Päätin sitten lisäillä tänne seuraaviakin lukuja.
Olen sitkeä. Näitä ihan ensimmäisiä lukuja olen väsännyt sitten joku vuosi sitten ja olen julkaissut niitä muualla, että kun pääsen uusimpiin lukuihin, niin huomaatte varmasti kehityksen. ^^ Kommentit edelleen kovin toivottuja!
7.luku - Karkki vai kepponen?Kurpitsajuhla pidettiin aina Halloweenina. Tylypahkalaisille oli tiedossa, että Halloweenina oli tapana pistää päällensä jotain pelottavaa ja mahdollisimman hirvittävää. Kaikki oppilaat olivat odottaneet sitä innolla, jopa Albus, joka oli tilannut enonsa pilailukaupasta tarvikkeita kyseistä iltaa varten. He kaikki odottivat iltaan asti tietämättä ollenkaan mitä se ilta toisi mukanaan.
” – pääsy on kielletty. En voi missään tapauksessa päästää teitä sisään.”
”Me haluamme nähdä kuinka hän voi! Onko siinä jotain pahaa?”
”Minä kehoitan teitä poistumaan heti paikalla!”
”Päästäkää meidät helvetti soikoon!”
”Minä en – ”
”Minä olen hänen VELJENSÄ!”
Niin. Kun kyse on Tylypahkasta, sinun pitäisi miettiä aina kaksi kertaa kumman vaihtoehdon valitset: karkin vai kepposen?
Kuusi tuntia aikaisemmin…Taikakaudenhistorian tunnilla Albus istui paikallaan ja suuntasi katseensa aina silloin tällöin kelloon. Hänen mielessään ei takonut kuin kaksi asiaa: kaksintaistelukerho ja Halloween. Hän oli varsin tietoinen siitä, että ennen noita kahta, hänen täytyi käydä McGarmiwan viimeisessä jälki-istunnossa, jonka he olivat sopineet alkavan heti viimeisen tunnin jälkeen.
Albus harmistui ajatellessaan jälki-istuntoa. Se muistutti joka kerta siitä, miten hän oli menettänyt näkymättömyysviittansa, joka oli tällä hetkellä ties missä lojumassa. Hän olisi ilomielin tahtonut käydä hakemassa sen mukaansa, mutta ilman toista näkymättömyysviittaa se oli lähes mahdotonta. Eikä hän sitä paitsi edes tiennyt missä se mahtoi enää olla.
Albus raapusti Binnsin muistiinpanoja luokassa vallitsevassa hiljaisuudessa. Hän kuuli, kuinka vieressä istuva Deneb lennätti sulkakynäänsä pergamenttia pitkin niin, että olisi voinut luulla sen olevan nopeuskilpailu. Myös professori Binns kiinnostui asiasta kovasti häilyessään heidän molempien pulpettien päällä.
”Herra Musta, mitä sinä kirjoitat?” hän lopulta kysyi.
”Muistiinpanoja”, Deneb vastasi automaattisesti katse yhä pergamentissa.
Professori Binns leijaili Denebin viereen ja antoi katseensa harhailla pergamentilla.
”10 pistettä Luihuiselta! Tunneilla EI kirjoiteta kirjeitä!” Binns vihdoin huudahti raivoisasti ja nappasi Denebin pergamentin repien sen riekaleiksi hänen silmiensä eteen.
”Mutta se olisi ollut rakkauskirje – ”
”D, kenelle sinä TÄLLÄ KERTAA sitä kirjoitit?” Rose kysyi väsyneesti; he kaikki tiesivät, että Denebillä oli tapana kirjoittaa jokaiselle rakkauskirje jos hänellä oli tarpeeksi tylsää. Kukaan ei sitä paitsi ottanut sitä tosissaan, sillä jokaisesta kirjeestä löytyi Denebin omaa härskiä huumoria, jota ei yksinkertaisesti voinut ottaa todesta.
”Albukselle”, Deneb vastasi viattomasti ja katsoi murheellisesti pergamenttisilppua pöydällään.
”Professori, todella mielenkiintoista, eikö?” Rose hämmästeli sarkastisella äänellä. ”Historia herättää Denebissä lempeitä mietteitä.”
”Todella mielenkiintoista oikeastaan”, professori Binns sanoi mietiskellen. ”Viisi pistettä Luihuiselle.”
Deneb katsahti Albukseen ja pyöräytti silmiään kuiskaten: ”Hän on niin outo.”
Albus nyökkäsi pikaisesti ja siirsi katseensa takaisin kelloon. Hän tahtoi olla muistuttamatta itselleen, että professori McGarmiwan jälki-istunto oli vielä edessä, mutta silti hän tahtoi jo niin kovasti päästä sieltä pois. Hän raapusti viimeiset muistiinpanonsa ja kiersi mustepullon korkin kiinni.
”Oletko sinä lähdössä jonnekin, herra Potter?” Binns kysyi.
”Kyllä, professori”, Albus mutisi pakkaillessaan kirjoja takaisin laukkuun. Heillä olisi ollut vielä kymmenen minuuttia tuntia jäljellä, mutta Albuksen oli pakko päästä sieltä pois. Hän ei pystynyt ajattelemaan selkeästi juuri mitään sillä hetkellä. ”Minulla on tapaaminen professori McGarmiwan kanssa.”
Deneb nosti päänsä ja viittoi Albusta auttamaan myös hänet pulasta.
”Minun täytyy nyt mennä.”
Deneb huitoi häntä kääntymään takaisin, mutta Albus ei maininnut syystä Denebin tulevan mukaan, sillä hän tahtoi olla hetken yksin ennen kuin he menisivät jälki-istuntoon. Hän oli sekaisin lähes kaikesta siihen asti tapahtuneesta, että se oli ainut tilaisuus selvittää ajatuksiaan hetken rauhassa ilman muiden hälinää ympärillään. Ja Albus tiesi täsmälleen mitä juuri sillä hetkellä eniten kaipasi.
Ja eikä aikaakaan, kun Albus oli jo kiivennyt tähtitorniin ja katseli hetken Tylypahkan tiluksia tuulen leikitellessä hänen mustien hiussortuvien kanssa. Hän antoi katseensa kiertää pihamailla, jopa sekunneiksi hänen katseensa pysähtyi valkoiseen hautaan, hautaan, joka näytti kauneimmalta kuin yksikään toinen maanpäällä…
Ja silloin Albus muisti sen. Hän muisti vuosien takaisen muotokuvan rehtori Rhialdorin kansliassa… Hän oli tuolloin miettinyt, kuka tuo hahmo oli, miksi hänen nimensä oli kuulostanut niin tutulta… Olihan Albus tietysti käynyt Rhialdorin kansliassa monia kertoja ensimmäisen vuotensa jälkeenkin, mutta siitä lähtien kun hän oli kuullut muotokuvan puhuvan, se ei ollut sanonut enää sanaakaan Albuksen käynneillä ja Albus saattoi korkeintaan nähdä sen vaihtavan asentoaan muotokuvakehyksien sisällä.
Hän tiesi, että Dumbledore oli entinen Tylypahkan rehtori ja hänen ruumiinsa oli haudattuna juuri tuohon kyseiseen hautaan, jota Albus sillä hetkellä katsoi suu rakosellaan.
Albus ravisti päätään ajatuksiltansa ja vilkaisi kelloaan. Hänellä oli vielä hetki aikaa siirtyä tähtitornista professori McGarmiwan luokkaan jälki-istuntoon. Hän siirsi katseensa pois pihamailta ja palasi takaisin Suureen portaikkoon, jossa Albus – kirjaimellisesti – törmäsi Jamesiin, jonka ympärillä tuntui olevan tungosta oppilaista.
”Ai helvetti! Katso vähän mihin – ” James käänsi kasvonsa Albukseen tiputtaen erilaisia tavaroita ympäriinsä. ”Ai, se olitkin sinä.” Albus katsoi, kuinka James vetäisi sauvansa takaisin taskuun, jolloin James huomasi tämän. ”Sauvakäsi on nähtävästi yhä kunnossa, hyvä niin. No, mitä sinä haluat?”
Albus mulkaisi kysyvästi Jamesin ympärillä hääräileviä oppilaita, jotka poimivat tavarat ikään kuin hänen puolestaan lattialta.
”Oletko sinä ostanut nuo kaikki Weasleyn Welhowitseistä?” Albus kysyi katse yhä lattian tavaroissa.
James vilkaisi jalkojensa juureen. ”Joo, George-eno laski melkein kaikki tuotteet puoleenhintaan. Ja sitä paitsi nuo kaikki ovat tarpeen.”
”Ennen kuin aiot suunnitella mitään tätä iltaa varten, meidän on käytävä suorittamassa meidän viimeinen jälki-istuntomme”, Albus sanoi topakasti ja siirsi katseensa takaisin Jamesiin. ”Kai sinä muistit sen?”
