Nimi: Valmistautunut tekemään mitä tahansa
Kirjoittaja: Peacock
Genre(t): angst, one-shot, deathfic, songfic, slash
Fandom: BBC Sherlock
Ikäraja: K-11
Paritus: Sherlock/John
Vastuunvapaus: Alkuperäiset hahmot kuuluvat Sir Arthur Conan Doylelle ja nykyaikaiset hahmot ovat Mark Gatissin ja Steven Moffatin käsialaa. En rikastu tällä tekeleellä.
Varoitukset: Iso spoilausvaara kakkoskauteen!
A/N: Olin jo aikaisemmin päättänyt tehdä ficin Johnlockista Järjestyshäiriön biisin
Karkuri innoittamana, mutta en halunnut tehdä sitä ennen kuin olin nähnyt kakkoskauden. Joten nyt kun olen nähnyt kyseisen kauden, mikään ei oikeastaan pidätellyt minua kirjoittamasta tätä. Tämä on myös ensimmäinen Johnlock –ficcini (vaikkakin Johnlock on ollut OTP:ni jo puolisen vuotta), joten (rakentavat) kommentit olisivat kaivattuja. (:
____________________________________________________________________________________________________________________________
VALMISTAUTUNUT TEKEMÄÄN MITÄ TAHANSA”Hyvästi, John.”
John heräsi jälleen yksinäisessä asunnossaan samaan lauseeseen, joka oli vainonnut häntä heti siitä päivästä lähtien, kun hän oli menettänyt tärkeimmän ihmisensä.
Öistä oli muodostunut Johnille piinaava kokemus – hereillä hän näki saman kuin koiranunissaan; saman tapahtumasarjan, samat lauseet, saman näyn, saman painajaisen. Saman kuolleen Sherlockin.
Sanotaan, että toivo on hyvä asia – niin hyvä asia, ettei se kuole. Mutta päivä päivältä Johnista tuntui että hänestä tulisi elävä esimerkki ihmisestä, jonka toivon liekki oli tukahdutettu olemattomiin. Hän olisi halunnut jaksaa jatkaa toivomista, mutta epätoivon nieleskellessä varsinaista toivoa, toivomisesta oli tullut taito, jonka hän oli kadottanut. Vaikka John odottikin ihmettä, todellisuus oli iskenyt häneen kuluneina kuukausina niin voimakkaasti, että John alkoi ymmärtää että Sherlockin veriset kasvot ja eloton ruumis kielivät erehdyksettömästi sitä, että maailma oli menettänyt parhaimman ja viisaimman miehen, jonka kuvitella saattoi.
Eikä sekään kliseinen sanonta pidä paikkaansa, jossa kerrotaan että asian arvon tajuaa kunnolla vasta menetettyään sen. Kai se joissakin tapauksissa päteekin, mutta John oli aina tiennyt kuinka tärkeä ja arvokas Sherlock oli hänelle ollut, näin karkeasti sanottuna. John myönsi kyllä, että joinakin päivinä Sherlock oli – on paha käyttää sanaa ollut, koska se todella viittaa menneeseen mutta miten muutenkaan asian voisi ilmaista ymmärrettävästi – ollut enemmän ärsyttävä kuin rakastettava, mutta yleisesti ottaen John ei ollut kokenut samanlaista kiintymystä kehenkään muuhun ihmiseen. Johnille Sherlock oli ollut niin paras ystävä kuin myös veli sekä rakas, joten jos rakasti yhtä ihmistä näin monipuolisesti, kyseisen henkilön menetys tuntuu yhtä vahvana kuin hänen rakastamisensa. Kun sydämestä revittiin pois ystävyys-, sisarus- ja rakkaussuhteen aiheuttamat tunteet, olo oli auttamatta hyvin tyhjä.
