Title: Eukalyptusteetä
Author: Siiseli
Genre: Angst, oneshot
Rating: S
Disclaimer: hahmot kuuluvat Rowlingille – minä vain leikin niillä
Summary: Millainen Dumbledoren työpäivä, mitä professori ajattelee ja sen sellaista pientä juttusta.
A/N: Voi luoja, minimaratooni ohi, ja tämä tuli tulokseksi. Sataprosenttista shittiä, mutta pakko se on kai julkaista. Dumbbiksesta ei muutenkaan kirjoiteta hirveästi ficcejä, niin toivottavasti tämä johonkin iskee. Genreä en osaa tälle määrittää tai mitään muutakaan, mutta päätän omistaa tämän epätoivoisen surkean teoksen rakkaalle
shaylilleni <3
Eukalyptusteetä
Ohuet sormeni puristuivat lämpimän teemukin ympärille. Liike oli mahdollisimman rauhallinen, eikä aiheuttanut minkäänlaista tuskaa kipeissä lihaksissani. Nuolaisin kuivia huuliani ja yskähdin pienesti selvittääkseni kurkkuani, vaikka tuskin joutuisin puhumaan hetkeen. Päivän Profeetta oli taiteltu nätisti pöytäni kulmalle ja siinä Kadlein Kanuunien joukkue juhli voittoaan riemukkaasti. Suljin hetkeksi silmäni ja arka koputus kuului oveltani. Huokaisin ja rykäisin pienesti.
”Sisään”, sanoin neutraalisti. Koputuksen hentoudesta päätellen kyseessä olisi joku tyttöoppilas, tai itse Sibylla, joka tulisi viettämään kanssani rauhallisen teehetken.
”A-anteeksi häiriö professori Dumbledore, mutta haluaisin kysyä teiltä muutamia mieltä vaivaavia seikkoja”, tummahiuksinen poika sanoi varovasti livahtaessaan oven välistä sisään. Tuo poika oli surullisen kuuluisa näky toimistossani, mutta silti hän aina jaksoi palata tänne yhä uudelleen ja uudelleen.
”Istu toki ystäväiseni. Mikä painaa mieltäsi?” rauhallinen ääneni kehotti nuorta poikaa, joka oli kuin peilikuva isästään. Tiesin, että hän oli väsynyt kuulemaan tuota fraasia, mutta äitinsä silmät oli poika saanut. Nyt nuo silmät näyttivät epäröiviltä, jotenkin surullisilta, joka kieli siitä, että nuorta mieltä painoi jokin erityinen asia, mitä se ei tahtonut paljastaa vielä vanhalle ihmiselle. Poika oli kasvanut siitä pienestä nyytistä, mikä hän oli ollut. Nyt tuo hintelä nuorukainen tuntui ravaavan luonani useasti mukanaan aina astetta vaikeampia kysymyksiä.
”Minä mietin”, poika aloitti varovaisesti, mutta vaikeni sitten nopeasti. Katsoin häntä aavistuksen hämmästyneenä puolikuulasieni takaa ja jäin odottamaan. Antoi pojan kertoa sitten, kun hän siihen oli valmis.
Kohotin kissamukin huulilleni ja annoin lämpimän nesteen valloittaa makuhermoni. Eukalyptusta, raikastaa mukavasti hengitystä. Annoin kieleni tapailla hampaita ja laskin niitä mielessäni. Aavistuksen liian terävä kulmahammas oli ärsyttänyt minua jo pidemmän aikaa, mutta en tahtonut tehdä sille mitään.
”Miten vanhempani kohtasivat?” Harry sujautti kysymyksen niin nopeasti ulos pienestä suustaan, etten meinannut kunnolla kuullakaan sitä. Taas tuo poika kyseli vanhemmistaan, eikö hän koskaan oppinut, etten tuntenut Lilyä ja Jamesta yhtään sen paremmin kuin kukaan muukaan. Severus ehkä, mutta hän kieltäytyi vakaasti puhumasta niistä ajoista. Annoin kasvoilleni vajota hieman surumielisen hymyn.