James viittilöi oppilaita lopettamaan hänen jalkojensa edessä kyräilyn. Albukselle se toi lähinnä mieleen kuin oppilaat olisivat jonkinlaisia palvelijoita, mutta hänen ei ollut vaikea arvata, että he olivat vain osa Jamesin suurta ihailijalaumaa.
”Jälki-istunto?” James kysyi hitaasti, jolloin Albus nyökkäsi. ”Mutta mehän kävimme siellä eilen.”
Albus nyökkäsi.
”Ja toissapäivänä?” James kysyi kulmiaan rypistäen.
”Mhm.”
”Ja sitä edellisenä?”
”Niin.”
”Viikon jokaisena päivänä?”
”Täsmälleen.”
”Joka ikinen pahuksen päivä tässä kuussa!” James huudahti närkästyneenä ja oli huitaista kädellään yhtä ihailijaansa päähän. ”Mitä se kääkkä meistä enää haluaa? Mehän olemme melkein nuolleet hänen varpaan välinsä!”
”Älä sotke minua tähän”, Albus sanoi kiireesti. ”Minä en ikimaailmassa tekisi niin.”
”Etkö?” James kysyi hämmästyneenä. ”Edes parista kultasäkistä?”
”James!”
James virnisti leveästi. ”Okei, okei. Mene sinä, tulen heti perässä.”
”Sinun on parempi siivota tuo pian”, Albus mutisi ja vilkaisi takaisin heidän jalkojensa juureen. Hän huomasi monien asujen alta melko suuren avonaisen säkin, joka oli täynnä kultaa. Albus vilkaisi sen jälkeen Jamesta, jonka hymy vain leveni ja tämä vilkutti hänelle merkiksi häipyä. Albus kohautti harteitaan ja saapui pian professori McGarmiwan luokkaan.
”Professori?”
McGarmiwa kohotti katseensa ja nykäisi silmälasinsa nenänpäältään silmien eteen.
”Herra Potter”, hän tokaisi ja nousi seisomaan. ”Entä missä James mahtaa olla?”
Albus lennätti katseensa etummaisiin pulpetteihin, jossa Deneb jo valmiiksi istui Scorpius toisella puolellaan.
”Hän tulee pian perässä”, Albus vastasi hieroen päälakeaan. ”Se Halloween-tuotteiden alennusmyynti nähkääs – ”
”Taivaantähden, Potter, saat tästä lähtien minun luvallani tainnuttaa hänet kun joku myy alennushintaan keppostelutavaraa”, professori McGarmiwa mutisi ja pyöräytti silmiään. ”Sillä välin kun odottelemme Jamesia, istu ystäviesi seuraan.”
Albus totteli ja raahautui Denebin ja Scorpiuksen väliin istumaan. Hän tuijotteli seiniä, naputti sormiaan pulpetin kantta vasten, raapi niskaansa ja hengitti hiljaa, kunnes vihdoin hetken päästä James astui luokkahuoneeseen hengästyneenä.
”Pahoitteluni myöhästymisestä”, James huikkasi McGarmiwalle ja lampsi muiden joukkoon.
”Istu alas, James”, professori McGarmiwa sanoi värittömällä äänellä ja sulki jonkun kansionsa kiinni painaen sen syvälle pöytälaatikoidensa uumeniin. Kesti kuitenkin vielä tovi ennen kuin hän alkoi puhua. ”No niin, nyt kun te kaikki olette – vihdoin ja viimein – saapuneet luokkatilaan ja olette valmiita suorittamaan
toivottavasti”, McGarmiwan katse nauliintui Jamesiin, ”viimeisen jälki-istuntonne – niin, Potter?”
”Kuinka kauan?” Albus kysyi oitis.
Professori McGarmiwan ilmekään ei värähtänyt. ”Siitä hetkestä lähtien tasan siihen hetkeen kun minä käsken teidän lopettaa. Koeta olla hieman kärsivällisempi, herra Potter.”
Albuksen olisi tehnyt mieli kysyä, miten ihmeessä se oli mahdollista, mutta hän päätti pysyä vaiti ja katsoa murheellisena Scorpiukseen, joka puolestaan hymyili surullisesti takaisin.
Denebistä ei olisi voinut sanoa samaa. Heti kun professori McGarmiwa oli pistänyt heidät luuttuamaan Suurta portaikkoa ja varmistanut omakätisesti, ettei heillä ollut käytössä sauvojaan, Deneb oli aloittanut hulvattoman virnuilun.
”Mitä nyt?” Albus kysyi kun Deneb oli jo viidettä kertaa katsonut häntä merkittävästi.
”Luihuisten oleskeluhuoneessa liikkuu huhu”, Deneb aloitti virnuillen, ”että sinulla ja Chloella on tänään tapaaminen.”
”Mitä sinä siitäkin muka mitään tiedät?” Albus murahti ja moppaili jo samaa lattianeliötä ties kuinka monetta kertaa.
”Paljonkin”, Deneb vastasi. ”Mikäli yhtään osaan teidän kahden ilmeitä lukea. Oletko sinä pihkassa Adamsiin?”
Nyt Albus tunsi Scorpiuksen ja Jamesinkin tuijotuksen selässään ja toivoi, että Deneb olisi voinut puhua vähän hiljempaa. Hänen niskansa hikosi.
”En tietenkään ole”, Albus kuiskasi pikaisesti. ”Me olemme vain ystäviä.”
”Ja lässynlässyn, joo”, Deneb jaaritteli. Albus joutui toteamaan, että Denebin ylipuhuminen oli selvästi mahdotonta.
”Minä en aio sanoa sinulle enää ikinä mitään”, Albus sanoi edelleen luututen samaa kohtaa kivilattiasta. ”Sinä et usko minua, vaan ennemmin huhuja, jotka eivät ole sitä paitsi totta.”
Tälle Deneb suorastaan nauroi. ”Vai ei ole! Miksi te sitten olette tapailleet siellä sinun kaksintaistelukerhossasi?”
”Ovatko Albus ja Chloe tapailleet kaksintaistelukerhossa?” Scorpius uteli ihmetellen. ”Tosi härskiä, Al.”
”Emme!” Albus huudahti, mutta ei voinut sille mitään, että lievä puna kohosi hänen kasvoilleen ja poltteli poskipäitään epämiellyttävästi. Samalla hän mulkoili Denebiä murhaavasti.
”Näin kavereiden kesken, Al”, Deneb sanoi ja madalsi ääntään: ”Chloe on oikeasti ihan mukiin menevä kimuli – ”
Scorpius remahti nauruun. ”Varo vaan, Al! Sinulla taitaa olla kilpailija.”
”Mutta kun me ei tapailla Chloen kanssa”, Albus intti toivottomana.
”Kuules. Älä minusta huoli, kamu”, Deneb sanoi. ”Chloe on puoleensavetävä, mutta ei todellakaan minun tyyppiäni.”
”Kun taas sinun sydämesi sykkii ainoastaan Susan Timmsille”, James naljaisi ja tökkäsi Denebiä kylkeen mopilla.
”Tietenkin”, Deneb tokaisi leveästi hymyillen. ”Minä en niinkään välitä haaremista, jos ymmärrät mitä tarkoitan.”
Mutta ennen kuin James ehti sanoa jotain nasevaa siihen väliin, Albus oli puolestaan avannut suunsa:
”Paitsi että Jamesin jahtauksen kohteena on tällä kertaa se tyttö, jonka vanhemmat murhattiin.”
”MITÄ?”
Mutta James ei näyttänyt siltä kuin häntä koko juttu edes vaivaisi. ”Hän on todella upea. Minä olen jutellut hänen kanssaan – ”
” – ja he tapasivat kun James meinasi tappaa hänet”, Albus lopetti. ”Oikea naistenmies.”
Albus huomasi Jamesin ilmeen hieman nykivän, sillä hänen nöyryytyksensä ei ollut koskaan kuulunut hänen elämäänsä yhteenkään päivään. Kun jokainen oli vuorollaan saanut kokea piinapenkissä olemisen, James käänsi pahaaenteilevän katseensa viimeiseen:
”No, Scorpius? Vieläkö kissa kehrää sinulle?”
Scorpius nyökkäsi vaivaantuneena. ”Me päätimme olla nyt virallisesti yhdessä.”
Albus ei sanonut sanaakaan. Hän tiesi, että Scorpiuksella ja eräällä blondilla luihuistytöllä oli ollut jo kauan jotain säpinää, mutta rehellisesti sanottuna hän itse oli sitä mieltä, että se tyttö ei oikeasti ollut vakavissaan, jos edes Scorpiuskaan. He olivat toistensa kanssa vain siksi, että molemmat olivat hyvännäköisiä, mutta sitä Albus ei kyennyt sanomaan kenellekään.
”Vau, katsokaa!” Deneb huudahti äkisti, jolloin Scorpius ja James havahtuivat keskustelustaan ja Albus moppailustaan.