Astut viimeiseen kuoppaan
vierelläs muut jotka karkasivat
Koskaan et tahtonut tappaa
näyttää haavaa, joka kaikesta jäiJohn ei ollut saanut Sherlockilta kovin montaa rakkaudentunnustusta Sherlockin mainitsemattomista jokseenkin tunneongelmaisista syistä mutta yhdessä vietetyt illat ja yöt puhuivat puolestaan. Oikeastaan tarkemmin ottaen yhdessä vietetyt vuorokaudet, sillä harvoin he olivat olleet toisistaan erossa. Ennen kuin vasta nyt. Johnista oli vaikea tottua siihen, että yöllä painajaisiinsa herätessään hänen vieressään ei ollut ketään, joka mahdollisesti olisi voinut rauhoittaa Johnin alitajunnan. Vielä pahemmalta se tuntui kun henkilö, joka oli aikaisemmin ollut ajamassa painajaisia pois, olikin nyt muuttunut Johnin painajaisten sisällöksi.
Tietysti rouva Hudsonilla oli pienellä tavalla samankaltainen ikävä kuin Johnilla mutta melkeinpä kolmen vuoden jälkeen tapahtuneesta, rouva Hudson oli päässyt siitä aika hyvin yli. John ei. Johnin ikävä oli edelleen yhtä voimakas kuin ensimmäisenä päivänä ja joka päivä oli uusi voimanponnistus pitää mielenterveytensä vakaana kaiken sen masennuksen ja surun verhossa. Psykologi oli ollut auttamassa Johnia selviytymään tapahtuneesta, mutta totta puhuen psykologi piti haavat verta vuotavina sen sijaan kuin olisi parantanut niitä – jatkuva puhe Sherlockista ja häneen ja eritoten hänen kuolemaansa liittyvistä tunteista kirjaimellisesti raastoi Johnia. Ja silti hänen täytyi vain puhua, koska psykologi oli sentään ymmärtänyt, ettei blogiin kirjoittaminen auttaisi yhtään vaan muistuttaisi Johnia elämästä Sherlockin kanssa. Ja eipä blogille olisi löytynytkään enää lukijoita kaikkien kuvitellessa Sherlock Holmesin olleen huijari, jonka perään hänen apulaisensa John Watson nyt itki. Ehkä saippuadraamasta nautiskelevat olisivat innostuneet kirjoituksista, mutta miksi John olisi halunnut paljastaa ajatuksiaan ja tunteitaan henkilöille, jotka innostuivat Johnin surusta. Tämän takia John oli alkanut ymmärtää kumppaninsa kyynisyyden maailmaa kohtaan.
Maasta syntynyt taas maaksi muuttuu
kun hiljaa pyörii äiti maa,
vaikeaa lastansa kuljettaaPsykologi oli ehdottanut Johnille sellaista surun käsittelytapaa, joka oli Johnille jo tuttu Baskervillen tapauksesta – tapahtumapaikalla käynti. John oli pyrkinyt karttamaan St. Bartsia kuluneina vuosina eikä hän olisi kovin mieluusti toteuttanut psykologin pyyntöä, jota John oli vältellyt viimeiset kaksi viikkoa mutta psykologi hanakasti vaati sen toteuttamista. Ilman sitä psykologilla käynnit lykkääntyisivät – mikä menetys – ja loppuen lopuksi John psykologin mukaan hyötyisi painajaistensa kohtaamisesta. Maassa ei tietystikään enää makaisi Sherlockin ruumis mutta Johnista olisi ahdistavaa seistä pihalla tietäen tarkalleen missä kohtaa oli ollut Sherlockin verta. Psykologikäyntien – joihin rouva Hudson oli hänet pakottanut – kalleus ajoi kuitenkin Johnin kohtaamaan pelkonsa. Ei kuitenkaan aivan yksin.
Molly oli saapunut Johnia vastaan sairaalan pihalle, jonne John tuli taksilla. Jo taksin tilaaminen kyseiselle paikalle oli nostattanut Johnille palan kurkkuun, mutta hän nieleskeli sen pois tavatessaan Mollyn. John tiesi itsekin että hänen täytyisi sosiaalistua jälleen, joten hän päätti yrittää käyttäytyä inhimillisesti edes sellaisen henkilön läsnä, jolle Sherlockin kuolema oli myös ollut raskas.