”Anteeksi, mutta minäkään en tuntenut vanhempiasi sen paremmin. Olen kertonut kaiken, jonka voin heistä kertoa”, kerroin pojalle ties kuinka monennen kerran saman virren. En tiennyt miksi hän palasi aina uudestaan ja kysyi samaa.
”Professori?” poika kysyi hetken kuluttua, ikään kuin pohdittuaan miten hän asettelisi seuraavan kysymyksen, jolla piinaisi minua.
”Niin, Harry?” annoin rauhallisuuteni välittyä äänestäni pienenpojan mieleen. En tahtonut olla häntä kohtaan hyökkäävä, sillä nuorella miehellä oli välillä ihan mielenkiintoisia ajatuksia. Useimmiten kuitenkin tahdoin kuristaa hänet, tai lievemmin ilmaistuna passittaa pois toimistostani.
”Oletteko te ihastuneet koskaan kehenkään?” poika täräytti ilmaan kysymyksen, joka sai minut hätkähtämään ja katsomaan häntä aavistuksen liian vihaisesti, sillä Harryn ilme vaihtui pelokkaaseen. Siinä mielessä poika ei ollut kuin isänsä, hän osasi kunnioittaa muita.
Hiljaisuuden vallitessa välillämme näin Harryn kasvoilla monenlaisia ilmeitä, aina tuskastuneen ja iloisen, kuin hämääntyneenkin väliltä. Poika ilmeisesti pelkäsi reaktiotani, eikä nähnyt sitä viileän ulkokuoreni lävitse.
”Miksi sinua kiinnostaa rakkauselämäni?” osoitin pojalle lempeän vastakysymyksen ja hän hymyili varovasti.
”Koska me keskustelemme aina minun perheestäni ja minun tunteistani… Haluan tietää sinus- teistäkin jotain…” Harry kertoi sitten ja hymähdin hiljaa. Hän ei unohtanut teitittelyä, vaikka oli innostunutkin aiheesta. Minun teki mieli nauraa pojan uteliaisuudelle, mutta en kehdannut.
”Mutta miksi sinä haluaisit tietää rehtorisi yksityisasioista?” kysyin pojalta, joka näytti nyt aavistuksen hämmästyneeltä. Hän oli odottanut saavansa kunnollisen vastauksen kysymykseensä, mutta joutui pettymään. Voi Harry, sellaista se elämä tulisi olemaan.
”Te olette minulle niin kuin isoisä. Ainoa, joka välittää minusta ja –” pojan ääni särkyi, mutta nyt hän ei sentään itkenyt, niin kuin parilla viimekerralla, kun hän oli luonani käynyt. Harry oli jotenkin hajoavainen, aivan kuin jokin lasiesine, hänet oli jo kertaalleen särjetty, eikä poika ollut elänyt kovinkaan rakastavassa ympäristössä. Toisaalta sympatiani olivat hänen puolellaan, mutta toisaalta muisti kolkutti, että en minäkään ollut elänyt ruusuilla tanssien.
”Olenhan minä ollut elämäni aikana niin ihastunut kuin rakastunutkin”, kerroin Potterin pojalle hymähtäen. Voi niitä seikkailuja, joita hän – saati kukaan muukaan ei tiennyt.
”Miksette te ole kertoneet koskaan tätä?” Harry kysyi uteliaisuus tihkuen äänessään ja naurahdin nyt jo ääneen tuolle nuorelle miehelle. Tosin, en tiennyt tähän itsekään kunnollista vastausta, sillä yleensä minulla ei ollut tapana huudella yksityiselämästäni kenellekään.
”Koska se pilaisi maineeni Tylypahkan rehtorina”, vastasin pojalle, jonka vihreissä silmissä kimmelsi toivo.