”Mitä?” he kysyivät kun Deneb pysyi vaiti.
”Me olemme siivonneet jo Suuren Portaikon!”
”Mahtavaa!” James kiljahti ja heitti moppinsa pitkin lattiaa. ”Hyvää Halloweenia, professori McGarmiwa!” hän huikkasi ohimennen kun he näkivät McGarmiwan laskeutumassa portaita pitkin ja tuijottaen kulmat kurtussa Jamesin loikkimista jonnekin kauas näkymättömiin.
***
Ja hieman illemmalla Albus ja Chloe tulivat Suuresta salista pois jutellen ja nauraen niin, että koko tyhjä Eteishalli kaikui heidän äänistään.
”Minulla oli mukavaa”, Chloe sanoi heidän pysähtyessä marmoriportaissa, ”jälleen.”
”Eikä minulla ole enää niin yksitoikkoista kun sinä olet tuolla minun kanssani”, Albus sanoi ja viittilöi Suureen saliin päin.
”Voi, siellä on älyttömän hauskaa!” Chloe sanoi silmät säkenöiden. ”Ja nuorimmat oppilaat ovat hyvin ihania. Minusta on ihanaa olla teidän kanssanne siellä.”
He jatkoivat matkaansa takaisin marmoriportaiden yläpäähän, jossa he pysähtyivät uudemman kerran. Albus vaivaantui siitä entistä enemmän, sillä hänellä oli tunne, että hänen pitäisi sanoa jotain.
”Miten sinä jaksat nähdä niin paljon vaivaa?” Chloe puolestaan kysyi ennen kuin Albus ehti keksiä puhuttavaa.
”Miten niin?”
”No, koska sinä kulutat vapaa-aikaasi heidän opettamiseen”, Chloe selvensi. ”Minä ihailen sitä.”
”Minusta on vain mukavaa opettaa heille asioita, joista minä pidän”, Albus selitti. ”Minä en olisi ikinä uskonut aloittaessani kaksintaistelukerhoa ensimmäistä kertaa, että jonain päivänä minä itse toimisin opettajana. Tuohon aikaan vielä professori Miller oli meidän opettajamme, hän oli todella taitava.”
Chloe hymyili Albukselle sitä tuttua hentoa hymyä. Hän pudisti päätään se hymy kasvoillaan ja jatkoi kävelyään. Albus seurasi häntä.
”Karkki vai kepponen?” hän lopulta kysyi viekkaalla äänellä.
”Öh, mitä?” Albus sopersi.
Chloe naurahti. ”Kumman valitsisit?”
”No”, Albus aloitti. ”Minusta on tullut melko turta kepposille, sillä James järjestää niitä kaiken aikaa kotona, mutta karkki on vähän pyydetty. Paitsi että minulla ei ole sellaista juuri nyt.” Ja kun Albus tavoitti Chloen viekkaan katseen, hän kysyi: ”Et kai sinä kysynyt oikeasti tuota minulta?”
”No siinä tapauksessa minun olisi saatava jotain karkin vastineeksi”, Chloe vastasi ja katsoi hymyillen Albukseen.
”Siis – siis – ai mitä?” Albus takelteli. Hän olisi voinut purra kielensä poikki.
Chloe nauroi enemmän. ”Juuri tuon takia sinä olet niin hauska. Olet niin pihalla kaikesta.”
Albus ei rehellisesti sanottuna osannut päättää ottaisiko sen kohteliaisuutena vai hienovaraisena vinkkinä. Silti hän tyytyi vain hymyilemään, kunnes he olivat kävelleet juuri sopivasti Rohkelikkotornin eteen.
”Minun täytyy varmaan – ” Albus aloitti ja viittilöi torniin.
”Totta kai”, Chloe vastasi hiljaa. ”Nähdään sitten Suuressa salissa.”
Ehtimättä lainkaan kuin avata suunsa Chloe oli jo tipotiessään ja Albus seisoi Rohkelikkotornin alapäässä katsoen siihen suuntaan, minne tuo tyttö oli kadonnut. Hetken päästä Albus kuitenkin vetäytyi ylös torniin ja saapui rohkelikkojen oleskeluhuoneeseen, joka oli lievästi sanottuna täyttynyt suuresta rohkelikkolaumasta. Heidän seastaan Albus etsi Hugon ja Scorpiuksen, jotka sonnustelivat Hugon naamion parissa.
”Lakkaa liikkumasta, Hugo!” Scorpius kivahti riuhtoessaan naamaria tämän päähän.
”Ehkä minun olisi sittenkin pitänyt ottaa se naamari, joka mahtui kaupassa minun päähäni”, Hugo puhisi naamarin takaa vaimealla äänellä. ”Tämä on todella hiostava.”
”Jos ahmit pääsi täyteen saman verran kirjoja ja tietoa kuin siskosi, niin sinuna aloittaisin dieetin”, Scorpius murahti ja sai kun saikin lopulta naamarin kiskottua Hugon päähän. ”Mutta ei naamarikaan peitä sinun ylisuurta päätäsi.”
”Oletpa sinä positiivisella tuulella”, Albus tokaisi liittyessään heidän seuraansa.
”Sinuna kantaisin enemmän huolta tuosta”, Scorpius sanoi ja nyökkäsi Hugoon, joka huitoi käsillään eteensä. ”Huomasin juuri, että silmäaukkopuoli joutuikin takaraivoon. Sori, Hugo, meidän on aloitettava alusta.”
Hugo päästi epätoivoisen äänähdyksen kun Scorpius hyökkäsi hänen naamarinsa kimppuun jälleen. Albus katsoi heidän puuhian hetken, kunnes he olivat vihdoin saaneet naamion oikein päin ja Hugon tavallisesti iloiset kasvot olivat muuttuneet luurangonpääksi. Albus irvisti hänelle.
”Rose saa sydärin kun näkee sinut”, Albus sanoi huvittuneella äänellä.
”Hän sai jo tänään hepulin kun James oli asettanut korpinkynsien oleskeluhuoneen oveen kauniin muotokuvan – tai niin moni korpinkynsiläinen ainakin luuli”, Hugo selitti ja oikoi samalla naamariaan. ”Mutta hetken päästä muotokuvaan ilmestyi suuri ruma pää, joka kiljui kovalla äänellä niin että katsoja säikähti oikein kunnolla. Rose ei ole puhunut tuntiin Jamesille.”
”Eikä luultavasti puhu koko iltana”, James julisti saapuessaan poikeinmakuusalista oleskeluhuoneeseen. ”Minä pidän tämän illan karmivasta keppostelusta huolen.”
Albus pyöräytti silmiään. ”Uneksi sinä vain. Joko me mennään?”
”Joo”, Scorpius vastasi ja harppoi muiden rohkelikkojen ohitse muotokuva-aukon luo. ”Muut odottavat meitä marmoriportaiden yläpäässä.”
Ja niin Scorpius johdatti heidät kyseenomaiselle paikalle tuota pikaan, jossa Rose, Louis, Lily, Roxanne ja Deneb odottivat heitä. Kun Albus saapui paikalle, hän huomasi Denebin vaivanloisen kaavun nykimisen ja hiusten näpräämisen. Kravatti roikkui löysänä hänen kaulansa ympärillä ja valkoinen kauluspaita oli napitettu väärin.
”Miltä minä näytän?” hän kysyi kiireesti.
Rose käännähti katsomaan häntä. ”Voi Taivas”, hän kuiskasi ja solmi Denebin kravaatin ja oikaisi napit oikein. Sitten hän käänsi katseensa Albukseen. ”Tehdään jotain tuolle sinun tukallesi.” Ja vain sauvan heilautuksella Albuksen hiukset olivat muuttaneet rajusti tyyliä. Albus kosketti käsillään niitä ja tunsi, kuinka ne olivat laitettu siististi geelillä keskeltä pystyyn.
”Vau, kiitos, Rose”, Albus sanoi.
”Pitäisikö minunkin pistää jotain tukkaan?” Hän kosketti varovasti mustaa takkuista hiuspehkoa, joka näytti siivottomalta.
”Susan pitää sinusta varmasti tuollaisena”, Albus tokaisi hänelle.
Deneb jupisi jotain mistä Albus ei saanut selvää. Sitten Albus käänsi katseensa muihin ja etenkin Lilyyn, joka näytti vaipuneen omiin ajatuksiinsa.
”Mitä sinä mietit?” Albus kysyi häneltä varovasti.
Lily katsoi veljensä silmiin. ”Äitiä ja isää. Minä – ”
”Voi hellanlettas”, James huudahti melko kovaan ääneen. ”Lilylla on ikävä äitiä.”
”Eikä ole!” Lily kivahti takaisin Jamesille.
”James, anna olla”, Albus varoitti mutta hän ei itse asiassa edes odottanut Jamesin antavan olla.
”Lily on itkenyt siitä asti äidin perään kun Griffinit kuolivat”, James naljaisi. ”’Heille voi sattua jotain!’ Jessus, Lil! He ovat meidän vanhempiamme!”