”Miten voit?” Molly kysyi tervehtimisen jälkeen. Kysymys oli aivan luonnollinen, mutta ahdistava Johnille.
”Yhtä huonosti kuin kolme vuotta sitten”, John vastasi haeskellen huumoria ääneensä mutta teennäinen musta huumori arasta ja henkilökohtaisesta asiasta ei iskenyt heihin kumpaankaan.
”Ajattelen häntä aina kun saavun tähän pihaan. En usko, että tapahtumapaikan uudelleennäkeminen auttaa sinua pääsemään surustasi yli, sanoipa psykologi mitä tahansa”, Molly totesti. John arvosti Mollyssa sitä rehellisyyttä ja lämpimyyttä, joka olisi voinut vaihtua välinpitämättömyyteen Johnin tietäessä Mollyn silloiset tunteet Sherlockia kohtaan ennen kuin John ja Sherlock olivat alkaneet olla enemmän kuin kämppä- ja työkavereita.
”No kai se totuus on joskus kohdattava”, John vastasi heidän saapuessaan Sherlockin kuolinpaikkaan. ”Tuntuu karmivalta seistä siinä kohdassa, jossa hänen vertansa on ollut.” Molly katsahti Johnia empatiaa täynnä mutta John huomasi kaiken sen alta myös kysyvän katseen. ”Karmivalta siinä mielessä, että tässä oli sen ihmisen verta jota rakastin.”
Ja rakastan edelleen.”Ymmärrän”, Molly sanoi. John tiesi, että hän oikeasti ymmärsi. ”On edelleen vaikea käsittää ettei hän ole täällä, huomaamassa jokaista asiaa.” Molly lopetti ja katsoi alas jalkoihinsa, mutta John huomasi hänen haikeansuloisen hymynsä. Siihen ei vaadittu edes Sherlockin taitoja.
Maa yksin voi lohduttaa
Maa jäljet hautaa
Maa peittää tuskaa
Kaipaa et sankarinauhaa
sankarihautaan sankarittomaanMolly joutui pian takaisin työnsä pariin, mutta John ei aikonut lähteä vielä voitettuaan ennakkoluulojaan tapahtumapaikkaa kohtaan. Hän halusi nähdä saman näyn, joka oli jäänyt Sherlockin viimeiseksi. John kiipesi St. Bartsin katolle näkemään pudotuksen alas. Pudotus oli kirjaimellisesti murskaava, mutta kaikessa kauheudessaan John oli helpottunut vakuuttuessaan siitä, että Sherlock oli kuollut heti osuessaan maahan eikä ollut jäänyt hetkeksi kitumaan elämän ja kuoleman rajamaille. Putoaminen oli varmasti tuntunut vapauttavalta tietäessään kaiken päättyvän nopeasti mutta oli silti ehtinyt tuntemaan miltä lentäminen tuntuisi. Eikä sekään varmaan pahalta tuntuisi sen minimaalisen hetken ajan kun tajuat olevasi fyysisesti niin rikki, ettei eläminen olisi edes vaihtoehtokaan. Putoaminen olisi vain kuin lento tuntemattomaan, jossa omat murheet olivat yhtä kuolleita kuin sinä. Houkutteleva lähtölento…
John nousi harjanteelle ja nosti kätensä sivuilleen heilutellen niitä hetken kuin lintu. Hän sulki silmänsä ja hymyili onnellisempana kuin oli pitkään aikaan ollut.
”Hei taas, Sherlock”, John kuiskasi nojautuessaan harjanteelta alaspäin kohti maata.
Maasta syntynyt taas maaksi muuttuu
kun hiljaa pyörii äiti maa,
vaikeaa lastansa kuljettaa