”Voitteko te kertoa niistä ajoista minulle?” salamaotsa kysyi äärettömän innostuneena.
”Itse asiassa en, valitan, mutta ne seikkailut ovat sellaisia, jotka eivät kuulu kenellekään muulle – varsinkaan noin nuorelle. Eikö sinun pitäisi olla jo tunnilla, eikä täällä kyselemässä typeriä?” napautin terävästi aavistuksen korotetulla äänellä. Poika säpsähti ja hänen kasvoilleen ilmestyi lyödyn koiranpennun ilme.
”Anteeksi, professori”, Harry inahti sitten ja nousi seisomaan, ”Minä lähden heti.”
”Harry, odota”, sanoin tavoitellen ääneeni samanlaista rauhallisuutta, joka siinä oli vielä ollut muutamia lauseita aikaisemmin. Ilmeisesti onnistuin siinä äärettömän kehnosti, sillä pojan kasvoilla oli edelleen säikähtänyt ilme ja hän tuntui tahtovan paeta huoneestani pää kolmantena jalkana.
”Sinun pitäisi vähentää vierailuitasi työhuoneessani, se saa muut epäilemään, että annan sinulle erityiskohtelua. Muut oppilaat eivät käy täällä ilman kutsuani, joten toivoisin, ettet sinäkään enää ilmestyisi tänne ilman kutsua, vaikka tiedätkin salasanan”, en tiedä oliko ääneni liian raaka kylmyydessään, mutta Harry nyökkäsi ilmeettömästi ja poistui huoneestani sanomatta enää mitään. Tunsin loukanneeni herkkää poikaa, mutta hän varmasti toipuisi siitä.
Vajosin syvään huokaisten syvemmälle tuoliini ja annoin jäsenilleni luvan rentoutua. Kissamukin tee oli jo ehtinyt jäähtyä ikävästi, eikä se maistunut enää niin hyvältä. Eukalyptus oli hyvää vain lämpimänä, kylmettyään se otti itseensä ikävän sivumaun. Nuorena olin juonut paljon kahvia, siitä kellertävät hampaani, mutta näin vanhempana olin siirtynyt kokonaan teen pariin. Sibylla jaksoi piipahtaa luonani aina silloin tällöin ja toi jotain uutta teelajiketta, sekä hieroi ystävällisesti harteitani. Vanhat lihakset jumiutuivat liian helposti, ja etenkin nivelet aiheuttivat ikävää kipua. Vajosin miettimään mennyttä aikaa ja arvelin, että kukaan ei uskoisi minua samaksi ruskeahiuksiseksi hurmuriksi, mikä olin ennen ollut. Menneisyys oli viitta, joka peitti sisäänsä paljon minusta, mutta enemmän se jäi rehtorinkuoren sisään. Tahdoin antaa nuorille esimerkkiä omalla tahdikkuudellani, eikä kouluajoissani ollut mitään moittimista. Olin jättänyt aina elämäni sen ulkopuolelle, toheloinut vaikka millä mitalla ja palannut takaisin viileään kuosiini. Vanhaan rehtoriin tuskin kukaan enää ihastuisi.
Taas koputus. Tällä kertaa se oli kipakka, sisään tahtova ja kieli siitä, ettei oven takana olevalla henkilöllä ollut kovinkaan paljoa aikaa odotella oven takana. Henkilö saattaisi olla Severus, tai Minerva, heidän koputuksensa kuulostaisi varmasti tuolta, jos he olisivat tulossa sisään.
”Sisään”, sanoin rauhallisesti ja ovi tönäistiin voimakkaasti auki ja tiukalla nutturalla varustettu Minerva tuli huoneeseeni. Työnsin kissamukin piiloon kirjapinon taakse ja jäin katsomaan naista.