Albus kaivoi sauvan taskustaan ja osoitti sillä veljeään. ”Nyt pää kiinni, James!”
Mutta James ainoastaan virnuili. ”Et sinä uskaltaisi tehdä minulle mitään, pikku-Al.”
Albus tiukensi otettaan sauvansa ympärillä ja läheni Jamesia. Hänen sisällään kiehui raivo kun hän ajattelikaan sillä hetkellä veljeään. Hän tiesi, että James oli hyvin omahyväinen tyyppi, mutta joskus hän yksinkertaisesti vihasi sitä puolta veljessään.
”Lopettakaa!” Rose parahti kauhuissaan, jolloin Albus vetäisi oitis sauvansa pois.
”Painu helvettiin, James”, Albus sylkäisi suustaan ja mulkoili veljeään.
Jamesin virne oli häipynyt kasvoilta, mutta silti hän naurahti halveksuen ja talsi rennosti pois heidän seurastaan. Tällöin Albus kääntyi Lilyyn päin, joka katsoi vain murhaavasti Jamesin perään.
”Haluatko sinä kertoa jotakin minulle?” Albus yritti kysyä, mutta nyt hänen siskonsa näytti enemmänkin vastahakoiselta.
”Ei, en… Kaikki on hyvin”, hän vakuutteli ja loi Albukselle pienen hymyn todistamaan asiaa.
”Lähdetään”, Louis mutisi heille lopulta, jolloin he kaikki alkoivat vetäytyä marmoriportaita pitkin Suureen saliin.
Ennen kuin kukaan ehti levittäytyä oman tupansa istumapaikoille, Albus vetäisi Denebiä hihasta ja kuiskasi hänen korvaansa:
”Pidä sinä huoli Lilystä.”
Deneb katsoi häntä vakavana ja nyökkäsi lopulta. Sitten hän irrottautui Albuksen otteesta, asteli Lilyn luokse ja sanoi tälle jotain. Albus katsoi, kuinka he yhdessä kävelivät Luihuisen tupapöytään ja näki Denebin ottavan Lilyä kädestä kiinni ja katsoen taakseen jäänyttä Albusta, joka nyökkäsi hyväksyttävästi.
Scorpius ja Hugo olivat jo asettuneet Rohkelikon tupapöytään, jonne Albus vihdoin saapui myös. Hugo oli nostanut kammottavan naamarinsa otsalleen ja tuijotteli puolestaan muiden oppilaiden asuja. Ja Albus huomasi silloin, että suurin osa oppilaista oli pukeutunut pelottavalla tavalla ja jopa Suuri sali oli somistettu kammottavammaksi kuin ikinä. Suuren salin ovella oppilaita oli vastaanottamassa kaksi luurankoa, lepakoita lenteli ympäri salia ja tupapöytiin oli asetettu vihaisennäköisiä kurpitsoja sekä kurpitsalyhtyjä. Pöytien päällä oli tummat liinat ja metallisia haarakynttelikköjä hopeisten aterimien kanssa.
”James keksii tänään jotain”, Scorpius tokaisi Albuksen liittyessä heidän seuraansa.
”Se nyt ei ollut kovin uutta”, Albus vastasi kyllästyneesti. ”Jos minä oikeasti näen häntä enää tänä iltana – ”
”James oli ääliö”, Hugo sanoi keskeyttäen hänet. ”Hän ei olisi saanut sanoa sillä tavalla.”
”James ei ole koskaan välittänyt muiden tunteista tai mitä suustaan möläyttää”, Albus tokaisi happamasti.
Hän kohtasi Hugon katseen, joka näytti siltä kuin häntä itse asiassa säälittäisi Lily. Albus käänsi pikaisesti katseensa hänestä Suuren salin eteen, jonne rehtori Rhialdor opettajineen oli kerääntynyt. Saliin laskeutui pikimmiten hiljaisuus, kunnes Rhialdor pystyi aloittamaan:
”Hyvää iltaa kaikille. En halua vaivata teitä kauan tylsillä puheillani, joten sanon asiani varsin nopeasti ja päästän teidät viettämään varsin hirvittävää Halloweenia.
”Muistuttaisin kuitenkin vielä, että Tylyahoon teillä kaikilla on luvaton pääsy. Minä en rehellisesti sanottuna usko, että kukaan teistä lähtisi edes yrittämään pääsyä sinne, mutta mainitsen asiasta siltä varalta että tänä iltana jotain sattuisi.”
Albus vilkaisi Rohkelikkopöytään päin ja etsi katseellaan Jamesia ainoastaan nähdäkseen hänen ilmeensä. Mutta Jamesia ei näkynyt koko tupapöydässä eikä liioin koko salissakaan, jolloin Albus hämmentyi hivenen.
”Pikemmittä puheitta minä päästän teidät nautiskelemaan keittiöväen ruuasta ja toivotan kaikille hyvää Halloweenia!” Rhialdor sanoi ja kumarsi pienesti taivuttaen päätään lattiaa kohden.
Aplodien jälkeen tupapöydät täyttyivät ruuasta eikä aikaakaan kun Deneb ja Rose olivat ilmestyneet rohkelikkojen pöytään. Albus tarttui omaan pikariinsa, joka oli täyttynyt juuri kurpitsamehusta, ja huomasi kauhukseen siinä kelluvan kaksi silmää.
”Ne eivät ole oikeita, Al”, Rose huomautti nähdessään hänen irrottavan huulensa pikarista. ”Ooh, tuossa kattilassa on paahdettua paprikakeittoa! Ojennatko sen minulle?”
Albus ojensi pienen noidankattilan Roselle, joka puolestaan kauhaisi metallikauhalla keittoa syvään hopealautaseensa. Albus kurotti itse keskelle suurta hopealautasta, joka oli täynnä kanan koipia, joita Deneb ja Scorpius parhaillaan ahtoivat suuhunsa.
”Onko kukaan nähnyt Jamesia vähään aikaan?” Albus uteli ja tähysti aina välillä ympärilleen.
”Hän hävihi honnehin nähymäddömiin”, Hugo mutisi suu täynnä ruokaa.
”Minä aion lähteä varjostamaan häntä”, Deneb ilmoitti. ”Haluan nähdä mitä James keksii – toimiiko hän muuten yksin?”
”Kukaan ei tiedä”, Rose vastasi siihen. ”Kukaan ei muutenkaan ota selvää hänen järjenkulustaan.”
Tämän jälkeen Deneb nousi pöydästä pyyhkimättä suunympärystään, joka oli tahriintunut kurpitsapiiraasta.
”Minne sinä menet?” Albus kysyi tältä.
”Ottamaan Jamesista selvää”, Deneb sanoi katse kiinni Suuren salin ovissa, jonne James oli yllättäen ilmaantunut. ”Minä en halua olla tänään se, joka on pilailunkohteena. Haluan tietää mitä hän aikoo.”
”Mutta Deneb!” Rose huudahti pojan perään, joka juoksi jo kaukana. ”Pysy kaukana hänestä, ellet tahdo että sinulle sattuu OIKEASTI jotain ikävää!” Mutta Deneb oli jo liian kaukana kuullakseen sitä ja oli tyypillistä, ettei hän olisi muutenkaan kuunnellut.
Kääntäessään katseensa pois Denebistä Albuksen silmät nauliintuivat luihuisten pöydässä istuvaan Chloeen, joka ei tuntunut huomaavankaan häntä.
”Sopiiko, että minä käyn tuolla?” Albus kysyi viittoen epämääräisesti jonnekin Chloeen päin ja odottamatta lainkaan vastausta hän loikkasi pystyyn ja suunnisti Luihuisen tupapöytään.
”Hei”, Albus huikkasi saapuessaan aivan Chloen taakse.
Chloe käänsi päänsä Albukseen. ”Ai, hei.” Hän näytti hieman erilaiselta kuin ennen, sillä hänen ilmeensä ei ollut niin säteilevä kuin viimeksi vain hetki sitten heidän jutellessaan.
”Tuletko hetkeksi pyörähtelemään tuonne eteen? Professori Lipetit on järjestänyt sinne musiikkia ja minulla on tylsää”, Albus selitti ja viittilöi Suuren salin eteen.
Chloe vilkaisi muita luihuisystäviään, jotka mulkaisivat toisiaan viestien Albukselle hyvin selvästi, ettei häntä ehkä oltu toivottu heidän seuraansa.
”Voin minä tulla”, Chloe kuitenkin vastasi hieman kireästi ja nousi pöydästä ylös.
Albus johdatti hänet muiden sekaan Suuren salin tanssilattialle ja pysähtyi sitten kun he olivat löytäneet yhden tyhjän kohdan. Albus empi hetken katsoessaan Chloeen, mutta tarttui tätä sitten rohkeasti yhdellä kädellä kädestä ja toisella alaselästä.
