HAHMOT OVAT J.K. ROWLINGIN.
Otsikko: Noidankehä
Kirjoittaja: Nynaeve
Paritus: Narcissa/Remus
Ikäraja: S eli sallittu
Genre: draama, romantiikka
Tekijänoikeus: J.K.Rowling omistaa Potterit ja kaiken niihin liittyvän yhdessä Bloomsburyn ja muutaman muun kanssa.
Yhteenveto: Narcissan ja Remuksen menneisyydessä on paljon selvittämättömiä asioita, jotka he muistavat vielä aikuisinakin.
A/N: Jokin tässä parituksessa vetoaa muhun ja se on Remus mutta en todellakaan osaa selittää siihen syytä. Ikäeroista sen verran, että canonin mukaan Remus on neljä vuotta nuorempi kuin Narcissa. Tässä ficissä ei kuitenkaan puhuta vuosiluvuista, joten ikäeron voi unohtaa. Niin määkin tein. ^^
NOIDANKEHÄ
Narcissa ei ollut koskaan nähnyt niin turvallisina hehkuvia silmiä ja siihen harhaan oli helppo uppoutua. Vaikka tarkemmin katsottuna Remuksen silmissä oli paljon muutakin – ystävällisyyttä, aitoutta, surua, pelkoa ja vähän uhmaakin, vain yksi tahaton katse noista ruskeasävyisistä silmistä sai Narcissan tuntemaan olonsa turvalliseksi. Ja hän piti siitä. Hänen elämänsä oli pitkälti tarkkailua ja näkymättömiä vaaratilanteita, joista selviytyäkseen aistien piti olla äärimmilleen rasitettuina. Remuksen läheisyydessä ei kuitenkaan tarvinnut olla varuillaan vaan Narcissa saattoi sulkea silmänsä ja hengittää kaikessa rauhassa kevätilmaa, johon sekoittui Remuksen hiusten tumma tuoksu.
Turvallisuus oli kuitenkin osoittautunut vaaralliseksi. Narcissa oli muuttunut heikommaksi ja alkanut menettää otetta ajatuksistaan, jotka karkasivat jatkuvasti pörröhiuksisen pojan luokse. Hänen sisarensa alkoivat epäillä jotakin ja kuulustelivat Narcissaa tiukoin sanankääntein, mutta hän ei koskaan kertonut, kenen luo juoksi myöhään illalla askel kevyenä ja onnen huntu kasvoillaan. Mutta palatessaan makuusaliin aamun kylminä tunteina hän ei koskaan tanssahdellut niin kuin lähtiessään ja pettymys oli painanut suupielet alas.
Remus ei koskaan osoittanut Narcissan olevan mitään muuta kuin ystävä, joka piti salata muilta ystäviltä, niiltä jotka hallitsivat elämää ja asetettiin muiden edelle. Remus hymyili, kehui, kertoi pieniä salaisuuksia, silitti varovasti vaaleita hiuksia, mutta ei milloinkaan sen enempää. Hän saattoi olla aivan lähellä ja siltikin saavuttamattomissa.
Johtuiko kuilu niistä eroavaisuuksista, joiden tukemana Narcissa päätti joka yö kertoa Remukselle, ettei heidän pitäisi olla ystäviä? Remus oli rohkelikko, Remus oli nuorempi ja ennen kaikkea Remus oli puoliverinen. Monesti aamun sarastaessa Narcissa oli avannut koko yön valvoneet silmänsä ja ymmärtänyt, ettei Remus ollut hänen arvolleen sopiva poika. Mutta kohdatessaan väsymyksenkin läpi kirkkaat silmät ja ilahtuneen virneen oli ollut niin helppoa unohtaa, miksei hän olisi saanut vastata hymyyn.
Narcissan ollessa viimeisellä luokalla hän vihdoin lopetti itsensä piinaamisen. Kostea sumu häivytti hänet ja Remuksen muiden silmiltä, kun he makasivat pihamaalla suuren tammen suojissa ja yrittivät kurkkia oksien välistä tähtiä. Narcissa ei haistanut Remuksen hiusten tuoksua, ehkä se oli haalistunut tai sitten hänen aistinsa olivat jo turtuneet siihen.
