Tittle: Helvetisti järkeä
Author: Demeter
Pairing: Harry/Ron
Genre: slash, fluffy, one-shot
Rating: S
Beta: Wiwiene <- tack!
Disclaimer: J.K. Rowlingin hahmot, joita minä vähän lainailen. Ja ok, otsikko on peräisin Zen Cafén piisistä, vaikkei tämä siihen lauluun pohjaudu mitenkään. Ja lopetusrepliikki on varastettu törkeästi eräästä noin 80-luvun saippuasarjaohjelmasta. Kuitenkin kaikki, mikä siinä välillä ehtii olemaan, on minun ;}.
Summary: Vesipisarat katosivat, pisamat eivät. Kummallista. Todella kummallista… Että pystyi noin vain pyyhkimään täpliä pois vartalostaan, mutta niiden alla olevat useat pisamat eivät suostuneet lähtemään minnekään. Hän mietti hetken… Ja päätti mennä juttelemaan Harryn kanssa asiasta.
A/N: Jep, en ole kirjoittanut yhden yhtäkään kokonaista fickiä kokonaiseen vuoteen. Niinpä tämä on vähän jännä paikka. Oli kuitenkin kiva kirjoittaa pitkästä aikaa ja saada jotain aikaiseksi. Vaikkei tässä mitään maailman vaikeinta juonta ole, toivon että tästä joku saa edes jotain irti. Rehellistä palautetta kaipaisin. Kukapa ei!
Helvetisti järkeä
Ronald Weasley katseli vartaloaan mietteliäänä. Päällimmäiseksi erottui yksi asia – hän oli juuri astunut suihkun alta, ja oli nyt täynnänsä erimuotoisia ja – kokoisia vesipisaroita. Jotkut niistä valuivat hitaasti alas hänen ihoaan pitkin, toiset pysyttelivät paikallaan. Näiden pisaroiden alla oli kymmenittäin pisamia täplittämässä hänen ihoaan. Siellä täällä oli muutama pieni tummanruskea luomi, joka erottui selvästi vaaleampien pisamien viereltä. Ron kurtisti hieman kulmiaan ja kuivasi pyyhkeellä olkapäätään. Vesipisarat katosivat, pisamat eivät. Kummallista. Todella kummallista… Että pystyi noin vain pyyhkimään täpliä pois vartalostaan, mutta niiden alla olevat useat pisamat eivät suostuneet lähtemään minnekään. Hän mietti hetken… Ja päätti mennä juttelemaan Harryn kanssa asiasta.
Ron kuivasi nopeasti muun vartalonsa ja punaiset hiuksensa, jotka tiputtelivat alvariinsa viileitä pisaroita ympärilleen. Hän kietoi pyyhkeen lanteilleen ja astui ulos kylpyhuoneesta, ja samassa hän muisti. Ennen suihkuun menoa hän oli nakannut bokserinsa pyykkikoriin, kuten tavallista. Mutta ne olivat olleet hänen viimeiset bokserinsa, loput kun olivat nekin pyykkikorissa odottamassa pesuaan. Eikä hän ollut tietenkään pessyt vaatteitaan pitkiin aikoihin. Ei hän ollut jaksanut. Helvetti, hän kirosi mielessään, että pitikin olla aina niin vähän alusvaatteita!
Kuin varmemmaksi vakuudeksi hän penkoi vielä kodinhoitohuoneen pöydän, johon hänellä oli tapana laskea pestyt vaatteet ennen kuin vei ne vaatekaappiinsa. Mutta turhaan, missään ei näkynyt hänen alushousujaan. Kuitenkin pöydän reunalla oli pieni kasa laskostettuja vaatteita. Ron tiesi, etteivät ne olleet hänen, ja hän tiesi myös sen, ettei Harrylla ollut tapana viedä Ronin vaatteita edes vahingossa, mutta silti hän kahmaisi vaatekasan luokseen ja penkoi etsien sinne eksyneitä munanpeittimiään. Tulos oli juuri sellainen, minkä hän olikin odottanut saavansa: ei ainoatakaan Weasleyn vaatetta, mutta sen puolesta t-paitojen alla siisti kasa Harryn alushousuja. Ehkei hänen ystävänsä suuttuisi, jos hän lainaisi tämän yhden kerran… Vain yhden ainoan kerran! Ajatus kommandona kulkemisesta ei saanut häntä erityisesti riemastumaan, joten hän valitsi mahdollisimman huomaamattomat mustat bokserit, joita olisi voinut luulla hänen omikseen. Niin, jos ne eivät olisi olleet numeroa tai kahta liian pienet, eivätkä kiristäneet ollenkaan. Parempi kuitenkin kuin ei mitään, hän tuumi ja lähti astelemaan olohuoneeseen, missä Harry luki päivän lehteä.