”Oliko sinunkin lasissa silmämunia?” Albus kysyi hetken päästä kun huomasi Chloen harhailevan katseen. Tuon kysymyksen jälkeen hän tunsi itsensä tyhmäksi, kun Chloe käänsi katseensa ja pudisti päätään.
”Ei”, hän sanoi vaitonaisesti.
”Okei”, Albus vastasi varovasti. ”Mitähän James aikoo tänään? Näin tänään kun hän kantoi paljon kaikkea tavaraa Suuressa portaikossa – ”
”James on hyvännäköinen”, Chloe möläytti kesken Albuksen puheen.
Albuksen mahassa muljahti ikävästi ja hän oli kompastua omiin jalkoihinsa. Mitä Chloe oli juuri sanonut?
”Hän – mitä sinä sanoit?”
Chloe katsoi Albusta häijysti eikä ryhtynyt lainkaan peittelemään sitä. ”Hän ainakin uskaltaa näyttää jos hän on kiinnostunut.”
Albus pyöräytti Chloen niin, että hänen pitkät mustat hiuksensa hipaisivat lattiaa. ”Mistä sinä puhut? Onko James yrittänyt sinua – ”
”Voi Taivas!” Chloe puuskahti ja pyöräytti silmiään ärtyneesti. ”Sinä olet niin mies!”
Ja Chloe oli niin nainen kuin olla ja saattoi – ainakin Albuksen mielestä. Tytöt eivät voineet koskaan sanoa asioita suoraan, vaan he kiertelivät ja vihjailivat niin että mies joutui itse tekemään omat johtopäätöksensä. Ja jos ne olivat vääriä, mies saisi valtavat torut.
”Sinun olisi syytä selittää minulle”, Albus sanoi matalalla äänellä tanssittaen Chloea kivilattiaa pitkin. ”Haluan tietää mistä nyt on kyse. Sinä olet niin omituinen ja ilkeä – ”
Chloe naurahti happamasti. ”ILKEÄ?” hän parahti. ”Minä luulin, että meidän välillämme olisi jotain – jotain erikoista! Minä luulin, kunnes kuulin Mustalta ettei sinun mielestäsi meillä olekaan mitään! Kuinka sinä – ”
”Chloe…” Albus kuiskasi epätoivoisena, mutta Chloe riuhtaisi itsensä irti hänen otteesta ja pyyhälsi Suuren salin poikki ovia kohti. Albus olisi juossut perään, mutta hän tunsi monien silmäparien tuijottavan häntä.
Albus kulki haparoiden eteenpäin takaisin Rohkelikkopöytään. Hän mietti mieli sekavana Chloen äskeisiä sanoja:
Minä luulin, että meidän välillämme olisi jotain erikoista… Mitä ihmettä se tarkoitti? Oliko heidän välillään ollut sittenkin jotain muuta kuin ystävyyttä? Albus oli pyörällä päästään. Hän ei tahtonut uskoa sitä millään, hän oli luullut että Chloe vain pilaili hymyillessään Albukselle niin…
Ja oliko Chloe maininnut juuri äsken Denebin? Albus ei pystynyt ajattelemaan kunnolla, sillä hetken päästä istahtaessa takaisin Rohkelikkopöytään kaikki muut hänen ystävänsä olivat kadonneet siitä paitsi haikeannäköinen Rose, joka tuijotteli tanssilattialle huokaillen.
”Minne hän lähti?” hän kysyi hiljaa, muttei kääntänyt katsettaan.
”En tiedä”, Albus vastasi totuudenmukaisesti ja hieroi päätään niin, että geeli rapistui pois hiuksista. Sitten hän käännähti katsomaan Rosen katseen suuntaan, eikä ollut kovin vaikeaa arvata minne hän katsoi. Tanssilattialla pyörähtelivät Scorpius ja hänen uusi heilansa.
”Miksi sinä heitä katsot?” Albus kysyi hetken päästä ja käänsi katseensa takaisin Roseen.
Rose katsoi nyt sormiaan. ”He näyttävät niin… onnellisilta.” Hän hymähti pienesti ikään kuin uskotellakseen Albukselle, että häntä asia ei olisi haitannut. Mutta Albus tiesi, että todellisuudessa Rosea se asia haittasi todella paljon. Hän tiesi kuinka ihastunut Rose oli hänen parhaaseen kaveriinsa, hän oli ollut jo ensimmäisestä luokasta lähtien. Rose ei sitä itse tietenkään myöntänyt, sillä hän ei ollut sitä tyyppiä, että joku poika voisi saada hänet tuntemaan olonsa niin surulliseksi, mutta niin Albus kuin kuka tahansa muukin jolla oli silmät tiesi, että Rose välitti tavalla tai toisella Scorpiuksesta. Puolestaan Scorpius ei nähnyt sitä, sillä hänen maailmansa oli liian erilainen kuin Rosen. Scorpiuksella on oma huvielämänsä, jossa hän ei ehdi ajatella mitään järkevästi, ja Rosella oma kouluelämä joka on suoritettava kunniakkaasti.
”Jos se sinua yhtään lohduttaa, niin minäkään en pidä Scorpiuksen uudesta tyttökaverista”, Albus mutisi ja yritti hymyillä, jotta Rose piristyisi.
Rose hymähti uudestaan, mutta nyt hymyili kuitenkin. Hän ei ehtinyt vastata Albukselle mitään kun Deneb ryntäsi Suureen saliin pomppien riemusta.
”Arvatkaa mitä!” hän kiljui ja loikki Rohkelikkopöydän viereen.
”No? Professori McGarmiwa teki itsemurhan?” Albus kysyi toiveikkaasti, jolloin Rose potkaisi häntä pöydän alla.
”Ei sinne päinkään!” Deneb sanoi melkein nauraen. ”Minä tein löydön!”
Albus vaihtoi Rosen kanssa katseita.
”Oikeasti! Tähtitorniin oli piilotettu paljon rahaa! Joku tollo on jättänyt kokonaisen pussukan sinne!” Deneb riemuitsi.
Albuksesta tuntui, ettei maailmassa voinut olla tylsempää ilonaihetta. ”Joten? Se on joku typerä kepponen.”
”Ja se on kuitenkin vain rahaa”, Rose mutisi pyöräyttäen silmiään.
”No sori, jos kaikkien vanhemmat eivät ole umpirikkaita”, Deneb sanoi puolustelevasti. ”Minä ainakin lähden keräämään ne omaan taskuun! Aina ilmainen raha kelpaa.”
Ja niin Deneb häipyi saman tien paikalta niin kuin viime kerrallakin. Albus huudahti hänen peräänsä vielä kun tämä kuuli:
”D, ei kullan takia kannata tulla koko koulun naurunaiheeksi!”
”Minusta kannattaa!” Deneb huusi kaukaa takaisin.
”No, missä kultaa, siellä Deneb”, Rose huokaisi ja veti katseensa tiukasti käsiinsä kun Scorpius liittyi heidän seuraansa.
”Minä olen ihan poikki”, Scorpius puuhkaisi ja röhnötti tupapöytää vasten, jolloin Rose ei voinut olla katsomatta häntä halveksuen. ”Jalkani eivät kanna minua enää. Ja ainiin, Al. Sarah kertoi, että luihuisilla on jotkut bileet kolmannessa kerroksessa ja Lily on siellä.”
"Lily?” Albus hämmästyi. ”Mitä Lily tekee siellä?”
Scorpius kurtisti kulmiaan. ”No, hän on luihuinen?”
”Niin, mutta – Deneb lupasi pitää häntä silmällä!” Albus sihahti ja nousi oitis pystyyn pöydästä.
”Minne sinä menet?” Rose kysyi.
”Minä menen hakemaan hänet pois sieltä tietysti!” Albus tiuskaisi ja harppoi pois Suuresta salista suoraan kolmanteen kerrokseen, ja tiesi vallan hyvin missä kyseenomaiset kekkerit olivat. Hän tiesi sen salakäytävän hyvin Jamesin Kelmien kartan vuoksi, joten hänen ei tarvinnut kuin painaa yhden kivihirviön vasenta korvaa niin oviaukko avaantui suoraan suureen huoneistoon, jossa musiikki oli niin kovalla, että Albuksen oli vaikea erottaa jopa omia ajatuksiaan.
Albus harhaili muiden oppilaiden seassa ja mitä edemmäs hän huonetta kulki, sitä useammin hän törmäsi oppilaisiin, jolla oli kädessään jotain muutakin kuin kurpitsamehua. Albus ärtyi hieman ajatellessaan mihin seuraan Lily oli ajautunut.
Mutta nähdessään pikkusiskonsa Albuksen mahanpohjassa jylläävä tunne lakkasi, kun hän huomasi ettei Lily käyttäytynyt samalla tavalla kuin nuo toiset. Hän seisoi yksin väen keskellä käsivarret kiedottuina rintaasa vasten. Albus hapuili hänen kättään, kunnes sai siitä otteen.
