S • Designated Survivor
Designated Survivor ei ole minun omaisuuttani. Tämä teksti on fanifiktiota, jota kirjoittelen vain omaksi (ja mahdollisesti muiden) iloksi.Olen tässä viime aikoina maratonannut Designated Survivoria Netflixistä. Sarjassa on paljon minua ärsyttäviä juttuja, kuten tuskastuttavan muodollista vuoropuhelua ja yli-isänmaallista hekumointia, mutta siinä on myös paljon sellaista, mistä pidän. Emilyä ja Sethiä olen shippaillut mielessäni aika alkuajoista lähtien, ja olin ihan onneni kukkuloilla, kun he viime jaksossa (kuudes jakso
Two Ships) suutelivat.
Sen inspiroimana syntyi tällainen pikku fikletti. Kiitoksia jos luet!
Kaikenlaisista kommenteistakin ilahdun aina.
Emily haukotteli nojautuessaan taaksepäin. Sohvan muhkea selkänoja ahmaisi hänet, ja hetken hänestä tuntui kuin hän velloisi vesisängyssä, sellaisessa jollainen hänellä oli ollut lapsena. Niin, silloin kun hänellä oli ollut likipitäen kaikki, suunnaton vapaus ja suuria unelmia ja valoisa tulevaisuus – isäkin.
Emily puristi silmänsä kiinni ja otti huikan olutpullostaan. Kylmä hapokkuus kipristeli makuhermoissa. Hän oli yrittänyt olla ajattelematta hävytöntä isäänsä, joka oli kahdenkymmenenkolmen vuoden hiljaiselon jälkeen palannut hänen elämäänsä, mutta niin tämä vain palasi hänen mieleensä yhtenään, yhtä hävyttömänä kuin aina. Emily ei osannut eritellä, tunsiko hän enemmän pettymystä vai vihaa. Hän oli pettynyt siihen, ettei isä ollut muuttunut piiruakaan, ja hän oli vihainen siitä, ettei hän itse ollut tajunnut sitä. Emilyn olisi pitänyt luottaa vaistoonsa ja ennen kaikkea kokemukseensa ja tietää, ettei isä ikinä olisi halunnut Valkoiseen taloon tutustuakseen tyttäreensä tai tämän työkavereihin. Kaikella oli aina taka-ajatus, vaikka sitten typerä mainostempaus typerälle korkkiruuville. Isä halusi aina jotain,
aina, muttei koskaan Emilyä.
Niin – ihmiset halusivat, halusivat ja halusivat. Se oli arkipäivää. Se oli politiikkaa, se oli ihmissuhteita, se oli taidetta ja tiedettä. Halusihan Emilykin: hän halusi menestyä, pärjätä työssään Valkoisen talon kansliapäällikkönä, näyttää kauniilta, olla joku. Läheskään kaikki hänen halunsa eivät palvelleet ihmiskunnan yhteistä hyötyä tai muitakaan jalomielisiä tarkoitusperiä, ja silti hän halusi. Kaipa haluaminen oli pohjimmiltaan itsekästä, ja kaipa sillä oli haittavaikutuksensa – se täytyi vain hyväksyä. Minkä Emily sille mahtoi, että hänen isänsä halusi hänet vain silloin, kun tämä saattoi saada hänen kauttaan jotain oikeasti hyödyllistä ja taloudellista. Se kirpaisi sydäntä niin kuin kylmä olut makuhermoja, mutta se oli hänen isänsä valinta. Ehkä isä ei yksinkertaisesti osannut olla toisenlainen.
Vieressä löhöävä Seth hörähti, kun televisiosarjan hahmo laukoi puujalkavitsin. Emilyä alkoi hymyilyttää hänen katsellessaan Sethin rentoa olemusta ja pilkehtiviä silmiä. Seth ei halunnut hyötyä Emilystä; Seth halusi olla hyödyksi Emilylle. Seth oli kehunut Emilyä perustavanlaatuisen upeaksi, upeimmaksi asiaksi heti valmiiksi viipaloidun leivän jälkeen, ja Emilystä tuntui, ettei kukaan ollut koskaan sanonut hänelle mitään niin kaunista.
Emily laski olutpullonsa sohvapöydälle ja nojautui Sethiä vasten. Seth kietoi käsivartensa hänen ympärilleen, ja jossain syvällä sisimmässään Emily aavisti, ettei Seth tehnyt sitä pelkästään itsensä takia. Seth ehkä halusi hänet, mutta ei käyttääkseen häntä välikappaleena jossakin kunnianhimoisessa hankkeessa. Seth halusi hänet hänen itsensä vuoksi.
Emily hymyili Sethin olkapäätä vasten, kun tämä alkoi kummastella ääneen sarjan hahmojen edesottamuksia.
