössä ja tämän silmissä tuikkii tähtiä. Aivan kuin ikkunalasissa, josta näkyy nelikulmainen pala yötaivaasta. Kattolampun valokeilassa Blaine näyttää siltä kuin istuisi parrasvaloissa. Blainella on hymy huulillaan, ei niille pinttynyt tekohymy, jota tämä joskus hymyilee, vaan iloinen hymy, joka saa perhoset räpistelemään siipiään Kurtin vatsassa. Hän ei tahdo nipistää itseään käsivarresta, hänhän saattaisi herätä unestaan ja Blaine kadota silmänräpäyksessä. Eikä hän tahdo Blainen katoavan, ei, vaikka tämä olisi vain unta. Hän on nähnyt Blainesta unta niin usein, että hänen on vaikea erottaa uni-Blainea oikeasta. Blainet erottaa toisistaan vain siitä, ettei uni-Blaine osaa sanoa muuta kuin: minä rakastan sinua. Kurt istuu Blainen viereen sängynlaidalle ja Blainen parrasvaloista tulee heidän yhteisensä.
Blaine katsoo Kurtia kysyvästi ja Kurt nyökkää hymyillen. Blaine hymyilee edelleen, on kuin tämä ei osaisi lopettaa hymyilemistä kun on häne kanssaan. Kyllä blaine muulloinkin hymyilee, mutta vain hänelle silloinkin kun tätä ei hymyilytä. Silloin hän kieltää tätä hymyilemästä. ”Saat jäädä yöksi”, hän sanoo, ”se on isälle ihan okei.”
Blainen kietoo käsivartensa Kurtin ympärille ja vetää hänet istumaan hajareisin syliinsä. Kurt keskittyy pitelemään tiukasti kiinni Blainesta. Hän kiertää kätensä tämän kaulaan ja jalkansa tämän vyötäisille. Hänen täytyy katsoa Blainea alaspäin. Blaine hymyilee hänelle ja painaa nenänsä vasten hänen niskaansa. Kurt tuntee tämän hengityksen ihollaan ja äännähtää hiljaa kuin huokaisi. ”Pidetään pyjamabileet”, Blaine ehdottaa kuiskaten sanat hänen korvaansa.
”Mutta eihän sinulla edes ole pyjamaa mukana”, Kurt sanoo ja takertuu Blainen t-paidan selkämykseen kaikilla kymmenellä sormellaan. Hän painautuu niin lähelle Blainea kuin vain pääsee. Blainen hengitys kutittaa hänen kaulaansa ja tämän kädet pitelevät kiinni hänen lappuhaalarinsa henkseleistä. Blaine vetää Kurtin kasvot omiensa tasalle ja suutelee häntä suoraan suulle. Kurt lupasi isälle, että he vain nukkuisivat. Ja niin he nukkuvatkin. Heti kun hyvänyönsuukot on vaihdettu.
”Sinähän voit lainata minulle pyjaman”, Blaine sanoo ja laskee Kurtin henkselit hänen vyötäisilleen. Kun Kurt ei sano mitään, vain hymyilee sydän hakaten tuhatta ja sataa, Blaine avaa haalarin lapun reunassa kulkevan jonon nappeja yksi kerrallaan. Blaine kohottaa kasvojaan ja katsoo Kurtin suuriin ja sinisiin silmiin. Blaine suutelee häntä hellästi ja antaa suudelman valahtaa hänen suupieleltään poskelle.
”Saat kyllä vaihtaa sen ihan itse päällesi”, Kurt toteaa, mutta vetää nauraen paidan Blainen päältä tämän nostessa käsiään kuin yrittäisi koskettaa kattoa. Hän kuljettaa käsiään Blainen paljaalla ylävartalolla ja piirtää etusormellaan tämän iholle selkärangan ja solisluiden kaaret. Hän painaa huulensa Blainen huulille ja maistaa tämän hymyä. Se maistuu niin hyvältä, että häntäkin alkaa hymyilyttää.
Kurt nousee Blainen sylistä ja etsii vaatekaapistaan tälle vaaleansiniset pyjamanhousut. Blaine kohottaa kulmiaan kuin kysyäkseen: ei paitaa? Kurt pudistaa hymyillen päätään. Hän riisuu lappuhaalarinsa ja lumenvalkoisen paidan, jonka röyhelökaulus on painunut litteäksi. Hän laskostaa vaatteensa siististi kampauspöytänsä tuolille ja pukeutuu violettiruudulliseen flanellipyjamaansa. Kurt katsoo itseään peilistä. Hänen kasvonsa näyttävät kalpeilta ja silmät suurilta, eivät ihan tummansinisiltä, mutta eivät myöskään niin vaaleilta kuin yleensä. Hän kampaa hiuksensa ja ilman hiuslakkaa ne valahtavat hänen silmilleen pimennysverhoksi. Hän ehtii nähdä vilauksen Blainesta alusvaatteisillaan tämän vetäessä housuja jalkaansa. Kurtin housujen lahkeet ovat tälle hieman liian pitkät. Kurt kumartuu solmimaan Blainen pyjamanhousujen nauhat rusetille. Housut riippuvat matalalla tämän lanteilla. Hän pörröttää Blainen hiukset kiharapilveksi, ja kun Blaine ottaa hänen kasvonsa käsiensä väliin ja suutelee häntä, hänen jalkansa ovat pettää.