”No mutta Minerva, mikä sinut tänne lennättää noin kovalla kiireellä?” osoitin kysymyksen naiselle, joka naurahti sitten kireästi.
”Rehtori, Potter ja Malfoy tappelivat taas käytävällä. Heille pitäisi tehdä jotain, mutta en millään keksi miten enää rankaisisin heitä. Pisteiden ottokaan ei enää auta, se kaksikko on kirottu”, nainen antoi tuntemustensa tulla ulos yhtenä puuskana. Äänestä kuulsi epätoivo ja samalla helpotus siitä, että hän sai kertoa jollekin. Minusta oli mukava toimia henkilökuntani apuna. Tekiväthän he todella arvokasta työtä nuorien parissa.
”Hmm, Harry lähti vasta luotani”, sanoin sitten miettiväisesti ja Minervan kasvoille ilmestyi nyt uusi ilme; huolestunut.
”Mitä hän täällä taas teki?” professori kysyi ja tutkaili minua terävillä kissansilmillään. En ollut koskaan ihmetellyt sitä, miksi Minervan animaagimuoto oli kissa.
”Hän tuli vain kyselemään perheestään – jälleen. Samalla tosin uteli minun yksityiselämästäni ja mahdollisista entisistä ihastuksistani tai rakkauksistani”, kerroin rauhallisella äänellä naurahtaen Minervan ilmeelle. Naisen kasvoilta oli yleensä vaikea lukea mitään, sillä hän oli äärettömän kireä, kuin nutturansa. Iltapalaveriin nainen ilmestyi aina rauhallisesti hymyillen, hiukset vapautettuna ja luonnollisen kauniina. Siitä Minervasta minä pidin kaikista eniten.
”Oletko sinä ihastunut joskus johon kuhun?” hän kysyi hämmästyneenä, ennen kuin älysi tökeröltä kuulostavan kysymyksensä.
”Anteeksi, eihän se minulle mitenkään kuulu.”
”Ei mitään hätää Minerva, minulla on ollut muutakin elämää kuin kirjat. Olen ollut varsin villikin tapaus, mutta en halua sotkea niitä uraani. Se saattaisi pilata monen kuvan minusta”, naurahdin lämpimästi naiselle ja hänkin hymähti.
”Mutta palataksemme ongelmaan Malfoy ja Potter. En tiedä mitä sille kaksikolle pitäisi tehdä. Ne nassikat ovat aina toistensa kimpussa”, mutisin sitten harkitsevaan sävyyn.
”Pitäisikö minun ja Severuksen ottaa heidät puhutteluun? Potter luulee saavansa erityiskohtelua menneisyytensä takia, ja Malfoy nimensä”, Minerva sanoi sitten ja nyökkäsin itsestään selvälle asialle. Miksi naisen piti aina kertoa jotain faktoja, jotka saattoi itse nähdä selvästi tai päätellä. Se puoli oli Minervassa hyvin ärsyttävä.
”Luulen, että emme saa käyttää heihin kidutuskeinoja, jotka voisivat olla kummankin tapauksessa hyödyksi. Joten annetaan heille vain normaali jälki-istunto. Loppujen lopuksi he ovat kuin James ja Severus. Lucius oli yllättävän nätisti koulussa”, hymähdin sitten naiselle, joka näytti lyyhistyvän alemmas sanojeni johdosta.
”Mutta he pilaavat koulun yhteishenkeä!” Minerva yritti perustella kantaansa, mutta naurahdin. Yhteishenkeä? Tässä koulussa sitä nähtiin vain tupien sisällä, ei niiden välisessä yhteistyössä.
