Tervehdys Kommenttikampanjasta. (:
Vau. Tämä teksti on todella pysäyttävä ja tunteisiin vetoava. Tää herättää paljon tunteita ja ajatuksia - ja toisaalta tulee sellainen olo, että osaankohan sanoa tästä mittään. Vähän niin kuin Alice näkee asiat ympärillään ja pystyy toisinaan niitä tarkastelemaan mutta joskus taas tulee niistä hämmentyneeksi eikä aivan löydä niille merkityksiä tai pysty puhumaan niistä. Mulla on tään jäljiltä ehkä vähän samantapainen olo - mielikuvat ja fiilikset on tosi vahvoja, mutta sanoja on vaikea löytää. Se on mielestäni erittäin positiivinen juttu, koska se taitaa kertoa siitä, että tää teksti teki muhun syvän vaikutuksen, vetosi johonkin mitä on ehkä hankala tavoittaa sanoilla vaikka tunteilla se onnistuiskin. Tämä tarina meni suoraan sydämeen.
Yksi ensimmäisistä jutuista, jotka lukiessani kiinnittivät huomioni, on tuo, miten Alice kutsuu itteensä ja muita osastolla olevia hulluiksi. Sana, jolla on vähän ikävä kaiku ja jonka käyttämistä usein asiallisissa yhteyksissä vältellään - ja Alice, jota kai sitten voitaisiin pitää määritelmän mukaan hulluna, käyttää ite sitä sanaa. Siinä on jotain todella pysäyttävää. Alice tietää, ettei ole aivan normaali (hitsi kun tätä kommenttia on vaikea kirjoittaa, kun en oikein tiiä, mitä sanaa milloinkin käyttäisin
), eikä sillä ole ees tarvetta vakuutella normaaliuttaan - ja silti se tuolla miettii, että ei ne parantajatkaan kovin paljon ymmärrä. Tulee fiilis että loppujen lopuksi - ymmärretäänkö me koskaan täysin toisiamme? Kaikki näkee maailman eri tavoin, kaikki määrittelee asiat eri tavoin ja siten myös puhuu eri kieltä. Alicen tapauksessa se ehkä korostuu, kun kommunikointi muiden kanssa ei suju ihan vaivattomasti, mutta ei se tarkoita, että ongelmat oisivat vain "hullujen" ja "normaalien" välisiä, ei todellakaan, vaan ne on kaikkien välisiä. Sitä tämä tarina saa mut aattelemaan. Pidän siitä, miten olet esittänyt Alicen tuntevana ja ajattelevana persoonana, joka ehkä on erilainen kuin valtaosa väestöstä muttei lopulta niin erilainen kuitenkaan - tulkinta- ja kommunikointiongelmat vain ovat korostuneet. Inhimillisyys on kuitenkin selvästi läsnä tässä tarinassa, ja ehkä siksi Alice onkin jotenkin hurjan samaistuttava hahmo. Onnistut mielestäni todella hyvin asettumaan juuri Alicen näkökulmaan ja asettamaan lukijankin siihen. Kaikki tuntuu jotenkin kovin realistiselta.
Pottereissa se karkkipaperikohtaus on todella koskettava, ja onnistut mielestäni upeasti avaamaan sitä, luomaan sille raamit ja kertomaan tarinan sen taustalla. Tuntuu jotenkin todella realistiselta, että paperit avaavat Alicelle ovia menneisyyteen ja muistoihin - ihan niin kuin kipu, joka avaa ovia pelottaviin muistoihin, mutta karkkipapereihin liittyvät muistot ovat positiivisia. Paperit ovat jotain konkreettista, mihin varmaan liittyy hyviä mielikuvia menneisyydestä, ja ne mielikuvat ainakin osittain säilyvät papereihin yhdistyneinä. On koskettava ajatus, että ne ovat Alicelle salaisia ovia. Tuolla alussa Alice toteaa, että hulluille huoneen ovi on maailman raja, mutta Alicella onkin oma salainen reittinsä muuhun maailmaan. Ja ajatus siitä, että Neville ymmärtää, vaikka parantajat ehkä ovat turhautuneita koko käärepaperitouhuun... Sekin on todella koskettava. Vaikkei Neville tietäisikään, että Alicelle paperit ovat ovia menneisyyteen, niin varmasti ne Nevillellekin tavalla tai toisella ovat - ehkä ne muistuttavat Nevilleä äidistään, yhteisistä hetkistä.
Luulen, että niitä kutsutaan muistoiksi.
Tämä kohta itkettää mua. Niin pysäyttävä ja kaunis. Tässä jotenkin yhdistyy Alicen erilaisuus ja samanlaisuus suhteessa muihin ihmisiin - hän ei ole aivan varma nimestä, mutta hän tuntee ja kokee inhimillisesti, ihmisenä.
On koskettavaa, miten Alice tuntee, että Nevillessä ja ehkä Frankissakin on jotain erityistä. Rakkaus ja välittäminen ei ole yhtä tietoista tai muutenkaan samanlaista kuin ennen, mutta ne on kuitenkin jollain tapaa säilyneet. Musta on ihanaa, miten Alicen elämässä tuntuu olevan arvokkaitakin juttuja. On tuskaa ja kärsimystä mutta myös hyvää oloa, onnellisuutta.
Nyt vasta rupesin lukemaan muiden jättämiä kommentteja, ja mun on pakko vielä kompata
Celepornia siinä, että tekstin kieli tukee sisältöä upeasti. Aika paljon lyhyitä virkkeitä, ei hankalia sivistyssanoja vaikka niitäkin olisi varmasti saanut ujutettua mukaan esimerkiksi noiden taikaliemien ja rauhoittamisloitsujen osalta. Tästä kävi hienosti ilmi se, että Alicen muisti ja ilmaisukyky ovat rajoittuneet.
Vaniljen kommenttia lukiessani rupesin miettimään tuota hattua, jota Alice kaipaa - ehkä se konkreettisena esineenä olisi tuonut jonkinlaista turvaa, lohtua tai positiivisia muistoja niin kuin nuo karkkipaperitkin. Muistan kun omalle mummolleni eräs "vest" eli liivi (mummoni oli Eestistä) oli tärkeä, hän piti sitä päällään melkein aina ja kun se oli pesussa, hän kyseli että missä se on. Mummo ei ollut dementoitunut, mutta se liivi oli hänelle kuitenkin tärkeä, ja niin mullekin jotkin konkreettiset esineet on tärkeitä ja muistoja verestäviä, varmaan aika monellekin. Todella ikävää, etteivät hoitajat osaa auttaa Alicea hatun kanssa.
Kiitos kovasti tästä upeasta lukuelämyksestä. ♥ Uskon, että tämä tarina ja näkökulma jää mieleeni pitkäksi aikaa. Olen tosi iloinen siitä, että linkkasit tämän Kommenttikampanjaan ja että satuin tämän sieltä ottamaan. (:
