Alaotsikko: Harry/Draco, oneshot, deathfic(?)
name: Kelaa siihen kohtaan missä ne hymyilee
author: Jokuwannab
pairing: Harry/Draco
rating: k-11, saattaa heilahdella aika ajoin.
genre: angst, romance, deathfic(?)
disclaimer: J.K Rowling omistaa tietenkin kaikki Harry Potter-hahmot, enkä minä valitettavasti ole hän. En saa tästä ficistä mitään rahallista palkkiota, ainoa palkintoni on tyytyväiset lukijat jne. jne.
beta: En omista, joten virheistä saa ja pitää huomauttaa.
summary: "Video oli täyttä potaskaa ja oikeastaan aika tylsä, mutta sitä me katselimme."
A/N: Alussa oli Apulannan biisejä, viiltelyjäljet ja kipeä selkä. Ja siitä se sitten lähti. Olen oikeastaan aika tyytyväinen tähän pikatuotokseen.
Kelaa siihen kohtaan missä ne hymyilee
Huomasin tuijottavani taas sitä vanhaa filmiä, videota siltä nuhruiselta sohvalta, mihin sinä väitit rakastuvasi. Tietty kohta, se mihin aina painoit kyynärpääsi, oli kulunut ruskeasta kankaasta poiketen valkoiseksi ja sen rei’istä pursusi täytettä. Nypin irrallisia langanpätkiä rumasta kankaasta ja pysäytin videon.
”Katsos, Harry, se on siitä kiinni millaiset tuolit haluaa. Jos tuolit sopii, niin sohva sitten myös. Muuten koko hommasta tulee epäkorrekti ja riitasointuinen”, selität vakavalla naamalla, vailla hymynhäivettäkään. Olohuone oli tärkeä asia.
”Mutta miten tuohon telkkariin saa muka mitään sopimaan? Se on vanha ja ruma ja kulunut, Draco. Sä olet kyllä vähän pöhkö”, totean ja koetan saada sinussa reaktiota. Lämmintä vilahdusta silmissä, suupielten nytkähtelyä, huvittunutta pään kallistusta. Turhaan minä niitä kuitenkin odotan. Sinä et hymyile. Et tietenkään. Se ruma masentunut olemus varasti hymysi. Elämästäsi tuli henkilökohtainen helvettisi. Ja siinä sinä selität sohvista ja tuoleista ja viitot siihen rumaan ruskeaan sohvaan. ”Katso nyt sitä. Se on hyvä, eikö?”
Vanha kotivideo, jonka avulla opettelimme käyttämään videokameraa, joka maksoi omaisuuden. Se oli tunnin kestävä video, jota kuvattiin vuoroin sisällä vuoroin ulkona. Sinä kuvasit sisällä, missä porukka istui uuden kotimme sohvalla ja tuoleilla olohuoneessa. Zoomasit jokaiset kasvot ja huusit: ”Nyt hymyä, Weasley!” tai ”Oikeasti Harry, sä olet liian vakava! Tämä on kotivideo, jossa ihmiset nauraa! Naura nyt, kamoon… Sieltähän se tuli.” Video oli täyttä potaskaa ja oikeastaan aika tylsä, mutta sitä me katselimme. Sinä nojasit aristokraattista kyynärpäätäsi sohvan oikeanpuoleiseen käsinojaan ja minä ryömin lähellesi, syliisi, yritin ihon alle mennäkseni elvyttämään sitä liekkiä, joka sammui kameran lakattua pyörimästä. Minulla on kai kamerakin jossakin, mutten ole kaivanut sitä esiin.
Katselin pysähtynyttä kuvaa, jossa kameranvaihto oli käynnissä ja sinä hymyilit suutani vasten. Taustalla Ron oli oksentavinaan mutta nauraisi jälkeenpäin.
Keität kahvia. Et siinä uudessa, hienossa sähköllä toimivassa pannussa, vaan käytät vanhaa kuparipannua ja taikasauvaasi. Vilkaiset sohvalle käpertynyttä myttyä ja lumisadetta näyttävää televisiota; video oli loppunut. Tulet viereeni istumaan, ojennat kahvikupillista. ”Mikä siinä videossa on niin hienoa? Se on vain video”, sanot, kallistat päätäsi ja yrität hymyntynkää. Ei onnistu, ei tietenkään. Ethän sinä hymyile enää. ”Sä hymyilet siinä, jossain kohtaa. Annatko kaukosäätimen.” Tunnelma talossa on jo jonkin aikaa ollut kuin hautajaisissa. Mutta kuka oli kuollut?
Painoin nappulaa ja vanha elämäni lähti taas käyntiin. Kaikki olivat videossa hieman kännissä, sinäkin, vaikket koskaan oikein pitänyt juomisesta. Katsoin sinua, kun hypit ja pyrähtelit talon päästä päähän ja menit innoissasi esittelemään takapihaa. Siellä oli vanha puistonpenkki, jonka talon entinen omistaja oli sinne raahannut. Huomasin itkeväni kun katsoin elävää kuvaa sinusta. Miksi itkin, kun sinä olit onnellinen?
Videossa ei näy kylpyhuonetta. Se ei ollut kuvaamisen arvoinen paikka, ruma vanha kylpyhuone. Eihän kukaan halua kuvata kylpyhuonetta. Minulla taisi jo silloin olla ennakkoaavistus.
Verhot on vedetty ikkunoiden eteen, joten olohuoneessa on pimeää. Työpäivä tulee ja menee sekunteina seinäkellossa. Kelaan videota taaksepäin ja odotan että sanoisit jotakin. Sinä kai säälit minua, kun kiedot kätesi ympärilleni ja yrität nousta ylös masennuksesi suosta. Minäkin vähän säälin itsenäni; tiedän mikä sinua vaivaa mutta annan asian vain olla. ”Me ei olla ihan unelmapari”, tokaiset ja minä hätkähdän hieman äänesi lopullisuutta. ”Mutta ollaan silti yhdessä, ainakin vielä vähän. Lupaatko sä pysyä täällä jos jotain tapahtuu?”
”Mikä kysymys tuo nyt on? Kai mä nyt täällä pysyn, tästä talosta on maksettu paljon. Katso, tuossa me ollaan pihalla. Ron, Hermione ja Blaise istuu puiston penkillä.” Miksen osaa sanoa sinulle mitään ymmärtäväistä ja ihanaa? Olet oikeassa, me emme ole unelmapari. Kaukana siitä on todellisuus, joka iskee vasten kasvojasi, vähän kai hipaisee minuakin. ”Hei Harry, kelaa siihen…”
”Kelaa siihen kohtaan missä ne hymyilee”, kuiskasin ja pieni ääneni tavoitti sinut videon sisällä, sillä sinä loistit ruudussa kuin elämä olisi ihanaa. Jätin television auki, panin äänet täysille ja lähdin töihin. Jätin oven auki siltä varalta että henkesi tulisi sisään ja vakuuttaisi hymyilevänsä juuri nyt.