”Al! Ihanaa nähdä sinua!” Lily parahti ja raahautui lähemmäs. ”Minä olen odottanut että joku tulisi pelastamaan minut täältä. Minulla on ollut kauhean huono ilta, haluan vain päästä nukkumaan…”
”Me voimme lähteä vaikka heti”, Albus sanoi ja veti Lilya mukaansa. ”Minä voin saattaa sinut.”
Hän tarttui lujasti Lilyn kädestä kiinni ja veti häntä mukanaan väenpaljouden läpi oviaukkoa kohti. Hän yritti sulkea korvansa kovalta musiikilta, joka särki hänen päätänsä ja tuhosi kuuloaistia. He ahtautuivat pian oviaukosta ulos ja jättivät musiikin jytkeen paksun kivimuurin sisään, kunnes musiikkia ei kuullut enää lainkaan.
”Kuka sinut tuonne oikein johdatti? Lily, sinä tiedät, ettei sinun olisi hyvä olla tuollaisissa – ”
”Tiedän, tiedän! Olen niin kauhean nuori ja plaaplaaplaa”, Lily jaaritteli. ”Aiotko sinä saattaa minut vai et?”
Albus olisi tahtonut sanoa hänelle vielä pari sanaa, mutta päätti unohtaa sen nähdessään Lilyn väsyneen ilmeen. Hän hymyili ja nyökkäsi sitten.
He kävelivät Suurta portaikkoa pitkin alas rappusia, kunnes Lily pysähtyi toisen kerroksen kohdalla ja kääntyi Albuksen suuntaan sanoen:
”Voinko käydä pikaisesti tyttöjen vessassa? Tahdon pestä kasvoni ennen kuin menen nukkumaan.”
”No jos nopeasti sitten”, Albus sanoi ja seurasi Lilyä tyttöjen vessaan. ”Eikö tämä muuten ole se, missä Myrtti oleskelee?”
”On”, Lily sanoi ja asteli pesualtaiden luokse nykien punaista tukkaansa hetken peilin edessä. ”Nähtävästi hän on löytänyt taas uusia tavaroita, tuossa on vaikka mitä rojua. Ja mitä hän tekee tälläkin?” Lily osoitti lattialla lepäävää metallista työkalua.
”Myrtti on huhujen mukaan omituinen”, Albus tokaisi ja kannusti sitten Lilyä pesemään kasvonsa.
”Pahus”, Lily tiuskaisi pyörittäessään hanaa sormillaan ilman, että siitä tippui pisaraakaan vettä. Hän kokeili seuraavaa ja sitä seuraavaa ilman tulosta. ”Näistä mikään ei toimi.”
”Lähdetään, Lily, ei sinun ole pakko pestä kasvojasi”, Albus yritti, mutta Lily pudisti päätään.
”Minun on pakko pestä”, hän sanoi periksiantamattomasti. ”Tämä on ollut minulle liian huono ilta enkä minä halua olla näissä tällingeissä enää.”
”Eli jos sinä peset ne pois, niin peset tavallaan huonon iltasi pois?” Albus järkeili.
”Täsmälleen”, Lily sanoi samaan aikaan ihmeissään ja levottomasti. ”Sinä ajattelet melkein kuin tyttö.”
”Kunpa ajattelisinkin…” Albus mutisi niin, ettei Lily kuullut ja jatkoi: ”Lil, sillä ei ole todellisuudessa merkitystä pesetkö ripsarin pois vai et! Tärkeintä on, että pääset nyt lepäämään, eikö niin?”
Mutta Lily ei selvästikään kuunnellut häntä, sillä hän vilkuili ympärilleen etsiessään katseellaan jotain millä saisi ruuvattua hanat kuntoon.
”Hei, missä se työkalu oli, jota minä äsken osoitin?” Lily kysyi ja antoi katseensa harhailla ympäri vessaa. Sitten hän löysi sen ja harppoi sitä kohti, jolloin Albus sanoi kiireesti:
”Me voimme etsiä toisenkin vessan! Mikä ihmeen pakko sinun on – mihin sinä sitä tarvitset? Älä ota sitä, lähdetään – ”
Lilyn koskettaessa työkalua hän käännähti punaiset hiukset liehuen katsomaan Albusta taakseen ja valmiina huutamaan jotain, mutta Albus ei saanut tietää mitä, sillä pian tyttö oli pyyhkiintynyt pois siltä paikalta, jossa hän vielä hetki sitten seisoi.
***
Albus ryntäsi käytäviä pitkin etsien ainoastaan yhtä henkilöä, jota hän itse asiassa ei olisi varsinaisesti tahtonut nähdä juuri sinä iltana, ellei hänen olisi ollut pakko. Ja nyt Albuksen oli pakko etsiä käsiinsä James, jonka vastuulla oli ollut koko Halloweenin keppostelu. Albuksella ei ollut mennyt kauan järkeilyyn, miten hän oli nähnyt vielä samaisena päivänä Jamesilla täyden kultasäkin, jonka perään Deneb oli sinä iltana mitä luultavimmin mennyt, ja jos Murjottavan Myrtin vessassa ollut työkalu oli porttiavain, niin silloin oli myös kultasäkki. Ja silloin myös ainoastaan James tiesi, minne Lily oli tarkalleen joutunut.
”En minä tiedä mistään työkalusta mitään”, James sanoi viattomasti kun Albus oli vihdoin tavoittanut hänet. ”Voin myöntää, että rahasäkki oli minun ja se oli porttiavain kiellettyyn metsään, mutta hei haloo? Työkalu – onpa tylsää.”
”James, Lily on koskettanut sitä”, Albus kuiskasi huolestuneena. ”Lily kosketti sitä kun minä odotin hänen pesevän kasvonsa, ja nyt hän on poissa!”
Jamesin ilme horjui. ”Mitä? Etkö sinä katsonut mihin porttiavain johtaa?”
”Voiko niin muka tehdä?” Albus hämmästeli, sillä hän ei ollut ikinä kuullutkaan moisesta.
”Tietysti voi”, James tokaisi rivakasti ja hän oli muuttunut vakavaksi. ”Siihen on oma loitsunsa, mutta tärkeintä nyt on, että otamme selvää missä Lily on. Muistetaan kuitenkin, että hän saattaa olla myös tässä ihan lähellä, se on voinut olla kepponen. Minä lähden etsimään häntä pihalta, käy sinä katsomassa porttiavain.”
”Mutta mistä minä tiedän, mikä se loitsu on?” Albus kysyi Jamesilta.
”Se on
portuspaikannos. Porttiavain meni menojaan Lilyn mukana, mutta yleensä jos on samassa paikassa missä porttiavain oli, se toimii”, James huikkasi hänelle lähtiessään harppojaan Suuren portaikon portaita alas. ”Etsi minut käsiisi, jos jotain käy ilmi!”
Albus ei hukannut hetkeäkään. Rynnätessään portaat ylös toiseen kerrokseen hän yritti jankuttaa taukoamatta mielessään, että Lily oli kunnossa jossain aivan lähettyvillä niin kuin James oli sanonut. Hän saattoi juuri sillä hetkellä etsiä parhaillaan toista vessaa, jossa voisi pestä kasvonsa. Mutta silti Albus ei pystynyt olemaan tarkistamatta Lilyn olinpaikkaa.
Hän kiiruhti Murjottavan Myrtin vessaan, etsi nopeasti sopivan paikan lausua loitsunsa ja kaivoi taskustaan sauvan esiin sanoen:
”Portuspaikannos!”
Tuntui kuin vanha videofilmikuva pyörisi Albuksen päässä; hänen verkkokalvolleen oli ilmestynyt kuva vanhasta hökkelistä, joka sijaitsi pienen kylän lähettyvillä ja näytti sellaiselta paikalta, mihin ei haluaisi eksyä pimeän aikaan. Mutta Albus itse asiassa tiesi mikä tuo paikka oli, hän tiesi mikä kylä oli kyseessä. Hökkeli oli Tylyahossa sijaitseva Rääkyvä Röttelö, eikä Albus voinut olla harmistumatta muistaessaan ainoan pääsyn Rääkyvään Röttelöön: tällipajun reitti.
Oli kaksi syytä olla huolissaan siitä. Siksi, että Tylyahossa oli viimeaikoina tapahtunut outoja ja siksi, että Albus oli kuullut Rääkyvän Röttelön kummituksista. Lily olisi pulassa joka tapauksessa, sillä hänellä tuskin oli aavistustakaan missä hän sillä hetkellä oli. Ja lyhin tie sinne oli tällipajun salakäytävä, eikä Albuksella ollut harmainta haisuakaan miten hän löytäisi salakäytävän, sillä puu oli mitä luultavasti istutettu sen päälle.
