Nimi: Mies, jonka ympäriltä tuolit viedään
Paritus: Severus/Remus
Kirjoittaja: Ryminä
Ikäraja: K-11
Warnings: Loppu spoilaa Kuoleman varjeluksia ja rankasti! Spoilaa myös Puoliveristä prinssiä jonkin verran. Mahtaapi olla joidenkin mielestä aika ahdistava. Sisältää yhden suudelman ja lopussa henkilön kuoleman.
Genre: Slash, angst
Laulun sanat: Zen Cafen Mies, jonka ympäriltä tuolit viedään
Hahmot eivät ole minun vaan Rowlingin, minä vain kuvittelen.
A/N: Tämä on tällainen näin-olisi-voinut-käydä -ficci:) Kertoo Severus Kalkaroksen ankeasta ja epäonnisesta elämästä. Alku sijoittuu Azkabanin vangin aikaan ja loppu Kuoleman varjelusten aikaan. Toivottavasti ikäraja vastaa ainakin kohtuudella tekstiä.
Ja palaute on tosiaan tervetullutta!
Mies, jonka ympäriltä tuolit viedään
Severus Kalkaros tiesi jo kouluikäisenä, että hänen elämänsä ei tulisi olemaan helppoa. Rohkelikon Kelmit tekivät hänen seitsemästä vuodestaan Tylypahkassa elävän helvetin. Myöskin Kelmien takia hän menetti ainoan ihmisen, joka merkitsi hänelle mitään: Lily Evansin. Oikeastaan hän menetti Lilyn omien sanojensa takia, mutta varsinainen syy, miksi Severus oli sanonut häntä kuraveriseksi, oli luonnollisesti James Potter.
Vaikka hän olikin jossain mielensä sopukoissa toivonut, että Potteria ei olisi, hän oli ollut syvästi järkyttynyt, kun heidän kohtalonsa selvisi hänelle. Nuorempana hän olisi ajatellut Potterin saaneen ansionsa mukaan, samoin Sirius Mustan, kun tämä oli kärrätty suoraa Azkabaniin ilman oikeudenkäyntiä. Mutta kuten kaikki muutkin, Severuskin oli aikuistunut, ja oli päättänyt unohtaa kaikki Kelmeihin kohdistamansa kaunat.
Severus huokasi syvään ja katsoi itseään peilistä: kasvojen kalvakka iho peittyi osittain mustan hiusverhon taakse, ja tummat silmät tuijottivat lasittuneina. Hän näytti tavanomaiselta itseltään kokomustassa kaavussaan. Vain hänen katseensa muuttui, kun hän astui ulos henkilökohtaisista tiloistaan; hänen silmänsä paloivat aina vaarallisesti, kun hän piti liemien tuntejansa (varsinkin, kun se Potterin poika oli paikalla).
Tosiaan, unohtaa kaikki kaunat Kelmejä kohtaan, niin vaikeaa kuin se Severukselle olikin, näin vaikeaa se ei vielä tähän mennessä ollut koskaan ollut. Nimittäin kaikkien näiden vuosien jälkeen yksi Kelmeistä oli palannut Tylypahkaan: Remus Lupin. Lupin ei ollut nelikosta läheskään pahin, oikeastaan tämä ei ollut tehnyt hänelle koskaan mitään, lähinnä ollut vain Potterin ja Mustan metkujen sivustakatsoja; se, joka ei tehnyt mitään estääkseen hänen nöyryytystään. Severus miettikin, kumpi oli pahempi.
Severus laahusti pitkin tyrmien käytävää, kohti liemien luokkaa. Käytävällä ei ollut ketään, joten hän sai rauhassa kulkea selkä kyyryssä. Luokkaan saapuessaan hän suoristi selkänsä ja otti asennon, mikä yleensä yksinään sai oppilaat hiljenemään. Hänen silmänsä välkehtivät vaarallisesti, kun hän kirjoitti tunnin ohjeet taululle. Vaikka hänen liemet olivat aina olleet hänen intohimonsa, tämä ei mitenkään vastannut hänen mielikuvaansa arvokkaasta opettajan työstä.
Se ei kätellessä katso silmiin
jos se puhuu niin se puhuu hiljaa
Sil on hiukset niin kuin heinäpelto
talven jälkeen huhtikuussa
Jos se kävelee sen jalat liikkuu
ja sen kädet menee takin taskuun
Siel on tupakat ja tikkuaski
lompakko on housun taskussa
*
Remus Lupinin lähteminen Tylypahkasta oli antanut Severukselle hetkellisen helpotuksen tunteen, kun hänen ei enää tarvinnut kohdata koko menneisyyttään, joka kerta, kun he näkivät toisensa. Siitä hän ei tosin saanut nauttia kovin kauaa, kun seuraavana vuonna Voldemort palasi valtaan, ja Feeniksin kilta kutsuttiin jälleen koolle.
Severus luonnollisesti Dumbledoren luotettuna joutui nielemään yhtä ja toista: hän joutui jälleen kerran palaamaan Kuolonsyöjien joukkoon vastentahtoisesti. Vain hänen loistavat Okklumeus-taitonsa pitivät hänet elossa. Paluu pimeän puolelle, kuten hän ajatteli, sai luonnollisesti epäilyksiä aikaan muissa jäsenissä. Kukaan ei tuntunut piittaavan siitä, että yhtälailla Lupin oli soluttautunut pimeän puolelle. Kuitenkin vain Severusta epäiltiin.
Juuri, kun hänestä alkoi tuntua, että enää ei voisi huonommaksi mennä, Dumbledore pyysi häneltä pahinta mahdollista asiaa; pahinta viimeistä toivetta. Niinpä vain kaksi vuotta Voldemortin paluun jälkeen hänen sisin valonsa sammui kokonaan. Hän oli tappanut kullanarvoisen ystävänsä.
