Nimi: Pikkusisko
Kirjoittaja: pihlajanmarja
Paritus: James Potter/Rhea Lupin (oma hahmo)
Ikäraja: k-11
Tyylilajit: draama, angst, AU
Tiivistelmä: Rhea Lupin törmää eräänä syksyisenä päivänä ihmiseen, jonka luuli jo menettäneensä.
A/N: Tämä on tavallaan jatkoa ficilleni
Lohduttamisen jalo taito, suosittelen lukemaan sen, ennen kuin luet tämän. Ficci osallistuu Perspektiiviä parittamiseen -haasteeseen kohdalla Oma hahmo.
Rhea Lupinin kengänkorot kopisivat Viistokujan kiveyksellä. Hän kääntyi napakasti oikealle, kohensi olkapäältään valuvaa laukkua ja vilkaisi ostoslistaan vielä kerran. Sitten hän katsoi taas eteenpäin – ja pysähtyi. Itsevarmuus hänen olemuksestaan hävisi yhtäkkiä, ja hänen ilmeensä oli kuin aaveen nähneellä. Syy tähän oli mies joka seisoi vanhan asuinrakennuksen portailla ja oli juuri äsken avaamassa rakennuksen ovea, mutta nyt piti ovea raollaan ja tuijotti Rheaa kuin paikalleen jähmettyneenä. Hetkeen kumpikaan ei sanonut mitään. Rhea kietoi viittaa tiukemmin ympärilleen, yhtäkkiä syysilma tuntui kylmemmältä kuin tavallisesti.
"James?" hän kysyi varovasti. Hän saattoi olla väärässä. Hän ei voinut olla myöntämättä, että jossain vaiheessa hän oli nähnyt Jamesin jokaisessa silmälasipäisessä miehessä jolla oli mustat hiukset, mutta hän oli luullut, että se vaihe oli jo mennyt ohi. Tuuli heitteli Rhean pitkät hiukset hänen poskilleen ja se kutitti. Hän ravisti hiukset pois kasvoiltaan ja katsoi miehen kasvoja tarkasti. Se oli James, sen oli pakko olla.
Mies haroi toisella kädellä hermostuneena hiuksiaan ja nyt Rhea oli aivan varma. Hämmennyksen saattoi lukea Jamesin kasvoilta, mutta se oli James.
"Hei, Rhea", James sanoi yllättävän pehmeästi. Hän oli laskenut paperisen ruokakassin maahan ja tutki tyttöä katseellaan. "Haluatko tulla sisälle? Minä voin keittää kahvit."
Rhea huomasi olevansa innostuneempi kuin olisi oikeastaan ollut tarvetta. Äsken hänellä oli ollut muka kiire, mutta nyt kaikki ajatukset asioista jotka olisi hoidettava katosivat hänen päästään.
Talon rappukäytävässä oli tunkkaista ja portaat olivat kapeat. James asui kuudennessa kerroksessa, ja Rhea olisi halunnut pysähtyä levähtämään jo kolmannen kerroksen kohdalla, mutta hän ei kehdannut sanoa sitä Jamesille. Kun he lopulta pääsivät Jamesin asuntoon, Rhea yritti tasoittaa hengitystään pienessä eteisessä ennen kuin seurasi miestä keittiöön.
Jamesin liikkeet keittiössä olivat uskomattoman tuttuja ja toivat mieleen monet kesäiset aamut kun Rhea aamuvirkkuna oli istunut aamuisin keittiönpöydällä jo kauan ennen kuin kukaan muu heräsi. James oli hiipinyt keittiöön pian ja keittänyt Rhealle ja itselleen kahvia. Kun muut vasta heräilivät, Rhea ja James joivat kahvia ja juttelivat arkisista asioista kahdestaan. Rhea oli rakastanut noita rauhallisia aamun hetkiä. Se oli tietenkin ennen kuin Jamesilla oli ollut Lily..
Jameskin taisi muistaa jotakin näistä aamuhetkistä, sillä hän hymyili kun hän tuli istumaan Rheaa vastapäätä pöydän ääreen kahvikupit mukanaan.
"Minähän sinut opetin kahvia juomaan", hän huomautti ja Rhean oli pakko naurahtaa. Hänellä oli niin paljon kysymyksiä, mutta ei tiennyt, oliko niitä turvallista kysyä.
"Miten pitkään.." hän aloitti haparoiden ennen kuin keskeytti kysymyksensä, mutta James näytti tietävän, mitä hän tarkoitti.
"Muutin tänne kuukausi sitten. Minulle tuli koti-ikävä", James sanoi ja kohautti olkapäitään. "Siitä onkin pitkä aika, kun olemme viimeksi nähneet."
Rheaa melkein raivostutti Jamesin arkinen asenne tähän keskusteluun. Siitä oli ainakin viisi vuotta, kun James oli lähtenyt maasta! Hän ei ollut ilmoittanut olinpaikastaan edes Siriukselle. Ensin Rhea oli itkenyt Jamesin vaimon ja lapsen kohtaloa, ja sitten, jossain vaiheessa, hän oli alkanut tajuta, että Jameskin saattoi olla ikuisesti poissa hänen elämästään. Ja nyt hän istui tuossa häntä vastapäätä aivan niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan! Tai ei aivan. Suupielissä oli juonteita ja hän näytti väsyneeltä. Rhea ei tajunnut tuijottavansa, ennen kuin James yskähti merkitsevästi.
"Mitä sinä teit? Missä sinä olit?"