Kurt sammuttaa valot ja huoneeseen laskeutuu yö, pimeä. Hän viikkaa päiväpeiton neliönmuotoiseksi varjoksi lattialle. Hän istuu sängynlaidalle, mutta Blaine jää hänen eteensä seisomaan. Tämä työntää hänet selälleen sängylle ja asettuu makaamaan hänen viereensä. Kurtin silmät tottuvat vähitellen pimeään ja hän erottaa Blainesta muutakin kuin vain pimeään piirtyvät ääriviivat. Blainen kädet kiertyvät hänen ympärilleen ja tämä puristaa hänet tiukasti syliinsä. Kuin ei koskaan tahtoisi päästää irti. Ja Kurt puristaa takaisin. Eihän hänkään tahdo irrottaa otettaan Blainesta. Miksi tahtoisikaan?
”Saanko hyvänyönpusun?” Blaine kysyy silittäen Kurtin poskea.
”Sait jo aika monta”, Kurt toteaa, mutta painaa pienen suudelman tämän huulille.
Kurt nukahtaa Blainen syliin tämän kasvot ja lämmin hengitys vasten niskaansa.
Aamulla Kurt herää Blainen kädet tiukasti ympärillään, niin tiukasti, että hengittäminen on vaikeaa. Hän räpyttelee silmiään. Hänen ripsensä ovat liimautuneet yhteen unihiekalla. Blaine nukkuu vielä. Tämän kasvot ovat vain muutaman sentin päässä Kurtin kasvoista, ja tämän tummat hiukset ovat levinneet tyynylle sädekehäksi, joka muistuttaa saksilla kiharrettua lahjanauhaa. Huoneessa on valoisaa ja aurinko maalaa Blainen kasvot valoraidoilla. Blainen ripset ovat kuin sälekaihtimet tämän silmillä. Blainen suu on aavistuksen raollaan niin että tämän huulten väliin jää kapea rako. Mutta Blaine ei hymyile. Blainen ilme on vakava ja tämän kasvot väsyneet. Blainen silmien alla iho on tummempaa, haalean sinertävää, melkein violettia. Mustelmaista. Kurt makaa paikoillaan ja antaa Blainen puristaa ilman hänen keuhkoistaan. Kurt ei tahdo herättää Blainea. Hän antaa tämän nukkua mustelmat pois poskiltaan. Hän katselee Blainea nukahtamatta enää uudestaan.
Kun isä puoli yhdeltätoista koputtaa huoneen oveen ja pistää päänsä sisään ovenraosta, Kurt nostaa sormen huulilleen kuin sanokseen: älä herätä lahjanauhahiuksista enkeliä! Hän katsoo isää silmiin ja tällä kertaa isä ei väistä hänen katsettaan. Isä ei sano mitään, vaikka Blainella ei ole paitaa ja peitto piilottaa tämän vartalon vasta vyötäisistä alaspäin. Onhan Kurtilla sentään paita päällä. Kurt muodostaa huulillaan lauseen: annan sen nukkua vielä hetken. Isä nyökkää äänettä ja vastaa: kahvi on valmista, se jäähtyy. Isä sulkee oven ja Kurt kuulee tämän askelten laskeutuvan alas portaita. Hän huokaisee hiljaa ja painaa kämmenensä vasten Blainen paljasta ihoa. Hän kuljettaa käsiään pitkin Blainen selkää ja koskettaa tämän ihon pienille siiventyngille kohottavia lapaluita. Hän laskee kätensä Blainen vyötäisille ja pitelee kiinni tästä tämän unessa. Blaine äännähtää ja painaa päänsä hänen olkapäälleen. Vaikka se tuntuu painavalta, Kurt vain hymyilee itsekseen ja makaa paikoillaan pidellen Blainea sylissään ja toisin päin.
Lopulta Blaine herää räpytellen silmiään ja avaa suunsa haukotellakseen. Blainen haukotus koskettaa Kurtin kaulaa ja Kurt värähtää. Blaine kierähtää unenpöpperöisenä hänen päälleen ja tämän polvet painuvat patjaan hänen molemmille puolilleen. Blaine katsoo häntä suklaasilmillään, joiden pupillit ovat suuret ja tummat, vielä valoon tottumattomat. Kurt kietoo kätensä Blainen ympärille ja painaa tämän vartaloa alaspäin, vasten omaansa, kunnes he koskettavat toisiaan joka kohdasta. Blainen suupielet kääntyvät hymyyn ja tämä koskettaa huulillaan Kurtin huulia. Kurt kohottaa kasvojaan ja panee huulensa törrölleen. Blainen hymy levenee ja tämä suutelee häntä hellästi. Hän sulkee silmänsä ja tuntee vain Blainen huulet huulillaan ja lämpimän kielen, joka pujahtaa hänen suuhunsa. Hän vetää henkeä Blainen nojautuessa kauemmas ja vastaa tämän hymyyn sydän räpistellen. Blaine suutelee häntä uudestaan, ja tällä kertaa hän takertuu sormillaan tämän kiharaan tukkaan ja pitelee tämän kasvoja omiensa tasalla, kunnes he molemmat haukkovat henkeä.
”Taidat olla nyt hereillä”, Kurt sanoo kun pystyy hymyltään puhumaan. Hän nousee istumaan ja pyyhkii hiuksensa silmiltään nähdäkseen, miltä huominen näyttää. Auringon raidat ovat sulaneet yhteen ja valuneet sängylle tasaiseksi valokeilaksi. Peitto on pudonnut lattialle ja tyynyssä on kaksi painaumaa, patjalla vain yksi. He ovat nukkuneet toisiinsa kietoutuneina, yhtenä ihmisenä.
”Ei, kyllä minä vielä nukun”, Blaine vastaa ja painaa Kurtin selälleen sängylle ja suutelee. Kurt kietoo kätensä tämän kaulaan ja vastaa suudelmaan hymyillen.
Ja vaikka kahvi jäähtyy, Kurt toivoo, ettei Blaine herää vielä pitkään aikaan. Kylmä kahvi kaunistaa. Ja sitä paitsi, ainahan he voivat laittaa kahvinkeittimen uudestaan päälle.
