Title: Ei voittaja, ei häviäjä
Author: Puhpallura
Pairing: Ei ole, vain Severus
Rating: S.
Genre: Angst, drama
Disclaimer: Rowling omistaa hahmot ja paikat sekä Josh Groban kappaleen.
Summary: Kaiken tuon keskellä epäilin vain, tulisinko koskaan onnelliseksi. En jaksanut murehtia sitä, kuolisinko heti huomenna vai ensi viikolla ja kenen toimesta.
A/N: Ficci osallistuu FF100:aan sanalla Elämä sekä Albumihaasteeseen kappaleella Canto Alla Vita. Koska kappale on osaksi laulettu italiaksi, liitän ficin loppuun englanninkieliset sanat.
Ficci on Severus PoV.
Katselin lasittunein silmin takassa räiskyvää tulta istuessani kansliassani. Mietin elämääni ja sitä, miten olin pääsyt tähän pisteeseen kuin nyt olin. Minulla oli käytännössä kaikki mitä tarvitsin, mutta silti elämäni oli tyhjää. Olin saanut Tylypahkan rehtorin viran Dumbledoren kuoltua ja silti minusta tuntui, että aika luiskahti sormieni välistä kuin hiekka, enkä saanut mitään aikaiseksi.
Minulla on aina ollut vaikea elämä, eikä sitä auttanut, että kaikki epäilivät minun uskollisuuttani, niin kuolonsyöjät kuin kiltalaiset. Kiltalaiset sen takia, että olin ennen ollut kuolonsyöjä. Kuolonsyöjät taas sen takia, että kuuluin Dumbledoren lähipiiriin ja he käyttivät sitä häikäilemättä hyväksi, niin kuin minäkin sitä, että olin Pimeyden Lordin uskottuja.
Kaiken tuon keskellä epäilin vain, tulisinko koskaan onnelliseksi. En jaksanut murehtia sitä, kuolisinko heti huomenna vai ensi viikolla ja kenen toimesta. Mietin vain olisinko koskaan tyytyväinen ja mitä siihen vaadittiin. Kaikki näytti niin sumealta. En vain tiennyt mitä tehdä.
Sanotaan, että elämä on sitä, miksi sen teet. Ilmeisesti minä olin päättänyt tehdä siitä mahdollisimman vaikean jos oli uskominen siihen, millainen elämä minulla nyt oli. Pelkkää salailua ja valehtelua puolin jos toisin. Katumista ja itsesyytöstä. Ikuista pelkoa paljastumisesta.
Millainen elämäni nyt olisikaan, jos olisin kaksikymmentä vuotta sitten päättänyt toisin? Teet väärän valinnan ja saat katua sitä loppuelämäsi ja vielä luultavasti sen jälkeenkin. Näillä valinnoilla ja teoilla minulla olisi vain yksi suunta kuolemani jälkeen: menolippu helvettiin.
Pystyin kyllä myöntämään, että olin joskus ollut onnellinen. Siihen ei silloin paljon vaadittu. Vain rakas ihminen ja auringonnousu, jota katsoa yhdessä Tähtitornissa. Mutta se kaikki oli mennyttä ja siitä oli jäljellä vain kaunis muisto, joka pikku hiljaa vaalentui mielessä. Mielikuva, joka auttoi päivästä toiseen kaiken sen kurjuuden keskellä, kuin se olisi ollut muusa, joka inspiroi jatkamaan. Mutta oli pakko pitää kiinni siitä pienestä asiasta, joka auttoi pysymään järjissään kaiken kaaoksen keskellä
Olin nähnyt niin paljon kärsimystä ja tuskaa, että sitä halusi vain vaipua tietynlaiseen horrokseen, turruttaa itsensä sille kaikelle. Välillä minusta tuntuikin, että olin muuttunut tunteettomaksi, kun mikään ei enää hetkauttanut. Mikään ei vain kiinnostanut vaikka itse olin aiheuttanut monille käsittämätöntä kipua ja piinaa.
Ja ne asiat seurasivat uniin asti. Kuinka äiti yritti suojella pienokaista, etteivät kuolonsyöjät tappaneet lasta. Kuinka vanha mies oli polvillaan vaimonsa ruumiin äärellä tuskainen ilme kasvoilla. Kuinka isä keinutti kuollutta lastaan sylissään kyynelten valuessa poskille.
Kuulin unissani ne kaikki huudot, anelut ja vaikerrukset. Silloin minun oli aivan pakko miettiä, oliko kaikki ollut sen arvoista. Olinko saavuttanut mitään tappamalla ja kiduttamalla?
Ei, en ollut tunteeton kaikesta huolimatta, vaikka kaikki niin luulivat. Minulla oli oma suojakuoreni, joka oli helppo vetää päälle, kun oli muiden ihmisten keskuudessa. Se peitti oikeat tunteet ja antoi vain kylmän ja halveksuvan kuvan minusta. En pelännyt, että ihmiset saisivat loukattua minua enempää kuin olivat jo tehneet. En vain halunnut, että muut näkivät minut sellaisena kuin oikeasti olin. Se olisi muuten antanut mahdollisuuden käyttää heikkouksiani minua vastaan.
Mietin usein, miten ihmiset suhtautuisivat minuun, jos he tietäisivät mitä tein opettamisen ohella. Heidän silmissään olin kuitenkin edelleen kuolonsyöjä. Kerran kuolonsyöjä, aina kuolonsyöjä, niin kaikki sanoivat.