"Ei kai sillä ole väliä", James sanoi. "Vähän siellä sun täällä, kiertelin maailmaa. Oikeastaan halusin vain unohtaa koko Englannin ja jättää sen oman arvonsa varaan, mutta ei se ihan niin toiminut. On tämä kuitenkin kotini."
"Minulla oli ikävä sinua", Rhea sanoi. "Siriuksella ja Remuksella myös", Rhea jatkoi nopeasti. "Ja kaikilla muillakin."
"Mutta sinulla varsinkin?" James kysyi ja Rhea melkein kiemurteli tuolillaan, niin vaivaantunut hän oli. Tämä oli hieman ikävä tilanne hänelle, ja hän vain kohautti olkapäitään ja katsoi pöydän pintaa.
"Sinun pitäisi nähdä Siriusta ja Remusta."
"Minä olen kirjoitellut heille", James sanoi. Yhtäkkiä Rhean ärtymys taas nosti päätään. Suurimman ajan elämästään hän oli ajatellut olevansa veljensä varjossa, mutta tämä oli vähän liikaa. Rhea nosti katseensa pöydänkannesta ja yritti rauhoittaa itseään, mutta se ei tuntunut onnistuvan. James oli yhä huolettoman näköinen, niin kuin olisi ollut ilmiselvää, ettei Rhealle tarvinnut kirjoittaa.
"Miksi et kirjoittanut minulle? Minä olin kuolla huolesta, eikä Remus voinut sanoa mitään!"
James näytti pelästyvän Rhean vihaiseksi muuttunutta olemusta. Rhea puristi kaksin käsin kahvikuppiaan yrittäen estää käsiensä tärisemistä, ja hän tiesi, ettei itku ollut kaukana.
"Rhea", James sanoi rauhallisesti. "Kuuntele minua. Se tuntui huonolta idealta. En koskaan kertonut sinulle tästä, mutta jossain vaiheessa.. minulla oli tunteita sinua kohtaan. Olimme niin läheisiä, mutta minulla oli jo Lily ja Harry. Minä en tiennyt mitä tehdä, enkä edes voinut puhua siitä kenellekään. Sitten Lily ja Harry tapettiin, ja minä rakastin heitä molempia niin hirvittävästi, etten halunnut kirjoittaa sinulle. En halunnut ajatella, että ehkä joskus sinä voisit olla Lilyn tilalla."
"Ajattelitko sinä silti joskus niin?"
James nyökkäsi. Keittiössä kuului jääkaapin hurina ja kellon tikitys, mutta muuten oli hiljaista. Rhea laski kahvikupin pöydälle ja ajatteli Jamesin punahiuksista vaimoa, jonka Voldemort oli tappanut. Hän ajatteli suloista vauvaa ja sitä, miten kateellinen hän oli joskus ollut kaikesta siitä. Hänkin oli tuntenut olonsa kamalaksi, kun he olivat kuolleet. Hän oli hävennyt ajatuksiaan ja vähän aikaa jopa ajatellut, että oli hyvä, että James oli lähtenyt hänen elämästään. Se oli ollut ennen kuin ikävä oli tullut tunnontuskien tilalle.
"Ajatteletko sinä vielä minua?" Rhea kysyi. Hänen täytyi tietää tämä. Vaikka oli kulunut monta vuotta, hänen tunteensa eivät olleet menneet mihinkään. Hän muisti vieläkin kaikki ne hiljaiset keskustelut ja asiat, joita hän oli uskonut Jamesille, lainatulle isoveljelleen. Sitä hän ei muistanut, missä vaiheessa luottamus ja sisaruudentunne oli muuttunut joksikin muuksi. "James", hän kuiskasi.
"Kyllä."
Vastaus oli yksinkertainen mutta silti se sai Rhean sydämen hakkaamaan lujempaa. Hän mietti, uskaltaisiko hän suudella Jamesia. James liikahti tuolissaan ja Rhea vilkaisi seinällä tikittävää kelloa. Hän oli jo auttamattomasti myöhässä kampaajaltaan ja kaikesta muusta, mitä hänen oli tänään pitänyt tehdä.
"Minun pitää mennä", hän sanoi ja nousi äkkiä. Yhtäkkiä häntä hävetti Jamesin elämään tunkeutuminen. Hän tiesi, etteivät Lilyn ja Harryn kuolemien vaikutukset pyyhkiytyisi yhdellä suudelmalla pois. Hän taisi vieläkin olla aivan yhtä lapsellinen kuin neljätoistavuotiaana, kun hän oli itkenyt Siriuksen perään.
Rhea oli jo eteisessä, kun James juoksi hänen peräänsä ja kaappasi hänet halaukseen. Rhea tunsi Jamesin hengityksen hiuksissaan ja Jamesin päällä oleva nuhruinen villapaita tuoksui kotoisalta.
"Meidän pitää nähdä", James sanoi. "Jos annat osoitteesi, tulen sinun luonasi käymään ennen kuin lähden Remukselle ja Siriukselle."
Rheaa hymyilytti. Hän tiesi olevansa joissakin asioissa auttamattoman omistushaluinen, mutta niin näytti tietävän Jameskin. He taisivat tuntea toisensa aivan yhtä hyvin nyt kuin he olivat tunteneet viisi vuotta sitten.
"Minä pidän sinusta vieläkin", hän mumisi Jamesin villapaitaan, ja James naurahti ja rutisti Rheaa lähemmäksi. Rhea tunsi itsensä taas pikkusiskoksi.