”Minun pitää mennä”, hän kuiskasi ja sulki silmänsä, ettei olisi nähnyt Remuksen pettynyttä ilmettä. Kipu oli helppo peittää hiusverhon taakse, eikä Remus epäillyt mitään Narcissan kompuroidessa takaisin sisälle ja tietäessä, ettei enää palaisi.
**
”Draco, pidä kiirettä”, Narcissa Malfoy kehotti ja huitaisi kädellään vaaleahiuksiselle pikkupojalle, joka seisoi tuolilla kurkottaakseen liian korkealla olevaan kirjahyllyyn. Säilä & Imupaperi oli täynnä punaposkisia ihmisiä, jotka olivat paenneet lämpimään etsimään lahjaideoita. Jouluun oli enää kuukausi aikaa ja se alkoi näkyä katukuvassa ihmisten muuttuessa päivä päivältä huolettomammiksi.
Kello kilahti jälleen kerran ilmoittaakseen uuden asiakkaan saapumisesta ja ovenavauksen mukana tullut kylmä viima hyökkäsi kiinni Narcissan paljaaseen kaulaan. Narcissan hartiat tärisivät ja hän kääntyi jälleen hoputtamaan Dracoa, joka oli syventynyt katselemaan kuvia taikaolennoista kertovasta kirjasta. Draco ei tuntunut kuulevan vaan käänteli sivuja häiriintymättä ja hengähteli yllättyneenä katsellessaan taikaolentojen liikkeitä. Narcissa huokaisi ja päätti itsekin katsella tarjontaa. Hän ei ollut vielä ostanut Luciukselle mitään, vaikka mies itse oli viime viikolla tullut kotiin suuri paketti kädessään ja piilottanut kantamuksen kiireesti, kun Narcissa oli astellut eteiseen.
Narcissa katseli kiinnostuneena tähtitieteestä kertovaa kirjaa ja yritti muistella, oliko heillä kirjastossa jo sellainen. Hän nousi varpailleen ja yritti kurkottaa kirjan käteensä, mutta onnistui vain hipaisemaan sitä sormenpäillään. Harmistuneena hän alkoi kaivaa taskustaan taikasauvaa, mutta äkkiä tummanvihreään hihaan verhoutunut käsi kohosi ottamaan kirjan. Narcissa kääntyi viileä ilme kasvoillaan kiittääkseen auttajaansa ja kohtasi silmät, joita ei ollut katsonut vuosiin niin läheltä.
”Ole hyvä”, Remus sanoi ja ojensi kirjan hymyillen kylmästä rohtuneilla huulillaan hymyä, joka sai Narcissan ajatukset kiitämään takaisin vanhan tammipuun alle. Remus tuntui muuttuneen niistä ajoista niin paljon, mutta oli siltikin täysin samanlainen. Varjot silmien alla olivat tummemmat, arpia oli enemmän, hymyä tuntui olevan vaikeampi pitää yllä. Ja siltikin Narcissan edessä seisoi mies, jonka hän tiesi tuntevansa edelleen läpikotaisin.
”Draco näyttää olevan kiinnostunut taikaeläimistä”, Remus huomautti keskustelusävyyn ja hymähti katsellessaan suuren kirjan takaa pilkottavaa vaaleaa tukkaa. ”Eikös hän mene ensi vuonna kouluun?”
”Kyllä”, Narcissa vastasi ajatukset sekaisin. ”Tylypahkaan, vaikka Lucius ajattelikin laittaa hänet Durmstrangiin. Minusta Tylypahka on kuitenkin parempi paikka pienelle pojalle.” Narcissa puristi kätensä nyrkkiin ja ihmetteli, miksi oli kertonut sen. Hänen asiansa eivät kuuluneet Lupinille, eikä miestä varmasti edes kiinnostanut. Remus kuitenkin kallisti päätään samalla lailla kuin ennenkin ja näytti haluavan kuulla lisää.