Mies jonka ympäriltä tuolit viedään
mies jonka etunimi mieleen ei jää
mies jonka kasvot ovat raastinrautaa hioneet
Mies jonka ympäriltä tuolit viedään
mies jonka sukunimi mieleen ei jää
mies jonka talossa on suorat seinät ja tapetit
*
Lähes vuoden Severus piti kulisseja yllä ja kulki Voldemortin joukoissa, kunnes kohtalo löysi hänet jälleen: hän istui saman pöydän ääressä Remus Lupinin kanssa jossain jästipubissa. Kumpikaan ei sanonut sanaakaan, mitä Severus ihmetteli syvästi. Remuksen olisi kuulunut huutaa ja raivota, kuinka Severus oli voinut pettää koko Killan ja tappaa Albuksen; tämä ei kuitenkaan tehnyt niin. Sen sijaan Severus oli huomaavinaan tämän silmissä sääliä.
”Minä tiedän.” Yksinkertainen lause ihmissuden suusta kertoi kaiken olennaisen mustapukuiselle miehelle. Hän nyökkäsi lyhyesti, ja hetkeksi heidän silmänsä kohtasivat.
”Oikeastaan olemme aika samanlaisia, Severus”, toisen miehen karhea ääni sanoi. Severus naurahti karheasti; ääni ei kuulostanut edes etäisesti naurulta. Pöydän vierestä kulkevat naiset vilkaisivat halveksien kahta miestä, joista toinen oli synkän musta ja toinen nuhjuinen.
”Nyt, kun kaikki on muutenkin lopussa, niin haluan kertoa sinulle, Severus, että minä olin aina sinuun ihastunut”, ruskeasilmäinen mies sanoi hiljaa. Tämän äänessä ei ollut jännitystä, se oli pelkkä toteamus. Severus nosti katseensa tuopistaan, ja katsoi pitkään Kelmin silmiin. Sitten sanaakaan sanomatta hän nousi ylös ja lähti pubista.
Se ei hymyile ja jos se nauraa
se on useimmiten väärä paikka
se on elokuvan loppukohtaus
sankari saa vihdoin naisen
Tälle naiset eivät juuri niiaa
mies ei liehittele eikä riiaa
se on vähän että yksi tanssi
sitten ehkä vielä saatille
*
Severus istui tuijottaen lasittuneilla silmillään takkatulta ajatellen. Hän ymmärsi nyt, miksi Lupin ei ollut liittynyt muiden Kelmien mukaan hänen ilkkumiseensa. Miehen tunteet olivat tulleet hänelle täytenä yllätyksenä, mutta vielä enemmän yllätyksekseen hän tunsi pientä vastakaikua omassa sydämessään.
Hän kumosi viskilasillisen suuhunsa muistuttaen itseään tulevasta kohtalostaan: hän tiesi jo, ettei jäisi viimeisen taistelun jälkeen eloon. Kukaan ei tulisi muistamaan häntä, pientä pelinappulaa suuressa taistelussa; Dumbledoren suuressa suunnitelmassa. Hän ei antaisi itsensä rakastua kehenkään, koska hän ei halunnut joutua kokemaan menetystä uudelleen - jälleen kerran uudelleen. Voi, kuinka monta hänelle tärkeää ihmistä hän olikaan jo menettänyt.
Mies jonka ympäriltä tuolit viedään
mies jonka etunimi mieleen ei jää
mies jonka kasvot ovat raastinrautaa hioneet
Mies jonka ympäriltä tuolit viedään
mies jonka sukunimi mieleen ei jää
mies jonka talossa on suorat seinät ja tapetit
*
Severus tunsi, kuinka jotain lämmintä valui hänen kaulaansa pitkin. Hän pyyhkäisi ja näki pian edessään veren tahriman kätensä. Hän tiesi, että hyvä tulisi voittamaan minä hetkenä tahansa, ellei ollut jo voittanut; se oli hänen ainut lohtunsa, johon hän saattoi tuudittautua tuntiessaan silmiensä samenevan.
Hän kuuli vierestään terävän napsahduksen: joku oli ilmiintynyt hänen vierelleen. Hän raotti silmiään ja löysi vierestään Remus Lupinin, tämän kullanruskeat silmät kiiltelivät kyyneleistä.
”Severus”, tämä kuiskasi hiljaa, ja yksi kuuma kyynel putosi Severuksen huulille, ”olen niin pahoillani.” Severus tiesi sanomattakin, mitä Remus tarkoitti.
”Minäkin rakastan sinua. Jos tilanne olisi ollut toinen – ”
”Älä sano mitään, minä pidän huolta siitä, että sinua ei unohdeta. Minä en koskaan unohda sinua.” Kyyneleet kohosivat myös Severuksen silmiin, hän yritti olla räpäyttämättä.
Jos se itkee, sen silmät kostuu
ja kädet nyrkkiin puristuu
Jos se puhuu, niin se puhuu hiljaa
ja katse hiekkaan sekoittuu
Remus kumartui ja painoi huulensa Severuksen kyynelen kastelemille huulille ja suuteli tätä hellästi. Noustessaan ylös Severuksen silmät olivat kiinni ja tämän kasvoilla oli rauhallisempi ilme kuin Remus oli koskaan nähnyt.
”Olen pahoillani, että jouduit kokemaan vielä tämän menetyksen, Severus”, hän kuiskasi, ”hyvästi.”
Mies jonka ympäriltä tuolit viedään
mies jonka etunimi mieleen ei jää
mies jonka kasvot ovat raastinrautaa hioneet
Mies jonka ympäriltä tuolit viedään
mies jonka sukunimi mieleen ei jää
mies jonka talossa on suorat seinät ja tapetit
