A/N: No niin, tähän tää nyt loppuu. Täytyy kyllä sanoa että olen ihan ylpeä itestäni kuin sain ensimmäisen ficcini kokonaan valmiiksi. Kiitti kaikille jotka ovat vaivautuneet kommentoimaan, ne merkitsi mulle paljon.
Epilogi
Vuosi Janen ja Alecin muuttumisen jälkeen
Oli aivan tavallinen päivä kylässä. Torilla käytiin kauppaa, peltoja viljeltiin, ihmiset liikuskelivat kylässä. Oikein tavallinen ja leppoisa päivä. Noitakaksoset olivat pelkkä ikävä muisto vain. Kun punasilmäiset demonit olivat tulleet, ja noidat olivat kadonneet, kyläläiset olivat olleet todella peloissaan, että he tulisivat takaisin kostamaan. Mutta he eivät tulleet, ja ihmiset ajattelivat että he olivat sittenkin kuolleet. Elämä palautui normaaliksi.
Ihmiset olivat kukin omissa askareissaan, kun kaukana tiellä näkyi kaksi hahmoa, joilla oli mustat viitat päällä. Heidän kasvojaan ei näkynyt, sillä heillä oli huput. Kyläläiset lopettivat tekemisensä, sillä he olivat uteliaita. Keitä nuo hahmot olivat?
Hahmot tulivat lähemmäksi. Heidän kasvojaan ei edelleenkään näkynyt, sillä heillä oli huput päässä. Ihmiset kokoontuivat heidän uteliaina heidän ympärilleen.
Kyläpäällikkö astui esiin. "Tervetuloa kyläämme, muukalaiset. Keitä olette?"
Hahmot katsoivat tosiaan, ja ottivat huput pois. Kyläläiset kohahtivat.
Huppujen alta paljastui noitakaksoset, Jane ja Alec. He näyttivät nyt paljon enemmän noidilta kuin aikaisemmin. Heidän ihonsa hohti kalpeana, ja heidän piirteensä olivat liian täydelliset ollakseen ihmisen. Mutta kamalinta olivat heidän silmänsä, punaiset kuin veri. Ihmiset peruuttivat kauhuissaan kauemmas. Noidat olivatkin elossa, ja nyt he olivat tulleet kostamaan heille.
"Onpas mukava nähdä teitä", Alec sanoi ja hymyili enkelimäisesti. "Oli oikein ikävä."
Hänen vieressään oleva Jane naurahti. "Pitihän meidän tulla tervehtimään kun satuimme tulemaan lähelle."
"Kauemmaksi, noidat!" pastori huusi ja heristi Raamattua. Alle sekunnissa Alec oli hänen edessään, ja hän repäisi Raamatun kahtia.
"Enpä usko", Alec virnisti kammottavasti. Pastori kalpeni, ja peruutti hädissään kauemmaksi. Mutta Alec nappasi hänen kädestään kiinni lujalla otteella, ja hän retuutti pastorin sinne missä Jane seisoi.
"Tässä näette miten teille jokaiselle tulee käymään", Alec sanoi.
Jane tarttui kiinni pastorin niskasta, ja väänsi. Kuului kuvottava rusahdus, ja pastori kaatui kuolleena pölyiseen maahaan. Jane potkaisi hänen ruumiinsa syrjään.
Kyläläisillä kesti hetki tajuta mitä oli tapahtunut. Kun he tajusivat, kaikki alkoivat juosta paniikissa karkuun. Mutta siitä ei ollut mitään hyötyä. Jane ja Alec tappoivat heidät kaikki. Yksikään ihminen ei jäänyt eloon, ja koko kylä painui maan tasalle. Jane ja Alec nauroivat riemusta, kun ihmiset kuolivat yksi kerrallaan. He olivat saaneet kostonsa.
Kun kaikki olivat kuolleet, Jane ja Alec eivät vaivautuneet edes hävittämään ruumiitä. Jääköön sellaisiksi.
"Tule, Alec", Jane sanoi hymyillen ja otti veljensä kädestä kiinni. Sitten he pyrähtivät juoksuun ja jättivät entisen elämänsä lopullisesti taakseen. He olivat nyt Voltureita. Ihmiset eivät voisi heille mitään.
***
Ennen pitkää kylään saapui muita ihmisiä. He löysivät kaikki kyläläiset kuolleina, ja jokainen rakennus oli maan tasalla. Kukaan ei tiennyt mitä oli tapahtunut. Ihmiset pelästyivät, ja asia kantautui kauas. Mikä voisi aiheuttaa sellaisen tuhon?
Tapaus ei koskaan ratkennut, eikä kyläläisten oudolle kuolemalle keksitty syytä. Maan hovikin sai tietää asiasta, ja he halusivat pitää sen salassa, sillä jos muutkin ihmiset kuulisivat, he pelästyisivät. Mutta lähikylät tiesivät, että kylässä oli ollut kuulemma noitia, ja he alkoivat levittää sanaa, että tuho oli noitien tekosia. Kukaan ei unohtanut tapausta, ja siitä tuli paikallinen kansantarina. Janen ja Alecin tarina jäi elämään.