”Mitä sinulle kuuluu?” Remus kysyi ja näytti hieman varautuneelta. ”Siitä on niin kauan, kun viimeksi kuulin sinusta jotain. Tietolähteeni ovat olleet hyvin satunnaisia sen jälkeen, kun Sirius… tai siis, kukaan ei tunnu tietävän sinun kuulumisiasi.”
Narcissan sydän hakkasi aavistuksen nopeammin, mutta hän ei antanut yllätyksen rikkoa seesteistä ilmettään. ”Hyvää. Entä itsellesi?”
”Hyvää”, Remus vastasi nyökäten, ”ja entistä parempaa nyt kun törmäsin sinuun. Tiedätkö, minulla on ollut elämäni aikana paljon aikaa miettiä, mutta jokaiseen päässäni pyörivään kysymykseen en ole saanut vastausta. Siksi haluaisinkin tietää -”
”Lähdin, koska tulin järkiini”, Narcissa keskeytti ja vilkaisi ympärilleen nähdäkseen, kuunteliko joku heidän keskusteluaan. Kukaan ei kuitenkaan kiinnittänyt heihin huomiota ja hän käänsi katseensa takaisin Remukseen. ”Minä tein virheen.”
”Olinko minä se virhe?”
”Olit.”
Remus ei pystynyt piilottamaan kipua, mutta ehkä hän ei yrittänytkään. Remus ei ollut koskaan osannut salata tunteitaan samalla lailla kuin muut. Tai sitten Narcissa oli aina nähnyt hänestä läpi.
”Ehkä olet oikeassa”, Remus sanoi hiljaa. ”Ehkä meidän olisi pitänyt ymmärtää, ettei meillä ollut mitään mahdollisuuksia, koska elimme molemmat eri todellisuutta.”
”Mitä tarkoitat?” Narcissa kysyi epäluuloisesti ja vilkaisi Dracoa, joka vaelteli levottomana ympäri kauppaa.
”Katso nyt meitä”, Remus vastasi ja ilottomasti naurahtaen levitti käsiään. ”Resuinen, työtön Remus Lupin ja rouva Malfoy, jonka turkisviitta on arvokkaampi kuin koko omaisuuteni. Ainoa muutos on se, että ennen sitä olit Narcissa Musta.”
”Luulin sinun olevan materian yläpuolella”, Narcissa vastasi viileästi ja heilautti nahkahanskaan verhotulla kädellään vaaleita hiuksiaan. ”Minun pitää mennä, Lucius odottaa meitä kotiin.” Narcissa tunki kädessään olevan kirjan väärälle paikalle hyllyyn ja alkoi astella ajatukset myrskyten kohti Dracoa.
”Onko hän sinulle hyvä?” Remus kysyi hiljaisella äänellä. Narcissa pysähtyi selkä mieheen päin ja painoi päänsä ristiriitaisin tuntein alas. ”Ei niin hyvä kuin sinä olisit ollut”, hän kuiskasi niin hiljaa, ettei ollut varma, kuuliko Remus.
”Mennään jo, isä odottaa”, hän mutisi ja tarttui Dracoa kädestä. Poika katseli uteliaana Remusta, jonka surulliset silmät seurasivat heidän liikkeitään. Remus huomasi Dracon katseen ja heilautti kättään. Poika vastasi tervehdykseen ja kohotti kasvonsa sitten äitinsä puoleen, joka kiskoi häntä ulos pakkaseen. ”Äiti, kuka tuo mies on?” Draco kysyi uteliaasti ja tunki käsiään tumppuihin suojautuakseen ulkoilman kylmyydeltä.
Narcissa katsoi Remusta näyteikkunan läpi ja vastasi nyökkäyksellä miehen haikeaan jäähyväishymyyn. ”Ei kukaan”, hän vastasi ja tarkoitti sitä.