Mutta ihmiset muuttuvat, kuten minäkin. En ollut enää se sama koulukiusattu poika, joka oli liian heikko antaakseen takaisin. En ollut enää se, jolta vietiin elämän rakkaus pois. Nyt olin mies, joka kosti sen kaiken muiden kustannuksella. Kostin sen viattomiin, jotka eivät edes tienneet, minkä takia saivat sen kohtalon kuin saivat. Ja silti, ei se auttanut. Katkeruus myrkytti hitaasti mutta varmasti.
On helppo katua kaikkea tekemäänsä jälkikäteen. Mutta tehtyä ei saanut tekemättömäksi vaikka niin haluaisikin. Minunkin oli pakko oppia elämään niiden kanssa. Helpoiten se kävi, kun työnsi ne ajatukset sivuun ja yritti unohtaa ne. Jos ei halunnut seota, oli parempi unohtaa.
Miten helppoa sitä oli yrittääkään, kun kaikki muistutti omista teoistaan ja valinnoistaan. Ei pelkästään merkki kyynärvarressa vaan se, mitä omassa päässä liikkui, miten kaikki suhtautuivat minuun. Välillä se kaikki kuitenkin ahdisti, vaikka olin yrittänyt puuduttaa itseni kaikkeen jo. Joitakin asioita ei näköjään vain pystynyt unohtamaan.
Syyllisyyttä tekemistään asioista voisi helposti verrata hitaaseen kidutukseen. Tuskallisen hitaasti se aiheuttaa kipua, kuin joku kiertäisi narua kaulasi ympärille ja kiristäisi sitä hiljalleen. Kunnes ei enää jaksa, vaan luovuttaa.
Mutta minä olin päättänyt jo nuorena, etten sitä koskaan tekisi. Luovuttaminen kuului heikoille ja minä en sitä ollut. Minä vain päättäväisesti jatkoin päivästä toiseen, miettien, olinko tehnyt oikeita ratkaisuja elämässäni.
Toisinaan sitä tuudittautui uskoon, että kaikki oli hyvin. Että elämä oli juuri sellaista kuin itse halusi sen olevan. Silti sitä katsoi katkerana ja kateellisia muita, jotka hymyilivät vapautuneina. He olivat onnellisia. Niinä hetkinä tajusin, etten itse ole sitä. Totuus sattui aina välillä.
Useimmiten vihasin elämääni. Vihasin sitä, kuinka minun piti mielistellä Pimeyden Lordia, vaikka vihasin häntä yhtä paljon kuin muutkin. Vihasin kiltalaisia, koska he aina katsoivat minua epäilevästi. Jos ihan tarkkoja oltiin, vihasin melkein mitä vain, joka vähänkin liikkui tai ei liikkunut.
Sain silti nautintoa tietyistä asioista. Asioista, jotka olivat hyvinkin arkipäiväisiä ja ehkä tylsiäkin useimpien mielestä. Esimerkiksi opettamisesta. Myönnän, että vihasin oppilaistani suurinta osaa, mutta sain tehdä sellaista, joka oli ollut intohimoni jo nuoresta lähtien: olla tekemisissä lienten kanssa.
Oli mielenkiintoista katsoa, kuinka erilaiset ainesosat sulautuivat toisiin ja saivat aikaan seoksen, joka saattoi pelastaa tai tappaa. Se toi tietynlaista vallantunnetta, sillä se oli minun erikoisoikeuteni käsitellä noita liemiä.
Ja tuo vallantunne oli sellaista mistä nautin, varsinkin oppilaiden keskuudessa. Ei ollut mitään tyydyttävämpää, kuin nähdä oppilaiden hieman jopa pelokkaat katseet, kun he näkivät minut.
Totta kai toivoin, että jonakin päivänä saisin nauttia elämästäni ilman menneisyyden taakkaa tai nykyhetken velvollisuuksia, joille olin jo uhrannut puolet elämästäni.
Pieninä välähdyksinä muistin miltä vapaus tuntui, miltä tuntui olla ilman huolia. Silloin sitä alkoi kaivata aina vain enemmän.
Tajusin kuitenkin olevani tietyllä tavalla iloinen siitä, että olin hengissä, vaikka kaipasin synninpäästöä kaikesta, mitä olin tehnyt. Ja vaikka en ollut onnellinen, osasin kuitenkin järjestellä elämäni niin, että se oli ainakin siedettävää.
Olin jo ainakin omasta mielestäni vanha ja raihnainen, enkä kaivannut mitään muuta kuin rauhaa, vapautta ja yksin oloa. Mutta elämän tosiasia on se, ettei aina saa sitä mitä haluaa.
En voinut tietää, mitä tulevaisuus toisi tullessaan, mutta kaikesta huolimatta osasin olla toiveikas. Olin elämässäni kestänyt jo paljon ja selvinnyt niistä kaikista, en voittajana mutta en myöskään häviäjänä. Olin jotakin siitä välistä. Mutta halusin uskoa, että jonakin päivänä toiveeni täyttyisi ja olisin se voittaja.
Canto Alla vita
Dedicated to the one who guilty or innocent
Lost in this sea
Yielded to the stream
Who didn't ever be a winner
Dedicated to the one always keeping a hope
In front of a sorrow
In the cold of a room
Dedicated to the one searching his own freedom
I sing to life
To all it's beauty
To every wound of it
To every caresse of it
I sing to life
To it's tragic beauty
To pain and to strife
Let all that dance through me
The rise and the fall
I lived through it all
Dedicated to the one who always made it dry
Like possessed, slipped through fingers
It was always already over
I sing to life
Reflected into your eyes
Easy and endless
Promised land for us
I sing to life
Sweet and even fierce
To this journey of ours
Which still puts us in chains
It calls us...
Don't ever doubt ( x 2 )
Don't ever leave it alone
Alone
... still ...
I sing to life
Sweet and even fierce
To this journey of ours
Which still puts us in chains
It calls us...