Albus päätti siitä huolimatta yrittää. Hän säntäsi Tylypahkan käytävien halki kohti tammisia ovia, joista vähän väliä tuuppasi sisään nuoria pareja, jotka olivat ilmeisesti käyneet kuutamokävelyllä ulkona. Albus olisi voinut olla kateellinen heille, ellei hänellä olisi ollut niin kova kiire ja huoli Lilyn luokse.
Siinä vaiheessa, kun Albus oli jo syöksynyt ulos tammisista ovista, hän muisti että James olisi ehkä tahtonut kuulla asiasta. Siitä huolimatta hän ei lakannut juoksemasta, sillä he eivät todellakaan voittaisi sillä aikaa eivätkä ainakaan professori McGarmiwan sympatiaa jäädessään kiinni. Hän ei yksinkertaisesti tahtonut Jamesille lisää ongelmia, sillä hänellä jos kellä niitä oli tarpeeksi.
Albus pysähtyi hieman kauemmas tällipajua, joka piehtaroi vähän väliä oksillaan ja sivalsi tuon tuostakin ilmaa. Sillä hetkellä hän olisi vain saattanut toivoa, että hänellä olisi yhä näkymättömyysviitta mukanaan. Hän kirosi mielessään professori McGarmiwaa.
Seistessään siinä Albus kuitenkin tajusi, ettei hän ollut ikinä ennen mennyt askeltakaan lähemmäs tällipajua. Niin kaukaa ei pystynyt juurikaan näkemään pientä salaista käytävää, jota Albus ei edes liioin uskonut olevan enää olemassa. Mutta nyt katsoessaan mäkeä alas tällipajun luokse hän ihmetteli, miksi he eivät silloin kerran Jamesin kanssa katsoneet paljon lähempää.
Albus kopaisi kaavun taskujaan; sauva oli onneksi tallessa. Albus lähestyi kovin vastahakoisesti tällipajua, hän oli kaivamaisillaan sauvaansa taskusta, jotta pystyisi jollain tapaa suojelemaan selustaansa. Hän ei ollut ollenkaan varma, toimisiko mikään loitsu pahemmin tällipajuun, mutta sauva toi silti Albukselle itsevarmuutta. Ja lähestyessään yhä lähemmäs tällipajua niin, että se olisi voinut melkein jo ylettyä häneen, Albus pystyi nyt näkemään sen puunrungon tyven ja sen laajan onkalon, jonne ei näyttänyt olevan pääsyä tällipajujen oksien huitoessa aukon suulla edestakaisin. Hänen teki totta vie mieli kääntyä takaisinpäin ja unohtaa koko juttu ja uskotella itselleen, että Lily ei tarvinnut häntä, mutta silti hänen jalkansa eivät tehneet elettäkään merkiksi juosta. Albus kaivoi sauvansa lopullisesti taskustaan, kohotti sen tällipajun juuria kohti, oli lausumassa loitsun, kunnes –
Tumma suuri hahmo loikkasi jostain läheltä ja ampaisi suoraan oksia väistellen rungon tyveen koskettaen siinä olevaa kyhmyä. Puun oksat lakkasivat välittömästi piehtaroimasta ilmaa vasten; siitä oli tullut kuin tavallinen puu. Albus olisi kiittänyt tuota hahmoa tai halunnut edes tietää, kuka tai mikä oli asialla, mutta hän ei saanut siihen tilaisuutta, sillä hahmo oli syöksynyt onkaloon. Albus päätti tehdä samoin kuitenkin varmistaen samalla, ettei Tällipaju sittenkään hyökkäisi hänen kimppuunsa, mutta nähdessään ettei sillä ollut aikomustakaan tehdä niin Albus rynnisti itsekin pimeään onkaloon.
Albus huomasi harmikseen, että tunneli oli todella matala; hän joutui liikkumaan sitä pitkin kaksinkerroin. Hänen kenkänsä liukastelivat tunnelin alkupään mudassa ja Albus päätti hetken päästä sytyttää oman sauvansa siltä varalta, että näkisi eteenpäin.
Saatuaan valoa tunneliin Albus ei voinut olla katsomatta mutaisia kengänkärkiään ja mutaan painautuneita toisiakin jälkiä. Ne olivat painautuneet juuri äsken siihen, ne olivat valtavat… Albus seurasi niitä katseellaan edemmäs ja huomasi, että ne jatkuivat vielä kauas tunnelia. Sen hän kuitenkin sai tietää jäljistä, ettei kyseessä ollut ihminen, vaan valtavan kokoinen koira tai pahempaa: susi.
Se sai Albuksen liikkumaan rivakammin tunnelissa. Enää hän ei saattanut kuulla Tylypahkan ääniä, vaan oman tiheän hengityksensä ajatellessaan, oliko Lily jo nähnyt sen otuksen vai olisiko hän jo paennut Rääkyvästä Röttelöstä.
Kulkiessaan tomuista tunnelia eteenpäin Albus oli kuulevinaan epämiellyttävän rapsahduksen jostain lähettyviltä. Albus kohotti äkisti sauvaansa ja tarkasteli valonsa avulla sekä eteen että taaksensa, muttei hän erottanut minkäänlaista liikettä. Todetessaan mielessään, että Albus oli vainoharhainen, hän jatkoi kävelyään syvemmälle tunneliin.
Ja kun hetken Albus oli kuulostellut mahdollisia ääniä tunnelista, hänen sydämensä vääntyi kauhusta nurin kun joku hetken päästä ulvahti kovaa.
”Lily”, Albus kuiskasi pelon hyökyessä sisällään. Hän ryntäsi nyt eteenpäin sinne, mistä ääni oli kuulunut ja toivoi, että Lily olisi kunnossa joka tapauksessa.
Mutta kun toisen kerran jossain läheltä kuului rapsahdus, Albus pysähtyi äkisti ja tunsi, kuinka hänen pulssinsa kiihtyi jossain kaulan tienoilla. Joku seurasi häntä. Albus piteli tunnelin seinämyksestä kiinni henkeään pidättäen. Joku oli tarkkaillut häntä koko ajan, mutta ei ollut tullut kertaakaan näkyviin.
Albus asteli rivakkaammin eteenpäin välittämättä ollenkaan enää seuraavista äänistä. Hän ajatteli vain tiiviisti Lilyä ja sitä, että hän olisi kohta jo perillä, sillä tunneli alkoi nousta ja himmeä kuunkajo tulvi pienestä aukosta hämärään. Hän tajusi, että oli saapunut Rääkyvään Röttelöön ja sen yhteen sotkuiseen huoneeseen.
”Lily!” Albus huudahti ja tunki sauvansa valoa jokaiseen pimeään kolkkaan. Ei vastausta mistään suunnalta.
Albus kipitti eteisen rappeutuneita portaita ylös porrastasanteelle. Hän ei ehtinyt kuin kohottaa katseensa kun hän huomasi törmäävänsä johonkin ja kaatui selälleen lattialle ja sauva lensi jonnekin näkymättömiin valon vaipuessa hitaasti himmeämmäksi. Albus makasi hetken liikkumattomana kuin odottaen jotakin ja sitten –
”Al?” Lilyn tuttu ääni kuiskasi säikähtäneenä.
”Lily?” Albus henkäisi ja nousi puoliksi pystyyn. ”Oletko se sinä?”
Hänen eteensä syttyi sauvankärjen valo ja Albus huomasi puhujan todellakin olevan Lily. Mutta nähdessään siskonsa kasvot Albus oli varma, että Lily oli nähnyt jotain mitä hän ei ollut.
Albus nousi nyt kokonaan pystyyn ja tarttui Lilyä hennosti olkapäistä vetäen hänet omaa kehoaan vasten.
”Sinä OLET kunnossa”, hän huokaisi helpottuneena.
Mutta Lily pyristeli hänen otteestaan irti ja tarttui tämän käteen koettaen vetää heitä molempia rappusia alas.
”Al, meidän on mentävä – täällä jossain on valtava peto!” Lily sopersi ja yritti vetää Albusta rappusiin.
”Näitkö sinä sen?” Albus kysyi jo hieman kauhistuen.
Lily nyökkäsi hengästyneenä. ”Minä olin piiloutunut yhteen noista huoneista. Näin sen ovenrakosesta, se häipyi jonnekin piiloon – meidän täytyy juosta, Al!”
Albuksen ollessa täysin samaa mieltä, hän nappasi sauvansa lattialta ja sitten he juoksivat minkä jaloistaan pääsivät takaisin tunneliin, josta Albus oli vain hetki sitten kavunnut. Albus asteli Lilyn perässä tunnelissa ja katsoi aina vähän väliä taakseen siltä varalta, jos peto ilmestyisi näkyviin. Se pysyi kuitenkin loitolla eikä tunnelissa kuulunut muita kuin Lilyn ja Albuksen kiivas hengitys.
”Se oli porttiavain, niinhän?” Lily kysyi hetken päästä kun he olivat kävelleet suunnilleen puoleen väliin tunnelia.