”Harry, minä tässä ajattelin yhtä asiaa”, Ron sanoi istuessaan sohvan toiseen päätyyn. Lehden takaa kuului hyväksyvä mumahdus.
”Oletko sinä koskaan ajatellut minun pisamiani?”
”No jonkin verran.”
”Sitä, etteivät ne lähde pois?”
”Niin?”
”Eikö se häiritse sinua?”
”Eipä erityisemmin.”
”Eikö ne kyllästytä sinua?”
”Ei.”
”Mitä sitten?”
”Ihan somat ne ovat, usko pois.”
Ron rapsutti mietteliäänä leukaansa. Siinä tuntui pieni ajamaton sänki.
”Minä en tarkoita pelkästään kasvoissani olevia pisamia”, Ron tarkensi.
”Et tietenkään.” Harryn ääni kuulosti melko hajamieliseltä.
”Jos minun vartalostani voisi pyyhkiä pisamia yhtä helposti pois kuin vesipisaroita pyyhkeellä, pyyhkisitkö sinä ne pois? Tai edes osan niistä? Tai laittaisitko minut pyyhkimään joka aamu ylimääräiset pisamat pois, niin kuin sinä laitat minut joka aamu ajamaan parran?”
Harry laski lehden syliinsä ja katsoi tarkasti Ronin kasvoja.
”Sinä et ole tänä aamuna ajanut partaasi.”
”En niin, en vielä, kun nämä pisamat…”
”Pisamat ja pisamat, Ron”, Harry tuhahti, ”minä olen katsellut niitä melkein kymmenen vuotta. Jos minä vihaisin niitä, luuletko, etten olisi tehnyt asialle jotain? Keksinyt vaikka jotain konetta, jolla saisi poistettua ne? Opetellut loitsun, jolla ne voisi häivyttää? Eikä niitä sitä paitsi nyt ihan mahdottomasti ole.”
Ron ojensi käsivartensa Harryn nähtäväksi.
”Katso nyt. Täällä on ihan hirveästi niitä…” ja hän oikaisi vartalonsa niin, että Harry näki hänen vatsansa, ” ja täälläkin on hieman! Täällä kyljessä”, hän sanoi ja osoitti kylkeään, ”ja täällä navan lähellä”, hän jatkoi ja taputti navanseutuaan.
”Eivät ne minua haittaa, oikeastaan – ”, Harry yritti, mutta Ron keskeytti hänet:
”Ja kaiken huippu! Kai sinä olet jo huomannut, mutta vilkaisepa”, Ron intoili ja laski Harrylta lainaamiaan boksereita alemmas ja näytti sormellaan pisamia hänen alempaakin alemmassa alavatsassaan ja peniksensä varressa, ”aika sairasta, eikö?”
Harry katsoi ystäväänsä kuin yrittäen saada tämän toteamaan, että koko juttu on lähinnä jokin vitsi, mutta turhaan. Ron istua napotti niin totisen oloisena, katse tiukasti hänen silmissään, ettei hän tohtinut kysyä asiasta. Sen sijaan hän huokaisi syvään ja asetteli lehden uudestaan niin, että pystyi jatkamaan lukemista paremmin.
”Harry, minä olen tosissani”, Ron sanoi nyreänä.
”Et voi olla”, mustatukkainen sanoi alentuneena nostamatta katsettaan lehdestä.
”Miten niin en?”
”Käytä nyt aivojasi, yhdet vaivaiset pisamat…”
”Eivät ne ole vaivaiset!”
”Ihan miten vaan…”
”Minä vain haluan tietää, häiritsevätkö ne sinua”, Ron äyskähti ponnekkaasti.
”Johan minä sanoin! Ja ihan helvetisti järkeä miettiä joitakin pisamoita ja niiden olinpaikkaa muutenkin.”
”Se on pisamia, ei pisamoita.”
”Sinä kuulostat jo ihan Hermionelta…”
”Enkä kuulosta!”
Ron risti kätensä puuskaan rinnalleen ja tuijotti tympääntyneenä eteensä. Harrynkaan silmät eivät enää liikkuneet lehden tekstejä lukien. He olivat kauan vaiti. Harryn boksereiden kuminauhavyötärö painoi ihan vähän liikaa Ronin alavatsaan. Ronia tympäisi.
”Vieläkö sinä tykkäät minusta”, Ron kysyi tietämättään hyvin lapsellisesti.
”Joo, Ron”, Harry huokaisi ja nosti katseensa, ” kyllä minä sinusta tykkään. Ja tykkään myös niistä pisamistasi. Ihan joka ikisestä.”
Punatukan huulille nousi pieni hymy, ”anteeksi, minä vain ajattelin sitä, kun kävin suihkussa ja se tuntui niin oudolta, se kun pisarat lähti niin helposti pois…”
”Sinä olet hölmö, Ron”, Harry hymyili.
”Et sinäkään kovin fiksu ole.”
”Kiitos vain.”
He istuivat hetken taas hiljaisuuden vallassa, kunnes Ron nousi venytellen seisomaan ja sanoi menevänsä pukemaan.
”Minun vaatekaapilleniko”, Harry sanoi tahtomattaankin terävästi.
”Miten niin?”
”Eivätkö nuo bokserit olekin minun?”
Ron raapi päätään hieman vaivaantuneena. Hän muisti hyvin Harryn sanat siitä, että hän voisi lainata kysyttyään vaikka t-paitaa tai villapuseroa, mutta alusvaatteitaan tämä ei halunnut jaettavan.
”Monestiko minä olen sanonut”, Harry aloitti taas kuulostaen jo kyllästyneeltä aiheeseen, ”että älä ota minun boksereitani. Ainakaan ilman lupaa. Ainakaan sillä verukkeella, että sinulla ei ole puhtaana yhden yhtäkään – ”
”Mistä sinä sen tiedät?”
”Sinä et ole pessyt moneen päivään pyykkiä, ei tarvitse olla kummoinenkaan Sherlock että hoksaa sen.”
”Ai”, Ron sanoi hämillään, ”mutta tämä oli ikään kuin hätätapaus.”
”Niinhän sinulla aina.”
”Hyvä on, sinä saat nämä takaisin”, hän sanoi ja riisui samalla housut jalastaan, heitti ne Harryn syliin ja mulkaisi tätä tavattoman kylmästi, ”en minä niitä ehtinyt likaamaankaan. Ei tarvitse vaivautua kiittämään, herra Potter.” Niine sanoineen hän tassutteli ilkialastomana heidän makuuhuoneeseensa pehmeän sängyn peiton alle.
Siellä peiton alla maatessaan Ron kuunteli tarkoin, tekikö Harry mitään. Hetkeen ei kuulunut muuta ääntä kuin sanomalehden rapina Harryn kääntäessä silloin tällöin sivuja. Muutaman minuutin kuluttua kuului, kuinka poika laski lehden pöydälle, nousi jäseniään naksutellen ja askelsi makuuhuonetta kohti. Ron vaihtoi nopeasti asentonsa hieman kyyrynpään ja toivoi näin näyttävänsä hieman penseämmältä. Ei hän ollut oikeasti suuttunut Harryn huomautuksista, hieman vain tympääntynyt. Mutta Ron ei heti keksinyt mitään ihanampaa kuin sen, kun Harry tuli hänen luokseen sovintoa tehden. Sellaisen asian tähden kannatti mököttää hetki.
”Ron hei”, ovelta kuului hetken kuluttua. Punatukka pysyi vaiti.
”Senkin pahainen kakara, pikkuinen riemuidiootti”, Harry maanitteli hellästi. Ronia hymyilytti, sillä ensimmäinen osa Harryn sovinnontekoa oli lempeä, lähes hellyttävältä kuulostava nimitteleminen. Sen jälkeen alkaisi syytteleminen.
”Olet sinäkin yhdenlainen. Ei tuollaisesta tarvitse loukkaantua, voisit vain kysyä lupaa lainaamiseen. Ja mieti nyt vähän järjelläsi kannattaako tällaisesta alkaa mököttää. Saat aina kaiken vaikuttamaan siltä, että minä olen paha ja ilkeä setä, joka kohtelee kaltoin pientä väärinymmärrettyä Ronnieponnieta.”
”Niinhän se itse asiassa meneekin.”
”Höpön höpön”, Harry kielteli ja tuli istumaan ystävänsä viereen. Nyt alkaisi pahoitteleminen.
”Vaikka eihän minun olisi niin tarvinnut sanoa. Eihän minun olisi ollut pakko huomauttaa niistä boksereista, nehän ovat vain minun vaatteitani”, hän silitti pehmeästi Ronin pitkiä hiuksia. Leveästi hymyilevä suu kavalsi tämän lyhyehkön mökötyksen päättyneen.
”No niin puksuttajapoika, puehan nämä päällesi niin mennään kauppaan ostamaan molemmille muutamat uudet ja hienot bokserit.”
”Yhdellä ehdolla”, Ron sanoi Harryn kurottautuessa suukottamaan hänen poskeaan.
”No?”
”Jos minä saan valita sinulle ainakin yhdet”, hän vaati, ”ja kotiin palattua puet ne päällesi. Sen jälkeen voidaan tehdä jotain kivaa.”
”Eiköhän se käy”, Harry vastasi vetäen Ronin istumaan.
”Mennäänkö sitten?”
”Joo, ja Ron – kiitos, että naamassasi on pisamat kohdallaan.”