***
Vuodet kuluivat. Jane ja Alec päättivät jäädä Voltureihin, ja he oppivat käyttämään kykyjään kunnolla. Alec pystyi sulkemaan kaikki aistit, ja Jane pystyi aiheuttamaan suunnatonta kipua. Heistä tuli vahvoja ja pelättyjä, ja he olivat kaartin arvostetuimmat jäsenet. Itseasiassa he olivat arvojärjestyksessä heti Aron, Caiuksen ja Marcuksen takana. Kukaan ei voinut uhmata Voltureja, kun he olivat kaartissa.
Jane ja Alec muuttuivat. Heistä tuli kovia ja kylmiä, eikä kukaan ollut niin typerä että olisi uhmannut heitä. He olivat nyt vampyyreja. Ihmiselämä oli pelkkä surkea muisto, eikä se merkinnyt enää mitään. Tai niin he uskottelivat itselleen.
Jane alkoi pitää kyvystään. Se sai hänet tuntemaan itsensä voimakkaaksi. Kun hän oli vihainen, hän kidutti huvikseen vankeja. Hän tiesi, että kaikki pelkäsivät häntä, ja hän käytti sitä hyväkseen. Jane oli Aron ehdoton suosikki, ja hän sai tahtonsa aina läpi.
Alecista tuli hiljainen ja laskelmoiva. Hän piti itsestään matalaa profiilia, mutta häntä pelättiin silti yhtä paljon kuin Janea, sillä Janen sentään huomasi, kun suunnaton kipu iski yhtäkkiä, mutta kun Alec käytti voimiaan, kukaan ei huomannut ikinä mitään ennen kuin aistit sumenivat. Hänellä ei ollut kaartissa ystäviä, sillä hän ei halunnut avata itseään muille kuin Janelle. Kukaan ei saisi tietää hänen heikkouksiaan.
Vaikka he olivatkin vahvoja ja pelättyjä, he eivät aina olleet onnellisia
Aro oli erittäin ylpeä noitakaksosistaan. Heti alusta alkaen hän oli tiennyt että noista kahdesta tulisi jotain suurta, ja hän ei ollut erehtynyt. Kun he olivat kaartissa, Volturit hallitsivat kaikkia vampyyreja. Kukaa ei mahtanut heille mitään. Kaksoset olivat hyvin tottelevaisia, he eivät koskaan kyseenalaistaneet käskyjä. Toki Aro oli käskenyt Chelsean lujittaa heidän siteitään Voltureihin, tietenkin heidän tietämättään. Toisaalta Aro oli myös peloissaan. Mitä jos he päättäisivät lähteä? Sitten Volturit olisivat paljon heikompia. Ei, Aro ei antaisi heidän lähteä. Mutta miksi he edes haluaisivat lähteä? Voltureiden luona he saivat kaiken.
***
"Jane, oletko koskaan miettynyt miksi me olemme täällä?" Alec kysyi Janelta yhtäkkiä. Jane nosti katseensa paperistaan, ja katsoi Alecia kummastuneena.
"En. Miksi olisin?"
He olivat Alecin huoneessa. Alec luki kirjaa, ja Jane piirteli. He olivat usein jomman kumman huoneessa, sillä jos he olivat yhteisissä tiloissa, tunnelma muuttui yleensä aina hiukan vaivautuneeksi. Eivätkä he nauttineet toisten seurasta. Toki he tulivat kaikkien kanssa toimeen, mutta mieluiten he olivat kaksistaan.
"Mieti nyt, Jane. Pitäähän olla joku syy", Alec intti.
"Meillähän on syy. Me olemme täällä siksi, että voimme palvella Voltureita. Sitä paitsi, mehän olemme onnellisia täällä, emmekö olekin?" Jane sanoi.
Alec huokaisi. "Niinpä niin. Aina pitää palvella jotakuta."
"Alec!" Jane torui. "Me olemme onnekkaita että saamme olla täällä."
"Ainoa syy, miksi olemme täällä, on se, että meistä on hyötyä. Muuten olisimme luultavasti kuolleita", Alec sanoi katkerasti. Jane ei sanonut mitään, mutta hän näytti hieman epäröivältä.
"Alec?" hän sanoi hetken kuluttua.
"Niin?"
"Muistatko sinä vielä.. äidin?"
Alec käänsi katseensa pois. Hän ei halunnut puhua ihmiselämästään, se sai hänet tuntemaan itsensä haavoittuvaksi ja heikoksi. Mutta aina silloin tällöin hän ajatteli äitiänsä. Hän halusi unohtaa, muttei voinut.
Jane katsoi veljeään. Hänkin ajatteli äitiä aina joskus, mutta toisin kuin Alec, hän halusi muistaa. Alecin lisäksi äiti oli ollut ainoa onnellinen asia hänen elämässään.
"Kyllä", Alec myönsi vastahakoisesti.
"Minäkin", Jane sanoi ja nojasi veljensä olkapäähään. Siitä oli pitkä aika kun he olivat olleet näin. He olivat onnistuneet kovettamaan itsensä, mutta se ei silti muuttanut sitä, mitä he sisimmissään olivat. Eivät kaksi pelättyä, vahvaa Volturia, vaan poika ja tyttö, jotka eivät tienneet mitä tehdä ikuisella elämällään.
Jane ja Alec. Kaikkien pelkäämät Volturit, noitakaksoset. Aron kalleimmat aarteet. Mutta olivatko he onnellisia siitä mitä he olivat? Sitä kukaan ei tiennyt, eivät edes he itse. Oliko heidän ikuisella elämällään mitään tarkoitusta?