”Niin se oli”, Albus vastasi tukahtuneella äänellä, sillä hänen selkäänsä alkoi koskea yhä enemmän mitä pidempään he joutuivat kävelemään kyyryssä.
”No, miten sinä sitten löysit minut?” Lily hämmästeli.
”James auttoi minua hieman”, Albus vastasi.
”Mutta hetkinen”, Lily mutisi ja hidasti vauhtiaan katsoakseen takanatulevaa Albusta. ”Onko tämä se tällipajun reitti?”
Albus nyökkäsi hänelle.
”Mutta miten sinä pääsit tänne? Ja miten me aiomme päästä ulos?” Lily kysyi ihmeissään.
”Älä huoli”, Albus tyynnytteli ja tyrkkäsi Lilyä selkään jatkaakseen kävelyä. ”Tällipajun rungossa on eräs kyhmy, jota painamalla se rauhoittuu. Me pääsemme täältä elävinä ulos, uskoisin.”
He olivat kulkeneet tunnelissa niin kauan, että Albus melkein luuli, etteivät he ikinä pääsisi sieltä pois, kunnes onkalon suuaukko alkoi pian tulla näkyviin ja kirkas täysikuunkajo valaisi jo hieman reittiä. Hän tunsi kuinka Lily liikahti helpotuksesta, mutta Albuksen kauhukseen hän kuuli takanaan omituisen rapsahduksen.
Hän käänsi sauvan kärkensä osoittamaan taakseen ja huomasi heitä lähestyvän valtavan, tumman hahmon, joka tullessaan valon kajoon muistutti aivan ylikasvanutta sutta. Ja ennen kuin Albus ehti sanoa mitään, myös Lily oli huomannut sen.
”Al… mitä me teemme?” hän kuiskasi kauhuissaan.
Albus osoitti sauvallaan sutta, joka lähestyi heitä samaan tahtiin mitä Albus ja Lily askelsivat takaperin kohti tunnelin suuaukkoa.
”Lily, kuuntele minua oikein tarkkaan”, Albus ohjeisti katse edelleen sudessa. ”Ryömi ulos ja kosketa välittömästi tällipajussa olevaa kyhmyä – se on melkein heti suuaukon kohdalla.”
”Mutta mitä sinä teet?” Lily kysyi pelokkaasti.
Albus viittoi Lilyä menemään. ”Mene! Minä tulen perässä!”
Hieman empien Lily ryömi tunnelin suulle purren huultaan ja katosi sitten kokonaan ulkoilmaan. Albus oli jäänyt kasvotusten suden kanssa, joka lähestyi lähestymistään häntä. Albus otti askeleen taaksepäin ja tunsi kenkänsä liukuvan mutaa vasten. Hän koetti saada sauvattomalla kädellään tukea tunnelin seinästä, mutta hänen kätensä vapisivat niin, että hän tunsi otteensa hervottomaksi.
Vasta sitten, kun Albus kuuli kovan kiljaisun ulkoa ja tajusi, ettei tällipaju ollut rauhoittunut oksiensa kanssa, hän ahtautui ylös suuaukolle sauvakäsi koholla suteen. Hänen katseensa oli niin keskittynyt tarkkailemaan suden jokaista liikettä, että päästyään puoliksi suuaukolle, yksi valtava oksa lennätti Albuksen kokonaan pois tunnelista heittäen hänet suoraan muutaman metrin päähän kyhmystä.
Albuksen silmissä sumeni eikä se johtunut ainoastaan siitä, että hän oli hukannut lasinsa, vaan siitä että hän oli saanut aikamoisen tällin vasten kehoaan. Ja ihan kuin se ei olisi ollut jo tarpeeksi, Albus tajusi myös hänen sauvansa lentäneen jonnekin näkymättömiin.
Kuului toinen kiljahdus, joka sekin kuului Lilylle. Albus olisi voinut jäädä makaamaan maahan silkasta kivusta, mutta kuullessaan Lilyn olevan pulassa hän puoliksi ryömi ja konttasi eteenpäin näkemättä edes kunnolla eteensä.
Seuraavaksi oli kuitenkin Albuksen vuoro karjua. Yksi oksista oli murskaantunut juuri hänen vasemman jalkansa päälle ja kivun vihloessa koko ruumista Albus kurotteli viimeisillä voimillaan käsillään eteenpäin ja tarttui sormenpäillään jostain kiinteästä, jotka osoittautuivat hänen silmälasikseen. Hän kohotti ne silmiensä eteen ja huomasi niiden olevan oikean linssin kohdalta rikki, mutta silti Albus näki niillä paremmin kuin hetki sitten ilman niitä.
Nyt hän pystyi myös näkemään Lilyn, joka makasi tajuttomana parin metrin päästä Albuksesta. Albus olisi ryöminyt hänen luokseen, mutta hänellä oli tarpeeksi kiirettä väistellessään runnovia oksia, jotka vain kiivastuivat yhä enemmän aistiessaan jonkun olevan liikkeessä lähettyvillään.
Albus vilkaisi uudemman kerran Lilyä, mikä osoittautui virheeksi, sillä uusi oksa sivalsi nyt hänen selkänsä niin, että Albus olisi voinut vaikka vannoa sen menneen poikki. Hän karjui kivusta, särystä ja raivosta. Hän olisi tahtonut ryömiä Lilyn viereen ja viedä heidät molemmat pois sieltä, mutta hänen kipunsa viilsi koko ruumista päästä varpaisiin eikä yksikään hänen ruumiinosistaan suostunut tottelemaan enää. Ja kun hän vasemman silmänsä linssistä näki, kuinka tällipaju valmistautui uuteen kuolettavaan iskuunsa, valkoinen valojuova sinkosi maassa makaavien Albuksen ja Lilyn ohitse suoraan tällipajun kyhmyyn puun jähmettyessä oksiaan myöten niin, että mikään paikka puussa ei värähtänytkään.
Kääntyessään viimeisillä voimillaan loitsijan puoleen Albus huomasi olleensa oikeassa arvauksessaan. Heidän edessään kauempana seisoi säikähtäneennäköinen James, jonka sauvakäsi osoitti vieläkin tällipajua. Albus hymyili hänelle vaivalloisesti ja sulki sitten silmänsä kivusta ja huusi niin että sattui.
***
Sairaalasiipi.
”
Minä olen hänen VELJENSÄ!”
James seisoi sairaalasiiven oven luona ja mulkoili heidän kaikkien edessä seisovaa matami Pomfreytä.
”Minä toin heidät tänne juuri äsken! Minun on nähtävä ovatko he kunnossa!” James intti ja yritti päästä matami Pomfreyn ohitse.
”Eivät tietenkään ole kunnossa sen jälkeen, mitä tällipaju heille teki!” matami Pomfrey kivahti. ”He tarvitsevat nyt ennen kaikkea lepoa, eikä kaikenmaailman hössötystä ja villitystä!”
”Minä haluan nähdä heidät!” James karjui ja hakkasi sairaalasiiven ovea.
”James…” Rose tyynnytteli ja veti Jamesin kauemmas. ”James, mennään muualle. Me näemme heidät varmasti huomenna – ”
”Rosie, sinä et nähnyt, millaisessa kunnossa he olivat kun minä heidät löysin”, James sanoi kääntyen Rosen puoleen. ”Tällipaju oli murskannut heidät! Ja tuo ei päästä meitä sisään!” Hän osoitti matami Pomfreytä.
”Minä saan heidät kuntoon kyllä, herra Potter!” matami Pomfrey tiuskaisi hänelle. ”Mutta minä tarvitsen siihen rauhan enkä kymmentä teiniä hääräämään tiellä!” Sen sanottuaan hän painui ovesta sisään ja iski sen suoraan Jamesin nenää vasten.
***
Sairaalasiiven lepohuoneessa.
”Oliko James siellä?” Albus kysyi oitis kun matami Pomfrey saapui sisään.
”Taivaan vallat, herättikö hän sinut?” tämä kysyi kiukkuisena.
”Minä olin hereillä”, Albus tokaisi. ”Mutta minusta James voi ihan hyvin tulla, jos – ”
”Hän ei tule tänne tänään”, matami Pomfrey kivahti. ”Sillä välin kun minä käyn hakemassa sinulle kipulääkettä, sinä olet painanut pääsi jo tyynyyn ja pysyt vaiti.”
Albus katsoi hoitajan menoa toiseen huoneeseen ja huokaisi syvään. Sitten hän käänsi toivottomana katseensa viereiseen petiin, jossa Lily makasi raukeannäköisenä. Hän ei ollut aukaissut silmiään siitä lähtien kun James oli heidät löytänyt ja tuonut Tylypahkaan.
Sitten Albus muisti suden. Mitä sekin oli heistä tahtonut? Miten sellainen oli päässyt Tylypahkan pihamaille? Miksi se oli seurannut heitä? Albus olisi voinut iskeä kätensä silkasta raivosta pedin kulmaan, ellei se olisi tuottanut entistä enemmän tuskaa.
***