”Minerva-rakas. Tylypahkan neljä tupaa eivät koskaan tule olemaan sovussa. Luihuiset ja rohkelikot riitelevät äänekkäämmin kuin esimerkiksi puuskupuhit ja korpinkynnet. He käyttävät vain erivoimakeinoja. Fyysisiä ja henkisiä, mutta kaikki tuvat terrorisoivat toisiaan jollain tavoin. Ikävä kyllä joudun kertomaan tämän sinulle ja pilaamaan mielikuvasi täydellisestä koulusta. Voit toki valehdella itsellesi, mutta et voi syyttää siitä ketään muuta. Lapset eivät tule toistensa kanssa toimeen liian vahvojen perinteiden takia”, kerroin sitten synkistyvälle professorille ja hän huokaisi.
”Pitäisikö sinusta tupajärjestelmä poistaa?” Minerva kysyi sitten ja sai minut hämmästyksen partaalle. Heiluin kuilun reunalla ja sain juuri ja juuri napattua ojennetusta kädestä kiinni, etten tippuisi hämmästyksen kuiluun.
”Tupajärjestelmä poistaa? Mitä sinä ajattelet? Oletko seonnut? Sehän tekisi Tylypahkasta yhden suuren kaaoksen!” hätäännyin sitten ja näytin sen aidosti tyynen ulkokuoreni läpi. Oliko Minerva todellakin tosissaan tämän asian kanssa?
”No, idea sekin. Mutta annetaanko pojille vain jälki-istunto?” nainen palasi lopulta aiheeseemme ja nyökkäsin hänelle. Minerva nousi sitten ylös ja nyökkäsi minulle.
”Nähdään iltapalaverissa”, nainen sanoi sitten täysin hillitysti ja korjasi nutturaansa.
”Nähdään”, lausahdin hänelle oven kolahtaessa kiinni.
Taioin itselleni uuden mukillisen eukalyptusteetä ja jäin tuoksuttelemaan sen hyvää hajua. Raikas haju ja hyvä maku. Sehän kuulosti melkein runolliselta. Sain kyllä olla ikikiitollinen Sibyllalle ja hänen teeinnostukselleen, sillä en varmasti olisi löytänyt näin ihanaa teetä ilman hänen apuaan. Se nainen oli unelma, tosin ei minun unelmani. Hän oli Tylypahkassa, jotta linna suojelisi ennustuksen opettajaa. Sibylla ei ollut paras vaihtoehto opettajaksi, sillä häntä vihattiin ja rakastettiin tasapuolisesti. Hymähdin ja nousin pehmeästä tuolistani. Fawkes kujersi kysyvästi ja hymyilin linnulle rauhallisesti. Se oli ystäväni aina, eikä jättänyt minua mitenkään rauhaan, vaikka välillä tahdoinkin olla linnulta rauhassa.
”Ei mitään hätää”, hymähdin punahohtoiselle linnulle, joka sittemmin painoi päänsä takaisin torkkuvaan asentoon. Kävelin laajan kirjahyllyni luo ja annoin kalvakoiden sormien lipua kirjojen selkämyksillä. Suurin osa niistä oli hyvin vanhoja, jo aikaisempien rehtorien ajalla ilmestyneitä painoksia. Nämä sisälsivät myös pimeää taikuutta ja monia vaikeita loitsuja, mutta myös hyviä neuvoja. Huokaisten poimin käsiini kirjan, hyvin vanhan. Vein sen kyömyn nenäni alle ja vedin syvään sisään kirjan hieman kitkerää tuoksua. Kirja oli aikoinaan kuulunut vanhalle liemimestarille. Marquies, italialainen miekkonen, joka oli mielellään keitellyt mitä omituisimpia sotkuja ja vikitellyt teinityttöjä luokseen ja ikävä kyllä käyttänyt heitä hyväkseen. Palasin pöytäni ääreen ja selasin varovasti kirjaa.
”Mm, jossain täällä sen piti olla…” mutisin etsiessäni lientä, jonka pitäisi auttaa kipeisiin lihaksiini. Itse en sitä alkaisi keittämään, olihan minulla pätevä liemimestari siihen hommaan. Omahyväinen virnistys levisi kasvoilleni, niin minä tekisin.
